Avainsana-arkisto: Katja Kettu

Helsingin kirjamessutunnelmat 2021

Yleisvaikutelma

Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.

Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.

Muuta kuin ennen

Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.

Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.

Lava- ja kohtaamissäteilyä

Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen Antti Tuomainen kertoi Sofi Oksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.

Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa Paolo Giordano ja Tuire Malmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?

Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on. 

HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.

Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.

Lukupiirit

Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.

Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.

Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.

Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma Puikkosen Musta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.

*

Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!

Tuijata

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Katja Kettu: Rose on poissa

Lapin tai Siperian maisemista siirtymä intiaanimaille on lyhyempi kuin voisi luulla. Katja Ketun omaleimainen kerronta sopii sinne, missä asustaa alkuperäiskansoja. Rose on poissa (WSOY 2018) ratkoo perhesalaisuuksia pohjoisamerikkalaisessa intiaanireservaatissa nyt ja viitisenkymmentä vuotta sitten.

Väkevä ote kielestä saa minusta niskalenkin. Virkerytmi ja kuvaileva sanasto loihtivat kaihtelemattoman tunnelman, ja kerronnan keinoin kuoritaan henkilöistä lihaa –  ruumiillisuutta ja aistillisuutta kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Kirjassa lepattaa pesästään seksuaalisuuden lintu ja kumpuilee syöpäkasvainpaukamin kraateroitu iho. Ihmissuhteissa tallataan samaa polkua yhtenä ja välillä erkaannutaan tai tuhotaan toisia.

Hylkään äänikirjan ja digiversion. Luen Rose on poissa -romaania kirjana hitaasti kielikiemuroiden vuoksi, uppoan niihin. Juoni on toisaalta kaiken kerronnan kirjon alla aika yksinkertainen. Pelkistetysti se menee näin: Lempi-tytär palaa reservaattiin 45 vuotta äiti-Rosen katoamisen jälkeen. Isä-Ettu on muistamaton, sairas vanhus, jota syytetään nuoren tytön katoamisesta. Katoamistapauksia on enemmänkin, joten rikoksia selvitetään, ja lisäksi Lempi kohtaa lapsuudenrakkaansa Jim Harmaaturkin, mikä osaltaan käynnistää Lempin koko elämänkulun arviointiprosessin.

20181026_103125.jpg

Romaanin kerronnan intensiivisyys syntyy kirjemuodosta, kirjeiden minäkerronnasta ja kirjepuheesta puhutetuille. Rosen kirjeet vuodelta 1973 on osoitettu Lempi-tyttärelle ja Lempin osuudet Jim Harmaaturkille. Lempin tekstiosuudet vievät nykyjuonta eteenpäin, Rosen kirjeet vuorottelevat ja avaavat menneisyyden saloja hitaasti hivuttaen. Jännite siis pysyy yllä läpi kirjan. Mutta kaikki tähänastinen on pintaa, sen alla kihelmöi kulttuurinen myyttimaailma.

”Lempi lemmonlapseni, sinulle tahtoisin kertoa kuinka ajan virtaa voi myös kulkea taaksepäin, mielessään. Muistathan kuinka olen kertonut sinulle, että elämä on kimppu haarautuvia polkuja? Kuinka kutakin polkua on seitsemän ja jos eksyy liian pitkälle tiellään, tuhoutuu. Siksi suuntaa on muutettava seitsemän kertaa, seitsemän kertaa kulkija hairahtaa ja seitsemän kertaa meillä on tilaisuus palata nimen ja unien viitoittamalle tielle.”

Puoliverinen Lempi on äidin puolelta parantajien sukua, jonka intiaaniperinne vaikuttaa kaikkeen. Suomalaissukuisen isän puolelta tunkevat jäyhät tavat, Sisu-puukot ja Peikkoäidin tuutulaulu.

”Muista Lempi tämä: Valkoinen tekee suuren nuotion ja istuu kaukana kaikesta. Intiaani tekee pienen nuotion ja istuu lähellä toista, opetti matriarkka ja lipaisi suuhunsa läskisuikaleen.”

Mutta ehkä kulttuurieroja kaventavat tarinat (kuten Kallaksen Sudenmorsian, jolla on yhteys Ketun romaanissa tapahtuvaan muodonmuutokseen). Yhtä kaikki: riipaisevasti kirjassa kuvataan kahden kulttuurin välissä ja suuren valkoisen Amerikan puristuksissa väistämättä murenevat Lempin kaltaiset.

Fintiaanien mailla romaanissa eletään täysillä kaikkine kokemustasoineen, ristiriitoineen ja lieveilmiöineen. Rose on poissa sisältää paljon yleistä: rasismia, intiaanien alistettu asemaa, kansalaisoikeustaisteluja 1970-luvulla, suomalaistyöläisten asemaa siirtolaisina, intiaanikulttuureja, uskomusperinteitä, käytösmalleja sekä tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä laitosmaisissa tai eristetyissä yhteisöissä. Ne sulautuvat yksityiseen eli Lempin ja hänen perheensä kohtaloon. Mukana on matka tytöstä naiseksi, Lempistä Pikku Käpäläksi, jossa elää kahden kulttuurin lapsi ja nainen.

Oleellista tematiikkaa ovat unohtaminen, muistaminen sekä oman alkuperän tunnustaminen ja hyväksyminen. Romaanissa on myös hyväksyttävä fantasiakertos, maaginen realismi, joka on silkkaa realismia alkuperäiskulttuureissa: ”Ja siinä samassa hetkessä olen näkevinäni ajan lävitse.”

Lopputulemani on kaksijakoinen. Juonessa ja loppuratkaisuissa minua kaihertavat sekä ennalta arvattavat että arvoitukselliset asiat. Aihelmarunsaudessa minulta joko jää jotain ymmärtämättä tai kadotan lankoja ja siksi ihmettelen epäloogisuuksia. Etenkin henkilöiden ikärakenne hämmentää minua. Päättelen Lempin syntyneen 1961, ja kirjan miehet ovat reippaasti vanhempia tai jo edellistä sukupolvea mutta moni porskuttaa verevänä, puhumattakaan Lempin äidinpuoleisesta isoäidistä, jonka täytyy olla iältään jo… Mutta palaan romaanin kieleen ja maagiseen realismiin sekä koskettavaan Lempin kohtaloon. Ne vievät, ei kannata vikistä.
– –

Katja Kettu
Rose on poissa
WSOY 2018
romaani
284 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Kirjaluotsi ja Kirjasta kirjaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu loihtii muista erottuvan tavan kertoa. Sanasto räiskyy murteisten ja omaperäisten johdannaisten ja yhdyssanojen voimasta, ja usein virkkeet ryöppyävät vaaran tunnetta. Uutuusromaani Yöperhonen (WSOY 2015) jatkaa Kätilön ja Piippuhyllyn viitoittamalla ronskilla ilmaisutiellä.

Teksti etenee kiivaassa rytmissä. Siinä on ruokottomuutta, rujojen olojen säästelemätöntä menoa. Väkivalta ja hyväksikäyttö saavat kaltaisensa kielen, pahaa ei koristella. Lihanhimosta näkyy monta puolta: paljon on rääsyläisten nälkää ja raiskaavaa julmuutta mutta myös antautumisen riemua.

Romaanin runko nojaa kahteen kertojaan eri ajoilta. Petsamosta Neukkulaan karkaa 1937 raskaana oleva Irga, joka kertoo parinkymmenen vuoden kokemuksistaan Vorkutan vankileirillä. Vuonna 2015 Irgan pojantytär Verna selvittää isänsä kuolemaa marilaiskylässä. Tarinat lähenevät toisiaan monien salaisuuksien auetessa.

Kannen kuvassa on Eemil Karilan maalaus Forgive me.

Kannen kuvassa on Eemil Karilan maalaus Forgive me.

Yöperhonen on juoniromaani, jota ei passaa paljon aukoa, jotta jokaisen lukukokemukseen säilyy arvoituksia. Vihjaanpa kuitenkin sellaista, että aikamoisia yhteyksiä nykytoteen ilmenee. Piilotettuja asioita pöyhitään osin jännärihenkisesti. Historiallisen romaanin aineksia on myös. Neuvostoliiton punakone jauhaa loikkarit, vähemmistöt ja muut kyräilevien kansalaisten ilmiantamat raukat rehuksi, jolla ravitaan piittaamatonta systeemiä. Samaa apetta syö tasapainoton nyky-Venäjä, jonka pääkokki on katala Putin. Mairitteleva ei ole valtiokoneiston kuva, ei kansalaistenkaan.

Henkilöromaanina tarina toimii etenkin Irgan osalta. Lapin nainen on melkoinen poikkeusyksilö: vaikeaselkoinen ja muuntuvainen selviytyjä. Vankileiriolosuhteissa henkiin jäämiseen tarvitaan ääritilannetaitoja. Yksin ei kuitenkaan kukaan pärjää, ja Irgalla on onni kohdata sielunsisko, marilainen Elna, juureva kansannainen. Hän vaikuttaa moneen Irgan käänteeseen, ei vähiten kaiken nielevään rakkauteen Alekseihin, ja ehkä eniten marilaisen luonnonuskon omaksumiseen.

Aleksei nyökäytti hajamielisesti, nappasi sitten hopeasiipisen yöperhosen peukalonsa ja etusormensa väliin. Se räpisti hätääntyneenä ansassaan. Motyljok, yöperhonen. Otus joka syntyy pimeässä, elää pimeässä, mutta on valmis polttamaan siipensä päästäkseen lähemmäs lyhdynvaloa.

Vaikka vieraskielisten sanojen runsas käyttö välillä rasittaa minua, pidän romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Yöperhoseen, sielun symboliin, ja muuhun marilaiseen uskomusperinteeseen liittyviä vertauskuvia on paljon. Esimerkiksi pimeyden ja valon välisen juovan epämääräisyys on läsnä henkilöissä itsessään ja heidän teoissaan, ja elämän ja kuoleman rajakin hailuu epäselvänä. Jatkuvuutta ei voi pysäyttää, vaikka vääryyksiä ja julmuuksia tapahtuisi, kuten Irgan jälkeläisten osa osoittaa.

Tuohuksen vahan ovat tehneet mehiläiset, jotka asuvat koko elämänsä kennon pimeydessä. Ne eivät koskaan näe valoa, mutta tekevät siitä vahaa. Ihminen kerää keltaisen flavan ja valaa siitä kynttilän. Kun kynttilä nyt sytytetään, kauan sitten maatuneitten mehiläisten valo vapautuu. Siitä elämässä on kyse.

Yöperhosen tarina, henkilöt ja miljööt ovat kaukana tavallisuudesta. Välillä äärimmäisyys tuntuu ylenpalttiselta, jopa itsetietoiselta sokkiefektien esittelyltä. On vaikea arvioida, pidänkö tästä vai en. Minulle kyse on lähinnä siitä, kykenenkö heittäytymään kahden naisen kiivaaseen elämänvirtaan. Jään jonnekin pyörteen reunoille, potkin joitain pohjavirtoja vastaan. Jossain vaiheessa lukukokemusta koitan painaa kaikki uskottavuusodotukset uppeluksiin, antaa vain mennä.

Juonen osat viedään päätökseen mutkitellen – tarinoinnin Kettu taitaa: kumarran. Lukijaa harhautetaan, niin harhauttavat myös keskushenkilöt yhteisöjään. Henkilökuvaus ailahtelee. Vernaa en oikein tavoita, Irga on kyllä hurja hahmo, sitkeä sinnittelijä. Sivuhahmoja on paljon, osasta jää elävä jälkimielikuva, sillä Kettu maalaa groteskeja muotokuvia.

Katja Kettu on sanonut, että hän halusi kirjaan kauneutta. Näen siitä väläyksiä. Olisivatko ne juuri niitä, kun yöperhonen säntää valoon kärventyen? Näen myös toivottomien tilanteiden elämänvimmaa. Joku kuitenkin aina selviää, vaikka toisiin voi osua pahasti ja kärsimys kertautuu.

– Aina valoa kohti.

– – –
Katja Kettu
Yöperhonen
WSOY 2015
romaani
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Yöperhonen 2

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Katja Ketun Yöperhosen lehdistötilaisuus

Neljä vuotta Kätilöstä ilmestyy Katja Ketun romaani Yöperhonen (WSOY 2015). Teksti on ollut pitkään tekeillä, Kätilö vaati tulla väliin, ja vasta sen perään sai aiemmin aloitettu teksti työstötilan.

Yöperhosen kimmokkeita

Katja Kettu kertoo, että hän on aina ollut kiinnostunut kielestä ja vähemmistöistä. Se on yksi uuden romaanin lähtökohdista. Yöperhosen alkutilanne on suomalaistytön karkaaminen 1930-luvun lopun Neuvostoliittoon. Päähenkilö ei loikkaa paremman elämän ja aatteen vuoksi, vaan syynä on isäkapina. Syy tai toinen, loikkareille ei rajan takana juurikaan hyvin käynyt. Kettu aprikoi, että aihe on ehkä ajankohtainen sekä nyky-Venäjä-tilanteen että globaalin maastamuuttovirran vuoksi.julkkari 1

Yhtenä aiheena romaanissa on marilaisten vähemmistökansa. Taustatyöstä hän kertoo:
– Toivottavasti olen onnistunut loihtimaan aitoa kuvaa marilaisista. Turkulainen kämppäkaverini kertoi vuosia sitten marilaisten säilyttämästä luonnonuskosta. Kiinnostuin, ja uskonto, johon perehdyin, vaikutti kauniilta. Jokaisella ruohonkorrellla on jokin sielu, olemassaolo, joka minua liikutti. Puiden kautta yhteyden otto jumaliin kiinnosti, ja se sysäsi minut selvittämään mytologiasta lisää. Luin paljon ja kävin paikan päällä.
– Kirja kertoo myös Neuvostoliitosta ja vankileireistä, ja hain sitä, että marilainen mytologisuus loisi niihin vastapoolin. Koko uskomusmaailma sekä historian ja elämän jatkumo tuntuu minusta lohdulliselta.

Vankileirikuvaus on rujoa, mutta Kettu näkee karuudessa myös ailahduksia kauneudesta ja rakkaudesta.
– Omasta perheestä eristyksessä olo vaikutti siihen, että leireillä muodostettiin yhteenliittymiä. Miesten ja naisten leirit erotettiin 1940-luvun loppupuolella, silti syntyvyys leireillä kasvoi räjähdysmäisesti.
– Romaanista taisi tulla aikuisten romaani, K18. Halusin tehdä kauniin romaanin, ja halusin luoda lukijalle kuvatusta kurjuudesta huolimatta väkevän kokemuksen maagisen realismin ja toivon kautta.
Kettu toteaa kirjan myös yhdistelevän genrejä:
– Osittain sitä voi lukea dekkarina.

Kätilö jatkaa matkaansa

Kätilö-elokuva on ajankohtainen, sen ensi-ilta on 24.8. Kettu osallistui elokuvan käsikirjoitustyöhön, mutta kokonaisuus on ohjaajan oma näkemys.
– Se on hyvin roolitettu, ohjaaja on todella rakastanut hahmoja ja halunnut heille hyvää. Olen tosi otettu, että Kätilö on tehty isona tuotantona, ja olen ollut koko ajan levollinen Antti Jokisen työstä.

Kätilö-kirja on saanut ”vuoden paras käännös” -kunnian ainakin Norjassa ja Latviassa. Katja Kettu on kiertänyt kirjamarkkinoijana maailmalla ja hänestä tuntuu, että suomalainen kirjallisuus elää jonkinlaista nousukautta.
– Eletään tosi hyvää aikaa. Täällä on julkaistu monipuolista kirjallisuutta, mikä nostaa laadun sellaiseksi, että sitä julkaistaan ulkomailla.

Ei kun lukemaan

Marilaisen mytologian mukaan ihmisellä on kolme sielua. Yksi niistä on yöperhonen. Yöperhosen kohtalokas törmäys lampun valoon limittyy myös romaanin nimen symboliikkaan. Kaikestä päätellen Yöperhosessa on kiehtovan paljon aineksia.

Odotukset ovat aika kovat kääntäessäni romaanin aloitussivun.

julkkari 2

Emil Karila on maalannut Yöperhosen kansikuvan. Kettu löysi vanhan tuttunsa maalauksen ”Forgive me” Berliinistä, ja hänestä maalaus sisältää paljon sitä, mitä hän halusi sisällyttää romaaniinsa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Piippukokoelma

Katja Ketun Piippuhylly (WSOY 2013) on löytöpiippujen ympärille kasattu tarinakokoelma. Piippuja ei ole ilman polttelijoita, joten ihmiskohtaloista kerrotaan. Pietari Kutila on kehyskertomuksen keskeishenkilö ja teoksen pääkertoja, jolla on valta valita muhevimmat tarinat.

Opin, että yhdestä maailman pisteestä voi kertoa kaikki tarinat”, tiivistää Kutila sen, että kokoelma syntyy Kätilö-romaanista tutulla Kuolleen Miehen Vuonolla, sinne ajautuneiden pippujen vanavedessä. Niiden vietävinä Jäämeren tienoiden lisäksi poikkeillaan 1900-luvun alkupuoliskon Berliinissä, Pietarissa, Riossa ja Afrikan rannoilla.Teos on kuin Kätilön jatko-osa tai romaanista pursunut rinnakkainen, sillä kokoelmassa tavataan romaanista tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kun elävät eivät ole ennestään tuttuja, he saattavat putkahtaa kokoelman tarinoista toisiin.

Ketun tyyli kiehtoo ja riepoo. Eittämättä hän hallitsee verevän kielen ja kerronnan, ja tekstin rytmi on vetävä. Välillä vyörytys käy raskaaksi. Kaikki on niin voimallista. On hölskyvää lihaa, villavaa karvoitusta, verisiä ja muita nesteitä, rusikointia ja ruhjeita, suonista pursuavia toukkia, sumentavaa himoa ja mielen pimennystä. Ääriolosuhteet ruokkivat rujoutta, jota tarinoiden irreaali ulottuvuus möyhentää. Näkkäläjärven Annin Odotushuone-kokemus ennen elosta irtautumista antaa hetkellisesti lukijalle lempeää tuulenvirettä, muuten käy jäämerelliseltä tuntuva pureva puhuri.

”Kyllä ihmisen sielun korjaaminen on Luojan silmissä hienojakoisempaa työtä kuin kiima ja surma.” Lopputulemana on, että sieluja silottamaan käy vain rakkaus. Ei se kokoelmassa usein kirkkaana hehku, pikemmin tihkuu pimeävaloa tai loistaa poissaolollaan, joten kiima ja surma korostuvat. Kertoja-Kutila kuitenkin korostaa rakkauden merkitystä, ja piippujen kertoman kirjaamisen perustana onkin rakkauden välittäminen, niin kaipaavan kuin mehevän. Piippukertomuksensa hän on koonnut tyttärelleen. Aikamoisen perintöpaketin tytär sai.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pohjoisilta kirjailijoilta

Syksyn lukukokemuksiani ovat olleet Jari Tervon Layla ja Katja Ketun Kätilö. Mikä parasta, kumpikin sytyttivät tähän västähtäneeseen lukijaan lukuiloa. Sehän onkin hieno hereilläolon tunne!

Laylan aiheuttama kudikeskustelu ihmetyttää. Tervon kirjassa (=fiktio!) tietysti tämän yhden kurdiperheen miehet (ja jokunen nainenkin) ovat epämiellyttäviä, väkivaltaisia ja perinteitä pakkomielteisesti noudattavia, ja joku on insestinen pedofiilikin. En minä ainakaan tee yhtäläisyysmerkkejä, että jokainen kurdi on tuollainen. Sitä paitsi ei tarinassa ole yhtäkään ehjää, ”normaalia” tai terveesti käyttäytyvää suomalaistakaan, enkä usko, että kaikki suomalaiset ovat sutenöörejä, huoria, alkoholisteja tai muuten kokopäiväisesti vinksahtaneita.

No, näistä kuvauspiirteistä huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, samoin tarina, ja kerronta veti liukkaaseen lukemiseen. Olen kyllä sitä mieltä, että Tervo ei malttanut lopettaa tarinaa ajoissa; sen olisi voinut lopettaa väkevästi suomalaiseen loppuratkaisuun ja  jättää istanbulilaiset jälkimainingit sikseen.

Kätilö tökkäsi ensimmäisen kahden sivun jälkeen: ei taas tätä tekemällä tehtyä käännetyn sanajärjestyksen ja kummallisten henkilöiden kieltä. Aloitin eilen kirjan uudelleen, ja luin sen samantien. Olihan se kieli  runsasta ja tempaisevaa!

Välillä tuo arktisen hysterian kliseinen ”alkuvoimaisuus” närästi, vaan sulatin sen silti. Uskottavuuden rajoja koeteltiin, mutta kyllä minä tämän nielin, vaikka tunturipöllön karvapalloja välillä ehkä kaoinkin kurkustani. Miten kiinnostavaa, että vimmainen rakkaus pukeutuu aika vähän käsiteltyyn pohjoisen jatkosotaan!

Tykkäsin niin juonenkuljetuksesta kuin kerronnallisista ratkaisuistakin (vaikka isän kirjeet ja yhteensattumat pääparin taustojen suhteen ois voinut vaikka jäädä poiskin). Sota ei ole kaunista, ei aina rakkauskaan tai sen sivutuotteet. Kyllä tällä sepityksellä olisi voinut olla Finlandia-ehdokkaana minun puolestani (vaikken olekaan lukenut ainoatakaan ehdokkuuden saanutta opusta).

Nyt odottaa Miika Nousiaisen Metsäjätti lukijaansa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus