Avainsana-arkisto: Roope Lipasti

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Keväällä korviini kuului, että Roope Lipastilta ilmestyy romaani Mikael Agricolasta. Jopa valpastuin: onko syntymässä huumorin taitajalta hupailu historiallisesta merkkihenkilöstä vai ehtaa historiallista biofiktiota? Nyt tiedän.

Romaanin nimi Mikaelin kirja (Atena 2021) on oivaltavan monimielinen. Kirja on Mikaelin siinä mielessä, että hän on romaanin päähenkilö – vaan ei yksin. Kirja seuraa myös Birgitta-vaimon elämää Mikael-piispan Moskovan-neuvottelumatkan ajan marraskuun lopusta 1556 huhtikuuhun 1557. Mikaelin matkan vaiheet ja aatokset tallentuvat, ja sen rinnalla kuvataan Birgitan kamppailuja huhujen Turussa.

Mikaelin kirja on myös siinä mielessä, että tapahtumiin keskeisesti vaikuttaa Mikaelin käsikirjoitus, jota piispa innon vallassa on kirjoittamassa. Turun-kotiin jääneet sivut saavat Birgitta-vaimon pulaan, ja itse kirjailija päätyy erikoiseen tilanteeseen ja uskonopillisiin ristiriitoihin kirjahankkeen vuoksi.

Tiedämme, että Agricola kokosi luettelon suomalaisista jumalista, ja romaani antaa ymmärtää, että tekeillä oli sitä laajempi uraauurtava teos eli kansanperinnettä ja loitsuja esittelevä kirja, joka juuri reformaation jälkeen olisi ollut aika paukku kirkonmieheltä – aikaan juuri ennen noitavainojen buumia. Agricolasta on jonkin verran elämäkertatietoja – ja tietysti hänen teoksensa – mutta Birgitta-vaimosta ei asiakirjalähteitä löydy. Kirjailija voi siis kattaa aika puhtaalle pöydälle.

”Hän oli kerännyt vastaavia loitsuja paljon. Usein ne olivat sulavia ja hienosti sommiteltuja, eivätkä jääneet antiikin runoilijain tuotosten varjoon. Sanat kulkivat vaivattomasti eteenpäin ja saivat toisistaan tukea ja voimaa. Niissä oli pyöreyttä ja heleyttä ja toiston vaativuutta. Toisinaan hän paranteli loitsuja hieman, sillä kaikesta kauneudestaan huolimatta ne eivät olleet täydellisiä.”

Siinä sitä tuli! Sitaatin loppu paljastaa makoisasti ponnekkaan ja tuotteliaan Mikaelin persoonaa, joka on hyvin tietoinen erinomaisuudestaan. Romaanissa on mainioita kohtia etenkin nokittelusta häntä ylempien kanssa. Mikään ääneen naurattaja ei romaani ole, mutta sopivasti se sävyttyy vaihtuvin tunnelmin, välillä hymähdyttäen.

Bigitan osuudet näyttävät naisen aseman, joka on kiikkerä, vaikka olisi piispan vaimo ja mahtikauppiaan tytär. Birgitta nähdään osin suhteessa poissaolevaan mieheensä, mutta myös suhteessa 1500-luvun kansan arkeen ja ajatusmaailmaan. Neuvokkaan Birgitan persoona saa tasoja lapsuudenkokemuksista ja suhteesta äitiinsä.

Romaanin kerronnan eloisuus miellyttää minua, samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta. Agricolan traaginen reissu liian varhaisine kuolemineen ja käsikirjoituskohtaloineen muodostaa jäntevän kaaren, jonka ympärille mahtuu muuta, sopivasti, ei liikaa – eikä yksipuolisesti. Siitä Birgitta ja romaanin sivuhenkilöt sivujuonteineen pitävät huolen.

Teksti luistaa liukkaasti kuin reki talvisilla Venäjän aroilla. Ehkäpä kirjailija Lipasti on silti kirjoittanut itseään kohtaan, jossa Agricola tiivistää kirjailijan kirjoittamisen imun, epävarmuuden ja tuskan:

Paras hetki on juuri ennen kuin sulka koskee paperia ja kaikki on mahdollista. Kun ei millään malttaisi odottaa, että käsi, tuo hidas vätys, saa kirjaimet ylös niin kuin mieli on ne jo ajat sitten ajatellut ja käskenyt Ehei! Siihen käsi ei ole kyllin nopea, ja kohta alkaa kompurointi, kun mikään ei ojennukaan niin kauniisti kuin oli kuvitellut ja haaveillut.”

Agricolalta poimittu romaanin motto naurattaa: ”Ele polghe Kiria quin Sica, waicka henes on wehe wica.” Ehei, ei ole syytä polkea eikä etsiä vikoja. Vaan on hyväksi, että aiheeseen jää nälkä, ja siksi on tilaa odottaa, minkälaisen näkökulman Jari Tervo tarjoaa syyskuussa ilmestyvään Agricola-romaaniin.

Roope Lipasti

Mikaelin kirja

Atena 2021

romaani

320 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Roope Lipasti: Aviotärähdys

”Minusta tuntui, että olimme jonkinlaisessa risteyksessä ja nyt olin polttanut tienviitat. Savu jatkoi nousuaan. Lapsena luulin, että pilvet ovat tehtaiden savua, ja niin ne nykyään yhä useammin ovatkin. Ihmisen teot hämärtävät taivaan ja näköpiirin. Sumun seassa sitten harhailee yhä kauemmas siitä, minne on ollut menossa, ja joskus huomaa olevansa ei ainoastaan väärässä kaupunginosassa vaan peräti väärässä kaupungissa.”

Näin kertoilee Jussi avioliitostaan Riikan kanssa ja elämästään ylipäätään. Roope Lipasti on jälleen kerran kirjoittanut romaanin, jossa on sattuvaa sanailuaAviotärähdys (Atena 2020). Ja tarkoitan sitä yhtä monimerkityksellisenä kuin on Lipastin teksti, joka yhdistää kipeänkirpaisevaa kutkuttavanhauskaan.

Olen jo aiemmin syksyllä pohtinut vakavankevyttä kirjallisuutta (Miikka Nousiaisen Pintaremontti ja Laura Lehtolan Minä valitsin sinut). Tyylilajissa toimii helposti sulatettava tapa kertoa tärkeistä tunneasioista mutta samalla lukija saadaan sulattelemaan syvällisyyksiä niin, että traagisuuden kyljessä kiehnää komiikka. Jotta se toimii, tarvitaan kerronnalta taitoa väistellä falskiudet.

Lipastin kerronta luistaa, ja hän saa henkilöt elämään. Kertoja-Jussin hellyttävänraivostuttava väistelykiltteys saa minulta ymmärrystä. Hirviövaimo-Riikka minua mietityttää, epäilen hahmon olevan liian suoraviivainen. Käsitän ratkaisun, kun kirjassa päästään onnettomuuteen, joka osin selittää Riikan käytöstä.

Aviotärähdyksen henkilögallerian herkullisuus miellyttää. Juonivetoisessa romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, joten ei edes puhuva kissa ihmetytä. Olen siis ottanut kirjaa lukiessani rennon asennon sekä fyysisesti että mentaalisti, ja annan vinkeän kertomuksen viedä.

Aika paljon tarinassa on tavaraa eikä vain siksi, että Jussi on kaatopaikan pomo. Vyöryyn on hukkua isoja asioita kuten perheväkivalta ja vakavat sairaudet. Rakkaudesta romaanissa kerrotaan moneen lajittelupisteeseen sopivasti, osa on ihan ongelmajätettä kertojan näkökulmasta mutta muutakin laatua löytyy. Koko kirjan annin lajittelu kuitenkin onnistuu, ja mukavasti kierrättyvät kirjan elämäntotuudet, joten päätän neuvokkaan kissan sanoihin: ”Elämä on oppimiskokemus.”

Roope Lipasti

Aviotärähdys

Atena 2020

romaani

255 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjat kertovat.

Ja kirjailija kertoo itse kirjastaan: tässä video.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Roope Lipasti: Jälkikasvukausi

Minä olen se nainen, joka hörähteli kesän alussa P- ja I-junissa työmatka-aikoihin. Vaikka omien lasten murrosikäajoista on onneksi jo vierähtänyt vuosia, saatoin hyvin samastua Roope Lipastin Jälkikasvukauteen (Atena 2019).

20190616_205624.jpg

Lipastin kirja sopii hyvin kuunneltavaksi. Se etenee kronologisesti kuvaten tavallisen, kunnollisen perheen keskimmäisen lapsen pahimman murrosvaiheen. Esikoinen on jo muuttamassa kotoa ja kuopuksen kuohu on kirjan lopussa hykerryttävästi aluillaan.

Kertojaisä koostaa kokemuksiaan ajanjaksona, jolloin hänen pitäisi kirjoittaa murkkukasvatusopasta. Ei yllätä, ettei teoria kohtaa käytäntöä. Muikeasti verbaalivitsejä ja koomisia kohtauksia silti kirjaan solahtaa. Sopivasti on raadollista menoa eli kohtuuttomia konflikteja, nuoren itsepintaista omnipotenssia ja vanhempien virheliikkeitä. Kokoan: mukavan viihdyttävää perheproosaa Lipasti taitaa pakista kokeneena kolumnistina.

Äiti-Pian ja kertojaisän suhde vaikuttaa olevan kunnossa, pääosin pulmia ratkotaan yhdessä, ja mikä tärkeintä, nauretaankin. Hermolepoa he hakevat erillään. Äiti käy jumpassa, isä vetäytyy varastoon muovailemaan savesta eläinvanhempien (!) kuvia, vertailu- ja lohtumateriaalia. Hieman minua jää askarruttamaan naapurin Lotta. Miksi tämä isäkertoja naapurista on kovin kiinnostunut juuri synnyttäneen yksinhuoltajaäidin elämästä?

Perusparisuhde tuo turvallisen pohjan teinirimpuilun käsittelylle: tätä aikuisten avuttomuutta tapahtuu kaikille, ihan tavallisille. Niin tavallisille kuin nyt kirjailija- ja seurakuntatyöntekijävanhemmat ovat. Ja ovathan he vanhempina.

Kirja huvittaa ja herättää myötätuntoa. Välipalaluettavaa, arkisen mukavaa. Tosin toivon Lipastilta tulevaisuudessa hymyn hyytymistä lieventävää kirjaa aikuisten lasten vanhempien huolista. Eivät ne lopu.

– –

Roope Lipasti
Jälkikasvukausi
Atena 2019
romaani
äänikirjana 4 tuntia 39 minuuttia
lukija Markus Niemi.
Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjan kirjoittaja Roope Lipasti taitaa keveänhuvittavan sanailun. Sen joukkoon voi tuikkia vakavia aihelmia, jotta arkinen ote säilyy.

Elovena-tyttö -romaanin kertoja Pekka on kotoutettu, mikä tarkoittaa sitä, että masentunut viisikymppinen mies ei enää osallistu työelämään.  Hän ei enää osallistu myöskään perhe-elämään, sillä vaimo on jättänyt. Yläkertaan muuttaa Jussuf, jota Pekka ajautuu kotouttamaan – ehkä sanan perinteisemmässä merkityksessä kuin kotoperäistä syrjäytymistä tarkoittamassa.

Pekan ja Jussufin seikkailujen seurauksena tulee kirjassa käsiteltyä taloyhtiöiden peruspiinaajatyyppi ja ihmisystävähahmo. Jälkimmäinen eli Pirjo paljastuu Pekan elämän pelastavaksi enkeliksi. Pekka puolestaan auttaa Jussufia etsimään omaa pelastavaa enkeliään, suomalaista Marjaa. Etsintämatkalla selviävät sekä suomalaisen hyvinvointivaltion perusasiat että maahanmuuttajuuteen sisältyvät oletukset.

Aja[e]ssani tankkaamaan mietin, että Jussuf oli nyt tutustunut suomalaiseen ruoka-, liikenne-, mökki-, metsästys-, jonotus- sekä tapaturmakulttuuriin, ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin.

Hupaa riivitään väärinkäsityksistä ja yllättävistä kommelluksista. Hirvestysporukkaan eksyntä on hulvattomin. Loppua kohti tuppaa sotkeutumaan hiukan liikaa aihelmalankoja ja niitä joudutaan selvittämään hätäisesti. Ymmärrän kyllä tarkoitukseen sopivan sen, että tähdätään onnelliseen loppuun sekä selvittämään ounastelut ja erheet.

Elovena-tyttö

Pekka harrastelee bloggaamista, ja pikkupostauksia suomalaisuudesta on joka luvun perässä. Kirjan alaotsikoksi siten sopii Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. Postauspätkiä koristavat simppelit piirrokset, jotka ovat tyyliltään tuttuja Karoliina Korhosen Finnish nightmares -sarjakuvista. Tikku-ukkotyypit sopivat postauksiin. Se on kyllä sanottava, että tunnen pientä työlästymistä näihin kansallisuusstereotypioihin, vaikka joukossa on huvituksiakin. Onneksi kertoja suhtautuu tyypittelyyn kieron tolkullisesti:

Kirjoittaja muistuttaa, että kaikki edellä esitetty on tietenkin hyvin kliseistä, mutta ei se silti tarkoita, etteikö se olisi totta.

Okei. Elovena-tyttö toimii pienenä hyvän mielen tarinana. Sellaisena se on sopivan viihdyttävä alkupala varsinaiselle Kirjan ja ruusun päivän hankinnalleni, todella tanakalle ja kuulemani mukaan aiheeltaan raskaalle Pieni elämä -romaanille (yli 900 sivua).

– –

Roope Lipasti – teksti
Karoliina Korhonen – kuvitus
Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille
Kirjakauppaliitto 2017
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
150 sivua.

Lukuviikkoa vietämme yhä!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joulukalenterin luukku 6: Linnan juhlat

Kuva: Niina / Yöpöydän kirjat

Kuva: Niina / Yöpöydän kirjat

Kirjabloggaajat availevat kalenteriluukkuja luettuun ja koettuun. Postauksista paljastuu joulukirjavinkkejä tai muuten ajankohtaan sopivia tunnelmia. Koko kalenterin esittelee joulukuun ensimmäisen päivän postaaja Hyönteisdokumentti. Eilen kalenterivuorossa oli 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, huomenna Kirjakaapin kummitus. Tänään itsenäisyyspäivänä luukusta pomppaa…


 

Linnan juhlat
Suomi täyttää kahden vuoden päästä 100 vuotta. Roope Lipasti kertoo juhlavuodesta mustanpuhuvan veijaritarinan tapaan: Linnan juhlat (Atena 2015).

Tarina alkaa tavallisten nelikymppisten avioerosta, jossa mies on yllätetty reppana, nainen tomera toimija ja perheen murrosikäinen tytär kasvukipuilee. Persoonan treenaaja, arvoituksellinen Mikko, puuttuu tilanteeseen kuin taikasauvaa viuhtova velho: ex-perheenisä-Hannun ikiaikainen toive päästä itsenäisyyspäivänä linnan juhliin voi onnistua ja sen avulla kotijoukkojen uusyhdistäminen.

Linnan juhlat on muikea kooste erotyötä, aikuisten satua ja yhteiskunnallisuutta. Kirja on pinnalta kevyt, ja aluksi se harhauttaa ajattelemaan, että tällaisia miespoloisen kasvuyrityskertomuksia on ilmestynyt kyllästymiseen asti. Vaikka väliosan tiivistäminen olisi tehnyt terää, on Lipastin romaanissa ytyä ja yllätyksiä. Veijarihenkisessä tyylilajissa riittää kärjistyksiä ja äkkikäänteitä, överiksi äitymistäkin.

Kieli on kerkeää ja asioita yhdisteleviä ajatelmia pukkaa. Rakenne palvelee mukavasti: Hannun ja Marian ajatustapojen erot ilmenevät selittelemättä minäkerrontaosuuksissa. Mukana on kolmas kerrontalinja, viranomaisasiakirjat. Ja vaikka aika varhain arvaan niiden tarkoituksen, ei se haittaa.

Entäpä romaanin yhteiskunnallinen ja dystooppinen puoli? Ehkä dystopia on turhan juhlallinen määrite, sillä pelottavan lähellä Lipastin kauhukuvat ovat nykytotta.

Varmasti kyse oli myös poikkeuksellisesta poliittisesta tilanteesta. Työttömyys oli ajat sitten ylittänyt 1990-luvun kauheudet, ja Suomen luottoluokitus oli alennettu lattiarätiksi kun it:stä oli tullut yt. Maailman huonoimman yritysjohtajan tittelistä kilpailivat räjähtäneen ydinvoimalan, kannattamattoman kultakaivoksen sekä tappiota tuottavan viinakaupan pomot.

– Se on tää yhteiskunta, joka on sairas. Sen verran olisi hallituksen kannattanut konsultoida kirurgisen sairaalan kanssa, että kun leikkauksiin lähdetään, niin ei kannata aloittaa päästä.

Kritiikin pistin tuikkaa työttömyys- ja talouskierteeseen, psykiatriseen avohoitoon, arkipäivän rasismiin, mediamelskeeseen jne. Kirjassa vilahtaaa Anarkolepsia-liike, yhteiskunnan nukkuvia herättelevä toiminta. Kipaisepa hakemaan luettavaksi Linnan juhlat ja selvitä, voiko tapahtua todellinen ”Muutosh” vai toimivatko vaikuttimena vain pinnallinen mellastushalu ja raha.

Lipasti viihdyttää vakavilla asioilla. Romaanin Hannu toteaa, että Suomi ei ole sama maa kuin hänen lapsuudessaan. Ei niin, eikä kukaan eikä mikään pysy ennallaan. Lipasti sysää miettimään, mitkä muutokset ovat osa kehitystä, mitkä liikahduksia vikasuuntaan ja miten ihmispolo kaiken keskellä klaaraa. Mutta mitä voi tehdä?

Illalla avaan telkkarin, katson linnan juhlia, tällä kertaa romaanin häiriinnyttämänä. Varovaisesti toivotan kotisohvalta hyvää, tai edes kohtuullista itsenäisyyspäivää, ja lisään: varaudu kaikkeen – enää kaksi vuotta 100-vuotisjuhliin…
Linnan juhlat 2
– – –
Roope Lipasti
Linnan juhlat
Atena 2015
romaani
283 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Lukutoukka ja Kirja hyllyssä tykkäsivät, Kaiken voi lukea! ei niin innostunut.

Joulukalenterin luukunhaltijat löytyvät Hyönteisdokumentti-blogista. Lofgon on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Joulukalenterin luukunhaltijat löytyvät Hyönteisdokumentti-blogista. Logon on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus