Avainsana-arkisto: Katja Kaukonen

13 huhtikuun, 2017 · 6:06 am

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Googletin vartavasten kaupungin nimen, Gwiazda. Ei sellaista kaupunkia kai Puolassa ole, mutta se on puolankielinen sana: tähti. Joudun tapahtumapaikan eli Gwiazdan lisäksi muuhunkin nimien ja olemattomuuksien kierteeseen Katja Kaukosen romaanissa Lumikadun kertoja (WSOY 2017). Lumikatu ei ole oikeasti Lumikatu, vaan lempinimi, tapahtumasta tarinaksi muuttunut. Kertoja-Bajekin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan. Bajekin suojatti on Lilka. Liljaa tarkoittavalla Lilkalla on monia hellittely-, tai sanoisinko, roolinimiä (Lilith, Berenike). Mistä on kysymys?

Luen Lumikadun kertojan kertomukseksi heistä kaikista, joiden nimiä tai joiden elämästä emme tiedä, mutta jotka ovat onnettomuuksien ja sotien uhreja, syyttömiä, eläneitä. Jotta emme unohtaisi.

”Et voi tehdä mitään, vain katsoa ja kertoa.”

Noin sanotaan kertojalle, ja se on hahmon ydintä. Hän on pienessä puolalaiskaupungissa 1937 – 1942 jonkinmoinen Kohtalon (Jumalan? Kuoleman?) lähetti. Tulee mieleen Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla, jossa enkeli seuraa tapahtumia. Kertoja tietää, mitä tuleman pitää vaan ei voi vaikuttaa asioihin.

Lumikadun kertoja on talonmiehenä näkyvä hahmo. Hän näkee seinien läpi, katujen tuolle puolen, ajassa eteenpäin, taaksekin. Hän kertoo sekä tarkasti että hämärästi.

Tarkaksi sanoisin kieltä ja kerrontaa, joka kuvaa tilanteita, paikkoja ja yksityiskohtia henkilöistä. Romaanista kohoaa komeita kohtia. Sellaisia on niin hyvistä kuin kohtalonomaisista hetkistä, kuolemaan johtavista kauheuksista ja viimeisistä näyistä sekä asioista, jotka olisivat voineet tapahtua. Ja sitten seuraa mainitsemani hämäryys: salaperäisyys, enteet ja Chagall-henkinen epätodellinen leijailevuus, realismista irtautuvat tunnelmien tähdenlennot.

Lumikadun kertoja

”Minun tarinani on vielä kesken, niin kuin meidän kaikkien. Tai se alkaa juuri täältä.”

Bajek-nimen saava kertoja kertoo etenkin Lumikadun yhden talon väestä. Henkilöitä on paljon, ja hahmoista syntyy enemmän laatukuvia kuin verta ja lihaa, vaikka jokaisen rikkinäisyys näytetään. Aluksi henkilöihin tutustutetaan, jotta lukija seuraisi heitä saksalaismiehitykseen. Ja kaikkihan me tiedämme, mikä on siviilien osa sodassa, mitä natsit saivat tehdä arjalaismuottiin sopimattomille, mitä tekivät ilmiantajat tai hinnalla millä hyvänsä hengissä selviämiseen tähtäävät.

Paha päätti, ettei ihan vielä, ei sittenkään, sen pikkuveli Piina pitäisi meille seuraa siihen asti.

Miksi juuri Puola? En tiedä, mutta tiedän, että Puolan ovat vuosisatoja talloneet kaikki valloittajat mennen tullen. Siksi se sopii sellaisenaan tai vertauskuvana ihmisen osalle. Natsiaikainen tuho on vielä aika lähellä, ja se tarjoaa karkean näyttämön sille, mitä ihmiset ovat ja mitä voivat toisilleen tehdä.

”Jos rakkaus on maailmojen vaihtamista – -.”

On henkilöitä, jotka romaanissa vaihtavat maailmoitaan, mutta on myös paljon heitä, jotka jäävät sitä kaikkea vaille. On myös huolenpitoa ja hyväksymistä. Ymmärrän romaanin tehokeinot, kurottelen tunnelmaan, mutten ihan ulotu jakamaan maailmoita.

Romaani on kyllä täyteläinen ja sisältää paljon lumoavaa. Vaikutun monessa kohdassa, silti tunnen itseni kärsimättömäksi. En pääse hienon pinnan läpi tarinan tai henkilöiden ytimiin. Romaanin kerronnan ja kielen kauneus hivelee, mutta se melkein nielee Piinan ja Pahan. Onko kaikessa jotain liikaa: kohtalonomaisuutta, arvoituksellisuutta, pituutta? Kaukosen edellinen romaani Kohina puolestaan ei ollut minulle tarpeeksi; se piti toisella tavalla etäällä kuin Lumikadun kertoja.

Minusta tuntuu kuin kirja sisältäisi symboliikkaa, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. ”Vain sanojen täyttämät ihmisen ääriviivat”. Sellaisia ovat henkilöt, hienosti aseteltuja sanoja kyllä, se on selvää. Kertoja ja henkilöt ovat kuin vertauskuvia, ja niiden lisäksi on merkitysladattuja kirsikkapuita, tähtiä, pilviä ja kottaraisia.

Ihmiskohtalot leikkasivat toinen toisiaan kaikkialla kaiken aikaa, he olivat mosaiikkimaisia palasia. Joku piti kädessään kaleidoskooppia, nosti sen kohti valoa ja liikutteli palasia, näki alati vaihtuvia mielivaltaisia, silti symmetrisiä kuvioita, joita yksittäisen ihmisen, tai ehkä hän oli tertusta riivitty kirsikka, nauhasta pudonnut helmi tai lattialaatoituksesta potkaistu mosaiikin palanen, oli vaikea hahmottaa.

Uskon kirjan vetävän lukijoita, jotka heittäytyvät tunnelmaan. Kirjasta huokuu varmuus siitä, että kirjailija on tärkeän äärellä, kiistämättömän ihmisyyden. Siitä vaikutun. Sitä arvostan.

– –

Katja Kaukonen
Lumikadun kertoja
WSOY 2017
romaani
357 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lumiomenan tapaan olisin halunnut ihastua kirjaan täysillä, Kirjaluotsi paneutuu kauneuteen ja ikimuistoisiin henkilöihin, Leena Lumelle kirja on huikea, ja Annelin lukuvinkit viittaa myös Wendersin elokuvaan.

P.S. Kirja herätti kipinän käydä katsomassa Reposaaren kirkon Segerstrålen kattomaalauksia. Romaanissa viitataan niihin tehoavasti osana kertojan kokemuksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 toukokuun, 2014 · 2:52 pm

Äikänope kirjoittaa

Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.

On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.

Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?

Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.

Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.

Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.

Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa

Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.

Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , , , ,

17 huhtikuun, 2014 · 7:36 am

Tyhjyyden kohinaa

Huminaa voi kuulua sekä pään sisältä että ääniympäristöstä. Näin käy Alvarille, joka muuttaa vuoden viimeisiksi kuukausiksi autioon saareen selvittääkseen ajatuksiaan ja menneisyyttään. Jotain on tapahtunut, jotain jo aiemminkin. Tätä kuvaa Katja Kaukonen romaanissa Kohina (WSOY 2014).

Sosiaaliperimällä tarkoitetaan sitä, että vanhempien ongelmat siirtyvät lapseen. Alvar on sen suhteen saanut tuplajättipotin. Isä on jäykkä, tunne-estynyt työhönpakenija, äiti levoton, turhautunut ja tasapainoton. Äiti haaveilee Venetsiasta, isä Öölannista. Pojan osa rakkaudettomassa kuviossa on ollut kova.

”Nyt leikitään taas kiveä. Puhuuko kivi? Liikkuuko kivi. Ei. Se ei häiritse ketään vaan on ihan hiljaa paikallaan.”
Seuraavana päivänä hän haki minut kotiin ja ihmetteli, miksen muuttunut kivestä takaisin pojaksi. Nyt se oli sanottu. Se siitä. En halunnut ajatella. Käänsin selkäni muistoille, kivelle, kirjeelle ja talolle.

Alvar saa saareen kirjeitä, joita hän ei avaa. Salaperäiset kirjeet ovat romaanin alkuosan koukku, samoin vuorovaikutuksen kehittyminen kauppalaivurin Henrik-pojan kanssa. Tietysti alkujännitteen luo myös arvoitus: miksi päähenkilö on hajalla?Kohina

Psykologinen romaani kuorii vähitellen päähenkilöpersoonaa minäkerronnan keinoin, kertojan tahtiin säännöstellen. Hän havainnoi nykytilaa ja poikkeaa takaumin menneeseen. Päähenkilön ei tarvitse olla sympaattinen, eikä tämä tyyppi ole, on hän säälittävä (ymmärrän lapsuusvauriot), mutta minulle tapahtuu jotain kamalaa: en taivu hänen puoleensa, en kiinnity, en kiinnostu. Päähenkilö on arkkitehti, tyhjien tilojen piirtäjä. Se symboloi kokonaisuutta. Tapahtumaympäristökin on yhtä osoittelevan synkkä, kylmä ja eristyksissä kuin kertoja.

Romaanin kieli on taiteellisesti viritettyä kuvailua ulkoisesta ja sisäisestä todellisuudesta. Tuloksena on hallittu kuori, autio olo. Pitkään aikaan en ole lukenut näin apeaa kirjaa. En epäile, etteikö romaani saa puolelleen lukijoita, jotka arvostavat tyylittelevyyttä ja kielen taituruutta. Minulle Kohina on turhan sävytön murhemonologi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: