Avainsana-arkisto: Maria Turtschaninoff

19 syyskuun, 2023 · 6:49 am

Kirjailijatapaaminen: Maria Turtschaninoff

Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston syyskauden kirjailijahaastattelut käynnistyivät 18.9.2023 keskustelullani Maria Turtschaninoffin kanssa. Keskityimme romaanin Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022). Episodiromaani sai huhtikuussa Kirjakauppaliiton Kiitos kirjasta -palkinnon, ja perustelut kiteyttävät oleellisen:

”Turtschaninoff osaa ihmeellisellä tavalla rakentaa uniikkeja henkilöhahmoja, vaikka he vierailevatkin kirjassa vain yhden luvun verran. Suomalaisten ikiaikainen mutta nykyisin jo murenemassa oleva metsäsuhde onkin ajankohtainen ja sykähdyttävä teema. Suomaa on kaunis ja ajatuksia herättävä teos, joka on erityisen vaikuttava Turtschaninoffin ensimmäiseksi aikuisten romaaniksi.

Kuva: Hilkka Lamberg

•

Minua kiinnosti romaanin episodirakenne: romaanissa on 19 lukua ja luvuissa yksi tai muutama keskushenkilö, lisäksi romaanin aika etenee 1600-luvulta tähän päivään. Maria Turtschaninoff kertoi, ettei rakenne syntynyt helposti, mutta hän löysi vähitellen haluamansa tavan välittää muutos myyttisestä luontokokemuksesta nykypäivän luontosuhteeseen. Se luontui parhaiten episodein. Turtschaninoff luonnehti elävästi, että hän tavoitteli akvarellimaisuutta, kevyttä ja nopeaa tapaa kertoa novellistisin välähdyksin.

Episodisuuden ohella Turtschaninoff halusi löytää joka lukuun oman äänen sopien aikaan ja henkilöihin. Esimerkiksi nälkävuosien ankaruuteen hän työsti kiven ja leivän runoa lähenevän vuoropuhelun ja nuoren naisen kirjeisiin 1800-luvulla kansallisromanttisen sävyn. Itsensä hän yllätti romaanin alun ja lopun proosarunoin.

•

Romaanin tärkeitä aiheita ovat paikallisuus, myytit, sukupolvet ja luonto. Kirjailija ei pidä romaania sukuromaanina, mutta jatkuvuudesta se kyllä kertoo liittyen maahan ja ihmisen suhteesta siihen. Romaanin idean synnytti henkilökohtainen tilanne: Turtschaninoff peri palan pohjalaista sukumaata, johon hänellä ei ollut juuri yhteyttä. Romaani ei kerro hänen suvustaan, vaikka lähtökohta on romaanissa samankaltainen. Totesimme, että juurien merkitys tekee romaanista yleisen, universaalin, ei vain paikallisen Kokkolan seudun Nevabackan kirjan.

Suomaan mytologia kiehtoo minua erityisesti, esimerkiksi kirjan nevabackalaiset saavat alkunsa torpan raivaajamiehen ja suohengen liitosta.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

Kysyin kirjailijalta, ovatko kirjan myytit kansanperinnettä vai kirjailijan luomusta kuten esimerkiksi Punaisen luostarin kronikoiden trilogian (Maresi, Naondel ja Maresin voima) fantasiahistoria. Tämän kirjan työskentelyprosessin aikana Turtschaninoff luki valtavan määrän historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää lähdeaineistoa, jota hän hyödynsi kirjassa mutta niin, että tietoaines sulautui kirjan tarinoihin. Myyttien merkitys myös muuttuu kirjassa samaan tahtiin, kun niiden vaikutus ihmisiin vähenee.

•

Keskustelimme kirjan henkilöistä, joista niin kirjailijalla itsellään kuin myös lukijoilla on omia suosikkejaan. Episodisuus hienosti myötäilee lohdullista ajatusta, miten suo ja maa pysyvät, vaikka ihmiset vaihtuvat. Turtschaninoff on tietoisesti valinnut episodeihin paljon naisia ja lapsia vastapainoksi dualistiselle lähestymiselle, jossa julkinen on kuulunut paljolti miehille.

Ja se suo! Suo sopii maamuotona kirjan luontokuvaukseen ilmentäen, mitä ihminen on tehnyt luonnolle esimerkiksi soiden ojituksina ja siten sotkenut ekosysteemin. Keskustelimme myös kirjan lintusymboliikasta, ja sekin selvisi, että kirjan keltainen metsäorkidea on silkkaa mielikuvitusta. 

Miksi suomeksi Suomaa, vaikka suora käännös voisi olla Perintömaa? Päätös käännösnimestä oli tietoinen ja kirjan henkeen sopiva. Niin suon rooli korostuu – ja upottaa lukijat kiehtovaan kirjakokonaisuuteen.

•

Kirjailijahaastattelu 18.92023 on katsottavissa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulla kahden viikon ajan.

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Avainsanat:

7 marraskuun, 2022 · 6:33 am

Romaanisadon puinti 2022 – Finlandia-aineksia

Vuotta 2022 on jäljellä ja lukematta kymmeniä tänä vuonna ilmestyneitä romaaneita. Sallin silti itselleni katsauksen lukukokemuksiini. Poimin kimaran lukuvuoteni kohottavimpia romaaneja, jotka minun puolestani saisivat olla myös Finlandia-palkintoehdokkaita. Esittelen valintani lyhyesti tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Ann-Louise Bertell: Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad)

Kasvukertomusten lajirikkaudesta voi olla vaikea erottua, mutta Ikuinen kaipuu tekee sen. Syynä on minäkertojan tapa ilmaista havaintonsa, tietonsa, kokemuksensa ja ajatuksensa. Ikuinen kaipuu kuvaa perhesuhteita ylipäätään, äitisuhdetta erityisesti mutta myös naapuruussuhteita ja yhteiskunnallista asemaa. Tyyli, kieli ja kerronta kietovat minut kasvuprosessiin tytöstä teiniksi. Kieltämättä myös säväyttää se, miten Bertellin Botnia-sarjan ensimmäisen romaanin Ikävän jälkeen näkökulma muuttuu äidistä tyttäreen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Vaikka Jaakobin portaat on pienoisromaanitrilogian päätösosa, se toimii itsellisenä mielen, mielekkyyden, ja mielenrauhan tavoitteluromaanina. Lumisateen ja tähtientuikkeen vaihdellessa Jerusalemin taikatunnelma kohtaa ihmispolon arjen haurauden, muistot ja murheet. Romaani välkyttää ikuista valoa unohtamatta maallista, ennen kaikkea itsensä ja muiden kohtaamista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Ihmishämärän aiheiden ja teemojen runsaus riemastuttaa, ja ennen kaikkea ihailen, miten eri ainekset loksahtavat paikoilleen nykytaiteilijoista skandimytologiaan, Wagner-libretoista tekoaly-dystopiaan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista länsisaksalaiseen tulevaisuuden omenatarhaan. Ennen kaikkea kieli ja kerronta soljuvuuksineen ja muine taitotekijöineen vakuuttavat: taituriromaani. Kannattaa ponnistella nauttien, vaikka olisikin rajoitteita esoteerisyys-, mytologia- ja taidetietämyksessä – kuten minulla.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Parainen ja Pariisi, kyllä ne yhteen sopivat. Kirjasta kehkeytyy nautittava lukuromaani, jossa vaihtelevat kahden ajan ja paikan kuvaukset. Paraisilla enteillään tragediaa, ja vuosia myöhemmin toista maailmansotaa edeltävinä aikoina Pariisissa tartutaan hetkeen. Etenkin nautin Alice B. Toklasin, Gerdrude Steinin ja suomalaisen Margit-keittäjättären elämänpiirin elävyydestä.

Riikka Pulkkinen: Lumo

Kirjan vaihteleva kerrontatapa kiehtoo minua suuresti, samoin rakenne. Pinnalta romaani on kertomus 17-vuotiaan Philippan kuolinsyyn tutkinnasta, mutta enemmän se on Philippan lähipiirin kokemuskuvausta. Philippa on kuvajainen, josta muut kirjan henkilöt kokemuksineen heijastuvat, välillä vääristyen, välillä terävöitettynä.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Väkevä, voimakas, ytimiin iskevä kirja kertoo monenlaisesta hävityksestä, yksilön, kaupungin ja maailman. Muustakin voisin tämän romaanin yhteydessä paljon vuodattaa, mutta nostan ilmeisen, kouluväkivallan. Tapauskertomuksen yksityiskohtaisuus ja toisaalta irtonaisuus, jolla kerronta vaihtelee ja iskee – hienoa, hienoa.

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)

Suomaa vastaa moniin makumieltymyksiini: episodimaisuus, historiallinen romaani, mytologiakerroksellisuus, sukupolvien jatkumo, metsämaan merkitys, juurtuminen maaplänttiin… Vaan eivät ne aiheet vaan se, miten Suomaa juoksuttaa nevan liepeille sukupolvet ja ajat eri näkökulmin ja erityisen vaihtelevin kerrontatavoin. Nautin.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Kasvukertomus on tämäkin, mutta kovin erilainen ja eri aikaan kytkeytyvä kuin listani Bertellin romaani. Omaääninen kerronta viehättää minua niin tässä romaanissa kuin muissakin listani kirjoissa. Tämän kirjan juttu on juuri kerronta, joka on yhteneväinen tunne- ja asiasisällön kanssa. Yhteiskunnallinen näkemys voimistaa nuoren naisen yksilökehityskuvausta, erilaisten aukkojen ja Aukon täyttämistä, ja ken lisäksi kirjan on miesten, jotka pelkäävät konetta ja kielellistämistä.

•

Miksei listalla ole esimerkiksi ansiokkaita Olli Jalosen, Riitta Jalosen, Aki Ollikaisen ja Anna Soudakovan uutuusromaaneja, jotka ovat tuottaneet minulle kielen ja kerronnan mielihyvän hetkiä sekä ovat herättäneet ihmisyyden ja elämän kysymyksiä? Ihan vain intuition vuoksi. Se olkoon muistutus siitä, että listaukset ja luokittelut ovat perin subjektiivisia ja aikariippuvaisia. Sama koskenee myös Finlandia-raatilaisia ja -valitsijoita – tosin he ovat lukeneet kaiken tarjolla olleen.

•

Romaani-Finladia-palkinnon ehdokkaat julkaistaan 10.11., ja voittaja selviää 30.11. Ylen suorassa lähetyksessä.

Finlandia-palkinto 2022: tietoja.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani

Avainsanat: , , , , , , ,

5 lokakuun, 2022 · 5:52 am

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut palkittuja nuorten aikuisten romaaneita, mutta nyt on ilmestynyt aikuistenromaani Suomaa (Tammi 2022). Episodimainen sukusaaga alkaa 1600-luvulta ja päättyy tähän aikaan. Kirja kasvattaa kehityskaaren elämäntavasta ja ihmiselämästä, ja sellainen kiinnostaa minua.

•

Romaani alkaa ja loppuu proosarunotyyppiseen ja henkilökohtaiselta tuntuvaan osioon, jossa minäkertoja purkaa tuntoja äidin kuoleman jälkeen. Minäkertojalle (tai jos tulkitsen tekstin runoksi: puhujalle) on jäänyt perinnöksi vanha sukutila Pohjanmaalta, Kokkolan tuntumasta. 

Jo alku puhuttelee minua, koska olen juuri saanut lainhuutopäätöksen äitivainaan pikkuruisen maalaistilan siirtymisestä minulle. Samastun menetyksen tunteisiin ja siihen, miten talosta, pihapiiristä ja sitä reunustamasta metsästä siirtyy samalla jotain edeltävistä sukupolvista. Niistäkin, jotka voi vain kuvitella, koska perimätietoja tai asiakirjoja ei ole.

•

Turtschaninoffin romaanin sukupolviepisodit on jaettu vuosisatojen mukaan. Joka vuosisadalta saan lukea muutaman ihmiskohtalon ja samalla saan kokemuksen ihmisen osasta lähiympäristön ja maailman myllerryksissä. Näkökulma on takamaan ihmisten kokemuksissa ja suhteissa toisiinsa.

Kaikki alkaa tästä: 1600-luvulla Matts Mattsinpoika Nevabacka raivaa korpeen mökin ja pellon.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

•

Romaanin yksi ydinoivalluksista on uskomusperinteen muutos vuosisatojen aikana. Kirjan alkupuolella maagisten suoasukkien mukanaolo on konkreettista ja lihallista, vähitellen tarun- ja näynomaista ja nykyaikaa lähestyttäessä unohduksiin hiipuvaa.

Sama heijastuu romaanin kieleen. Alkupuoli on rytmiltään ja välillä sanajärjestykseltään (suomennos) ehkä jopa välillä kömpelöhköä. Ehkäpä 1600-luvulla on jopa kansansadun henkeä, 1700-luvulla jotain, jossa on ailahdus kronikointia. Ymmärrän kielenkäytön tavoittelevan aina aikaansa. 

Kerronnaltaan romaani on vaihteleva, ja siitä kirjan 1800-luku on oiva esimerkki. Parissa luvussa on yksikön kolmannen persoonan kerrontaproosaa ja niissä näkökulmatekniikkaa. Luvussa ”Leipää ja kiviä” on otsikon substantiivien vuoropuhelu, joka väkevästi välittää nälkävuosien tunnelmat. ”Lintutyttö”-luku puolestaan hyödyntää kirjeromaanimenetelmää. Siinä on tiettyä viatonta tyttökirjahenkeä, sillä kirjeiden kirjoittaja on 17-vuotias. Näin siirtyy romaaniin 1800-luvun nuorille iskostettu kristillisisänmaallinen aate- ja ajatustapa, samoin kirjeiden kirjoittajan tragedia.

Haluan vielä mainita yhden seikan. Eri vuosisatojen sodat imeytyvät romaanin henkilöihin. Esimerkiksi Nevabackan vaitonaisen renkipojan tarina riipaisee minua syvältä. Siihen ei tarvita toisen maailmansodan rintamakuvauksia, vain lukijan sisäinen tieto sodan kauheudesta riittää. Siitä, että viattomien parikymppisten liikekannallepano johtaa (lähes varmaan) kuolemaan – ja kaikki tietävät sen. Niin kuin me nyt taas tiedämme lähialueiltamme.

•

Olen historiallisten ja episodiromaanien ystävä, ja myös maagiset elementit miellyttävät. Elämänkohtalot, jotka liittyvät suoraan samaan sukuun tai viistävät sitä, viehättävät nekin. Niin myös Suomaassa. Nautin siitä, että saan rakennella tarjotuista osasista kokonaiskuvaa. 

Maailmankuvan ja ympäristön muutoksissa ajan saatossa on lisäksi jotain erityisen sykähdyttävää: mikä on lähiluonnon ja ihmisen osa, mikä häviää ja muuttuu, mikä kenties säilyy kiertokulussa ja mitä yksi pieni ihminen siinä merkitsee. Nämä asiat Suomaa saa eläviksi.

•

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

11 joulukuun, 2018 · 6:41 am

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoffin Maresi-fantasiaromaani voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Jolin Slotte on mukauttanut kirjan selkoruotsiksi (Lärum Förlaget 2016), ja nyt Laura Lepistö on kääntänyt sen selkosuomeksi (Opike 2018).

20181202_105035.jpg

Maresi-romaani aloittaa kolmiosaisen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan, johon Turtschaninoff on luonut omaperäisen maailman. Se sijoittuu määrittelemättömään mielikuvitushistoriaan, jossa ympäristö, elintavat ja uskomukset ovat toisenlaisia kuin meidän maailmassamme.

”Näin tapahtui silloin, kun Jai tuli luostariin.
Kun Akka puhui minulle
ja kun naiset kampasivat hiuksiaan niin,
että nousi myrsky.
Näin tapahtui silloin,
kun pahat miehet tulivat saarellemme.
Kun Ruusun palvelija uhrasi itsensä sisartensa puolesta,
ja kun minä, Maresi Enrentytär, avasi Akan oven.”

Esimerkki osoittaa, ettei selko-Maresi ole helppo selkokirja. Sanasto ja sisältö vaativat lukijalta keskittymistä. Lukijan tulee etsiä keinot päästä kirjan maailmaan, jossa tapahtuu sekä tavallisia että vieraita ja yliluonnollisia asioita. Romaanissa on uuden elinpiirin sanoja kuten luostari, noviisit, temppelit. Siinä on paljon henkilöitä, jotka mainitaan nimeltä. Luostarisaaren mytologia on oleellinen osa tarinaa. Se on symbolista ja tuo mukanaan tasoja, jotka tavoittavat eri tavoin erilaisia lukijoita:

”- Ympäri maailmaa palvotaan Alkuäidin eri puolia.
Jotkut palvovat Neitoa, jotkut Äitiä.
Jotkut palvovat Akkaa.
Me täällä luostarissa tiedämme totuuden.
Me tiedämme, että Alkuäidillä on
kaikki kolme puolta ja kaikki kasvot.
Hän on Neito, Äiti ja Akka.
Hän on alku, hän on elämä
ja hän on loppu,
sisar O selitti.”

Selkomukautus säilyttää hienosti alkuperäisen Maresin tunnelman ja tärkeät teemat kuten ystävyyden, tyttöyden ja naiseuden arvon. Tärkeitä ovat myös jokaisen ihmisen vahvuudet. Luostarin ympäristö, työ ja arvot välittyvät lukijalle. Perusjuoni pysyy selkeänä: Maresi kertoo, mitä tapahtuu, kun kodin julmuus pakottaa Jain pakenemaan naisten saarelle luostariin. Selkokirjassa pitää karsia tapahtumia, ja se on tehty mukautuksessa niin, että tärkein on jäljellä ja jännittävyys säilyy.

Kun lukija löytää mielikuvituksen tiet romaanin fantasiamaailmaan, kirja varmasti palkitsee. Nuori Maresi kertoo jännittävän tarinan siitä, miten tytöt ja naiset puolustavat tietoa, uskoa ja elämää. Maailmassa on pahuutta, jota ihmiset tekevät toisilleen. Siihen ei voi alistua. Romaanin tarina on kaunis, pelottava ja rohkaiseva.

Fantasian hieno puoli on siinä, että siitä voi lukea ajattomia asioita. Hyvä kirja antaa kokemuksia ja ajatuksia, ja Maresi on sellainen kirja. Lisäksi se varmasti puhuttelee lukijoita, jotka ovat kokeneet väärryttä. Muille lukijoille se tarjoaa eläytymistä erilaisiin kohtaloihin. Siksi Maresi antaa monenlaisille lukijoille elämyksiä ja toivoa.

– –

Maria Turtschaninoff
Maresi
selkomukautus Jolin Slotte
suomennos Laura Lepistö
Opike 2018
162 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lisäksi

  • Maria Turschaninoffin romaanista Helsingin alla on myös selkomukautus.
  • Maria Turtschaninoffin Punaisen luostrin kronikat on kolmiosainen fantasiaromaanisarja. Tässä linkit postauksiini sarjan kirjoista:
    Maresi
    Naondel
    Maresin voima
  • Selko-Maresi on selkokieleksi mukautettu romaani, joka rakentuu täysin toiseen todellisuuteen, mielikuvitusmaailmaan. Se sijoittuu kuvitteelliseen historiaan. Selkokielellä on myös varhaisnuorten kirjasarja, jossa nykyarjen lisäksi poiketaan mielikuvitusmaailmassa: Satu Leiskon selkokielellä kirjoittamat kirjat Unohtunut maa, Unohtunut poika ja Unohtunut kansa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

4 joulukuun, 2018 · 6:32 am

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Punaisen luostarin kronikoiden kolmas osa Maresin voima (Tammi 2018) päättää Maresin tarinan, joka alkoi sarjan ensimmäisessä osassa. Toinen osa Naondel kuvaa aikaa ennen Punaista luostaria, mutta kolmas osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Maresi päättyy.

Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.

Maresi saapuu luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen kotikylään perustamaan koulua. Ajatus ei alkuun ota tulta maaseutupitäjässä, joka elää valtaapitävien veronkeruukurimuksessa. Maresin äiti suhtautuu ristiriitaisesti kouluajatukseen, ja muutenkin tyttären ja äidin välejä hiertää. Yksi keskeisistä kirjan teemoista on vieraus, jota voi kokea myös läheisten keskellä. Tärkeitä ovat myös koulutuksen ja kirjallisuuden arvostuksen teemat.

20181116_114545.jpg

Maresin voima on kirjeromaani, ja huomaan sen sopivan erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi. Maresi kirjoittaa luostariin kirjeitä elämästään kotikylässä. Kirjeitä saavat luostarin oppiäiti ja ystävät. Mielenkiintoisesti kirjeiden asiat valikoituvat vastaanottajan mukaan. Fantasiatraditioviitteitä punoutuu juoneen monin kohdin, esimerkiksi loppuosaan on lainattu yksi käänne Taru sormusten herrasta, mutta se syventyy ihan omanlaiseksi.

Kirjan nimi viittaa siihen, miten Maresi on yhteydessä elämän ja kuoleman voimaan, jota Akaksi kutsutaan. Vaikutun uskomus- ja kulttuuriperinteiden kuvauksesta. Lisäksi kirjassa kuvataan komeasti, miten Maresi kasvaa voimiensa tuntijaksi ja hallitsijaksi.

”En halua olla se, joka avaa oven kuoleman valtakuntaan muuten kuin auttaakseen ihmistä, joka ansaitsee hyvän kuoleman.”

Romaanin tärkeässä taistelutilanteessa Maresi muistuttaa Orleansin neitsyttä, joka nousee kunniakkaaseen vastarintaan sen puolesta, mihin uskoo. Paitsi että Maresi ei ole neitsyt eikä koe neitsyen kohtaloa. Ja siinä yksi romaanin taidokas taso. Romaani kertoo monin tavoin itsensä tuntemisesta. Siihen kuuluvat omien taipumusten tunnistaminen, perheen, kulttuurin ja koulutuksen aikaansaannokset persoonakehityksessä sekä seksuaalisuus.

Maresin voima välittää viisaasti, miten aistillisuus ja ruumiillisuus eivät katoa mihinkään, vaikka Maresi on vannonut tehtäväkseen muun kuin vaimon ja äidin osan. Myös tähän naisten ikuisuuskysymykseen haetaan vastausta: voiko elämäntehtävää ja rakkautta yhdistää?

”Minä, kuten Kuun palvelijat, voin kantaa kaikkea itsessäni. Olen tarpeeksi vanha siihen. Tarpeeksi voimakas. On omituinen tunne tietää se. Tuntuu siltä kuin kakki olisi mahdollista. Mutta selvitäkseni siitä ja jaksaakseni tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, joka tahtoo kulkea kanssani ja auttaa. Silloin jaksaa kantaa kaiken.”

Mieleenpainuvia jaksoja Maresin voimassa ovat esimerkiksi sellaiset, joissa läheisiin sallitaan jäädä salaisuus. Maresi oppii ymmärtämään, että vanhemmat ovat muutakin kuin hänen vanhempansa. Pitää myös oppia luopumaan. Kirjan loppuosa nousee monisävyiseksi ja tunteikkaaksi. Se myös sulkee kauniisti Maresin tarinan.

– –
Maria Turtschaninoff
Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
fantasiaromaanisarjan kolmas osa
Tammi 2018
äänikirjana 11 t 30 min, kirjana 384 sivua
äänikirjan lukija Marja Kyrö
Kuuntelin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

31 joulukuun, 2016 · 1:01 am

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

17 marraskuun, 2016 · 7:14 am

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Fantasia ei ole selkokirjallisuuden helpoin genre. Leena Kaivosoja-Jukkolan mukauttama Helsingin alla (Opike 2016) kuitenkin todistaa, että kahden maailman kuljetus ja realismista irtoavat juonielementit on mahdollista tarjota myös lukijoille, jotka hyötyvät yleiskieltä helpommasta tekstistä.

Maria Turtschaninoffin romaani näin selkoistettuna saa lisää lukijoita. Niin ainakin toivon. Ja sitäkin toivon, että opettajat tarjoaisivat rinnakkain alkuperäistä ja mukautettua kirjaa. Jokainen oppilas voi silloin valita lukuintonsa perustella lyhyen tai pitkän version – tai kummatkin. Versioita voi vertailla juonen, henkilöiden, kerronnan ja kielen suhteen. Lukuelämyksiä unohtamatta.
helsingin-alla
Helsingin alla on selkoversionakin kunnon lasten- ja nuortenromaani, 127-sivuinen, vaikka kapeapalstaisuus helpottaa lukuprosessia. Ilahdun siitä, että luvut ovat lyhyitä ja juoni etenee joustavasti. Henkilöt kehittyvät seuraamista huokutteleviksi hahmoiksi, joissa on samastuttavaa niin tytöillä kuin pojillakin. Tarinassa on jännitystä, seikkailua, arvaamattomuuksia ja romantiikkaa.

Aika pitkään saa arvuutella, kumpi on enemmän romaanin päähenkilötytön Alvan mieleen: pimeyden poika Nide vai päivän Joel. Sehän sopii, ja muitakin arvoituksia riittää. Pahuus on asetelmallista, mutta menköön se selkon piikkiin, jotta juonessa pysyminen ja vaaran tunne varmistuvat. Lumoa luovat peikot, keijut ja perhoset, mutta ne myös edustavat sanomaa.

– Me olemme asuneet maapallolla
Kauemmin kuin ihmiset.
Me peikot, keijut, noidat,
vuorenhaltijat ja muut.
Me hoidimme vuoriamme,
metsiämme ja vesiämme.
Sitten tulivat ihmiset.

Hyvän sadun tapaan Helsingin alla -selkoromaanin voi lukea vertauskuvana hyvän ja pahan, valon ja varjon taistelusta – tai kummankin puolen tunnustamisesta. Fantasian keinoin käsitellään ikuisia teemoja rakkautta ja kuolemaa, mutta myös ajatuksia luonnosta, perheestä, vallasta, muistista, erilaisuudesta, epävarmuudesta ja peloista.

Alkuperäiseen verrattuna Helsingin alla -selkoversio vääjäämättä on juonipainotteinen, välillä hieman luettelomainen, mutta fantasiaan kuuluvaa taikapölyä riittää myös tähän karsittuun versioon. Siksi suosittelen kirjaa kenelle vain helsinginalaisesta Alistadista kiinnostuneille. Etenkin vinkkaan kirjaa koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opetukseen tai ilmiöoppimiseen: teemana voi olla vaikka luonto, ihminen, pakolaiset tai rakkaus.

Maria Turschaninoff
Helsingin alla
Selkomukautus Leena Kaivosoja-Jukkola
Opike 2016
selkofantasiaromaani nuorille
127 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muuta mielenkiintoista:

Tänä syksynä on Maria Turtscaninoffin Finlandia Junior -palkitusta Maresi-fantasiaromaanista ilmestynyt ruotsinkielinen selkoversio. Ruotsiksi ja suomeksi on ilmestynyt Maresin itsenäinen jatko-osa Naondel.

Ensimmäinen alunperin selkosuomeksi kirjoitettu fantasiaromaani on Satu Leiskon Unohtunut maa (Opike 2014).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

16 marraskuun, 2016 · 5:05 am

Maria Turtschaninoff: Naondel

Kirjallisuudella on mahti viedä mahdollisiin maailmoihin. Hyvä mittari siihen taitaa olla tämä: lukemisen lomassa arkiaskareita tehdessä mieli askartelee kuvitelluissa solissa, lähteillä, joentörmillä, saarissa, puustoissa, puistoissa ja palatseissa. Näin käy Maria Turtschninoffin Naondel-kirjan (Tammi 2016) kanssa.

En ole erityinen fantasiafani, vaikka olenkin tolkienini lukenut ja gameofthronesit tuijotellut. Monet fantasiaromaanit tuntuvat kaavamaisilta genretoisinnoilta, ja koen vaikeaksi heittäytyä satumoodiin. Vaan on poikkeuksia.

naondel

”Meillä oli salaisuus, joka liitti meidät yhteen”

Turtschaninoffin Maresi aloitti sarjan Punaisen luostarin kronikoita. Nuortenromaani sai eittämättömistä ansioista Finlandia Junior -palkinnon 2014. Nyt kronikka jatkuu kertomuksilla siitä, miten Maresissa kuvattu naisyhteisö aikanaan sai alkunsa. Nurinperinen järjestys sopii hyvin, sillä nyt saan vastauksia kysymyksiin miehiltä varjellun saaren alkuperästä.

Huhut ja tarinat saaresta, jolla asuu pelkkiä naisia, ovat levinneet maailmaan – ehkäpä luonamme poikenneiden kalastajien ja kauppiaiden mukana. Tarinat ovat etsiytyneet hakattujen, vainottujen, kiusattujen tyttöjen korviin. Tytöt ovat uhmanneet suuria vaaroja löytääkseen luoksemme. On hyvä, että se, mitä olemme tänne rakentaneet ei häviä eikä unohdu. Olemme luoneet jotain uutta, sellaista, mitä ei missään muulla tässä maailmassa, joka toisiaan näyttäytyy niin pimeänä ja synkkänä.

Maailma tosiaan usein näyttäytyy pimeänä ja synkkänä, myös Naondelissa. Nuortenkirjakategoriaan romaani näemmä luokitellaan, mutta mielestäni ote on aikuismainen. Vaikkei väkivaltakuvastoa revitellä, vaara, alistaminen, julmuus ja hyväksikäyttö täyttävät valtaosan sivuista. Voisi jopa sanoa romaania melko raskaaksi: kertojia ja henkilöitä on paljon, ja toivottoman pahuuden ikeen alla joudutaan matelemaan pitkään.

”Kirjoitan myös muistiin kaiken, mitä tapahtuu, ja saan muut tekemään samoin”

Kertojanaisia yhdistää se, että suuren sulttaanikunnan visiiri Iskan ottaa heidän väkivalloin ja sulkee palatsiinsa. Iskania ajaa vainoharhainen vallanhalu, kaikki muut ihmiset kelpaavat vain välineinä. Jokaisella kronikoivalla naisella on jokin erityisominaisuus, voima, jonka Iskan omii ja samalla nujertaa naiset:

”Joissakin tosiaan piilee totuus. Ja ne minä otan haltuuni. Tai tuhoan, niin ettei kukaan muu pääse hyötymään niiden voimasta.”

Kronikointi tarkoittaa historiallisten tapahtumien kertomista aikajärjestyksessä. Siksi ei ihmetytä, etteivät kertojanaisten äänet juurikaan eroa toisistaan. Kertomuksista selviää heidän taustansa, joutuminen Iskanin kynsiin ja alisteinen elämä hovissa. Vaikutun erityisesti siitä, miten psykologisen uskottavasti kuvataan naisten selviytyminen itsensä etäännyttäen ja tunteita kontrolloiden. Vaikka Iskan on yksioikoisen paha, tarinan eduksi luen sen, että muuten ei juurikaan käytetä mustavalkoista palettia.

Riistetyt naiset kehittävät omanlaiset hengissäpysymistapansa, eikä siinä ole tilaa toisille. Jokainen joutuu uhrautumaan ja umpoitumaan. Vakuuttavasti tarinankehittely kuljettaa ja osoittaa, miten voi viedä aikaa, jotta joku kykenee taistelemaan vapauden puolesta ja miten paha lopulta voidaan selättää yhteistyöllä. Tässä tapauksessa naisvoimin.

Kerronta vie vahvasti naisten tarinaa eteenpäin. Sadunomaisuutta välittyy ympäristön elävästä kuvailusta, ja taianomaisuutta tihkuvat erilaiset uskomukset ja riitit, joista naisten kulttuureissa ammennetaan voimaa. Tärkeä rooli lankeaa lähteelle (elämän ja kuoleman näyille), unille (tai niiden hallinnalle) ja vanhoille teksteille (perinnetietoisuudelle).

”Olkoon tämä alku jollekin uudelle”

Ei tarvitse paljon fantasian verhoa raoittaa, kun näkee ajantasaisen totisen toden. Tässä ajassa on koteja, kaupunkeja ja kulttuureja, joissa ”iskanit” jylläävät. Tämä aika tarvitsee myös toivoa, Naondelin tapaisen parempaan elämään vievän veneen, symbolisesti sisarellisuuden paatin.

Vaikka hieman vierastan sitä, ettei Naondelista löydä ketään siedettävää maskuliinia, hyväksyn ehdoitta romaanin sanoman, jossa naiseudelle perustetaan arvoisensa paikka. Se voi olla juuri siinä, missä juuri nyt olet. Sinne voi päästä vaikka miten kivuliaiden kokemusten jälkeen; riiston, raiskausten, hengen ja ruumiin runteluiden jälkeen. Siellä jokaisen yksilöllisyydellä ja ruumiillisuudella on ilmaisuvapaus ja valta, kun niistä ottaa vastuun muita polkematta. Sitä kohti tosielämässä fantasian voimaannuttamana: joka tyttö ja nainen ottamaan mieli ja ruumis omikseen.

Se ei ollut uhri, nyt sitä ei määrännyt kukaan vieras. Se oli yksistään minun. Minun määrättävissäni. Minun tahtoni käytössä. Oli kuin olisin löytänyt kotiin, oli kuin olisin pudonnut tähtien joukkoon, tässä oli kaikki ja enemmänkin.

 – – –

Maria Turtschaninoff
Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
Tammi 2016
fantasiaromaani
397 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa, ainakin: Kieltenopen kotiblogi, Luetaanko tämä?, Sekaisin kirjoista ja Ullan luetut kirjat.

Kirjailija kertoo omin sanoin kirjan lähtökohdat tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 joulukuun, 2014 · 1:49 pm

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

15 syyskuun, 2014 · 8:48 am

Maresi simpukkamusteen saarella

Maresi, kertojapäähenkilö, kirjoittaa tyttöjen ja naisten luostarisaaresta, jossa eletään määrittelemättömässä menneessä, tuntemattomassa maailmassa. Sellaisesta kertoo Maria Turtschaninoffin fantasiaromaani Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö, Tammi 2014).

Maresi Enrentytär on 13-vuotias opinhaluinen tyttö, joka ystävystyy pelokkaan Jain kanssa. Jain myötä saarta uhkaa vaara. Juoni on rakennettu siten, että tapahtumissa on liikettä ja draamaa. Samalla käsitellään kulttuuriin ja tyttöyteen liittyviä asioita.

Punaisen luostarin miljöö ja ideologia on loihdittu taitavasti. Saari on meren keskellä kelluva naistietouden keidas, jopa taikavoimainen. Se halutaan pitää koskemattomana ja on haavoittuva – kuten nuoret tytöt. Luostariyhteisö on myös utopiakuvaus, sillä kokemus- ja kirjatieto siirtyvät hyvässä hengessä vanhemmilta naisilta nuoremmille, saarella kunnioitetaan toisia ja kunkin taipumuksia, siellä ollaan omavaraisia ja tienataan tukuittain hopeaa luontoa säästävällä simpukoiden punaisen musteen keruulla.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi kuvittaa osuvasti kirjan tunnelmaa ja hyödyntää sen keskesireksvisiittaa.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi kuvittaa osuvasti kirjan tunnelmaa ja hyödyntää sen keskeisreksvisiittaa.

Saari on tasa-arvoinen naisyhteisö. Kiinnostavasti on romantiikka kirjasta vallan karsittu. Eikä saarella ole miehiä. Miehet näyttäytyvät lähinnä väkivaltaisena ulkopuolisena uhkana. Miesten hallitsemassa maailmassa etniset erot ja kunniakysymykset määrittävät ja rajoittavat elämää, etenkin tyttöjen ja naisten. Tätä osuutta ei voi allegoriseksi sanoa, niin ilmeinen se on monissa nykykulttuureissa.

Luostarihierarkiassa korkeimpana on Äiti, sitten on sisaria, noviiseja ja eri-ikäisiä piikanoviisityttöjä, jotka ovat tulleet oppia saamaan. Alueen rakennukset kuvaavat eri elämänalueita, niistä Maresia kiehtoo Aarrekammio, tila täynnä kirjoja, tietoa. Uskontomenojen kuvaus on antropologisen tarkkaa. Saarella palvotaan kolmikasvoista jumalatarta.

Kuunkarkelo vie meidät tervehtimään Alkuäitiä häneen omaan valtakuntaansa, missä hän& tapaa meidät kaikki kolmine kasvoineen, jotka ovat Neidon, Äidin ja Akan. Kuunkarkelolla kunnioitamme Alkuäitiä, pääsemme häntä liki ja tanssimme maailman hedelmällisyydelle sekä elämän ja kuoleman rikkumattomuudelle.

Punaisen luostarin kuvauksessa on paljon symboliikkaa. Seksuaalisuus kätkeytyy vertauskuviin, on upottavia onkaloita ja kiemurtelevia käärmeitä. Hmm, ja saaren tärkein rahalähde on simpukasta valutettava punainen muste…

Kulttisaarella ei olla elämää kieltäviä, sillä osa tytöstä valmistautuu maailmalliseen elämään arkitaitoineen. Maresi käy sielunkamppailun Akan, kuoleman, vetovoimaa vastaan. Hän janoaa tietoa ja joutuu tekemään vaikean ratkaisun: riittävätkö tietoon vain kirjat vai pitääkö avautua elämälle, pitääkö tieto jakaa oman alistetun kotiväen hyväksi?

Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? Teen parhaani kuvatakseni sitä, mikä kertomuksessa on tärkeää, ja jätän pois kaiken, mikä ei ole, mutta antakoon Jumalatar anteeksi, jollen kaikin paikoin onnistukaan tehtävässäni.

Maresi loksahtaa hyvin nuorten aikuisten kirjallisuuteen, pääkohderyhmä on nuoret tytöt. Alkuosa on värikkään fantasian kudontaa, mutta loppua kohti kudelma kaventuu, jokunen silmukka tippuu ja väri mustavalkoistuu. Lankalaatukin vaihtuu satumaisuudesta opettavaiseksi. Silti tarinan maailmaan sujahtaa myös tällainen vanha tyttö, joka ei ole edes fantasian suurkuluttaja, sillä Maria Turtschaninoffilla on taito tallentaa onnistuneesti mahdollisen maailman muinainen uskomusaika teinikertojan silmin.

– –

Sain kirjan bloggaajakaverilta, kiitos!

lukuhaasteKansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. käynnistyi #Lukuhaste. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa. Siinä yhtenä tarkoituksena on levittää kuvia luetusta ja lukijoista: lukeminen on tavallista ja tavoiteltavaa. Tule mukaan!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: