Avainsana-arkisto: Tove Jansson

Tove Janssonin syntymästä tulee vierähtäneeksi 100 vuotta. Siihen sopien ilmestyi loppuvuonna Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Alaotsikko on Janssonin ex libriksestä, ja se on ollut taiteilijan johtotähti, jota kirjakin uskollisesti seuraa.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Karjalaisen kerronta etenee sutjakkaasti, selkeästi ja asialliseen tyyliin. Alkusanoissa on kuvaus henkilökohtaisesta tapaamisesta, muuten materiaali koostuu haastatteluista, kirjeistä, tutkimuksista ja muista julkaistuista materiaaleista. Kirjeiden ja kirjojen sitaatit elävöittävät tekstiä. Taitto kuvineen on harkittu ja lukijaystävällinen. Hienoisesti asioiden toisteisuus häiritsee, mutta ymmärrän sen tarkoituksen, sillä vaikka kirja etenee pääsääntöisesti kronologisesti, on siinä myös teemallista jaksotusta, johon asioihin palaaminen liittyy.

Tove halusi päteä etenkin kuvataiteilijana, ja siihen liittyvä pettymys kuvataan kirjassa hyvin. Sarjakuvien ja kirjojen menestys oli balsamia haavoille, mutta myös taakka. Karjalainen tulkitsee maalauksia mielenkiintoisesti liittäen työt hyvin kontekstiin. Kirjojen esittely jää aika pintapuoliseksi ja biografiset tulkinnat painottuvat. Tietynlainen asioiden nopsaan ohittaminen on paikallaan, sillä kirjassa tavoitellaan populaaria yleisesittelyä valtavan monipuolisesta kulttuurihenkilöstä.

Nuorena tyttönä Tove oli piirtänyt Pellingin kesäpaikan ulkokäymälän seinälle ensimmäisen muumipeikkoa muistuttavan hahmon, joka esitti Immanuel Kantia. Hän oli kirjoittanut sen yhteyteen lauseen: ”Vapaus on paras asia”. Vapaus eri olomuotoineen askarrutti häntä ja sen tutkiminen oli vahva ja koko hänen tuotantonsa läpi kulkeva asia.

Vapaus työntekoon oli Tovelle tärkeää, vapaus rakastaa oli sekin merkittävää, mutta sitä varjosti ajatus siitä, että rakastaminen rajoittaa vapautta. Karjalaisen kirja näyttää Janssonin ihmisenä, jolla oli ailahtelevia tunteita ja vaihtuvia suhteita, suuria rakkauksia ja järkkymätön lojaalisuus lapsuudenperheeseensä. Hän on ollut kertakaikkisen suurisydäminen, ristiriitainen, kiehtova, rohkea ja omaperäinen ajattelija. Onnekasta meille lukijoille, että nämä piirteet yhdistettynä leikkisään, humaaniin ja särmikkääseen ilmaisuun siirtyivät Janssonin kirjoihin.

Viime vuosisadan renessanssinainen saa kirjassa oikeutta. Ja mielenkiinnolla jään odottamaan maaliskuun puolivälissä avautuvaa Tuula Karjalaisen kuratoimaa Ateneumin Jansson-näyttelyä.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Karjalaisen kirjan innoittamana tartuin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Tove Janssonin kirjaan Reilua peliä (suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990). Se on rakenteeltaan novellistinen romaani. Romaaninomaista on tarinasta toiseen säilyvät päähenkilöt, joiden suhde sitoo kokonaisuutta. Novellistista on se, että jokainen luku on oma kokonaisuutensa.

Seitsemänkymppinen naispari tekee töitä, aterioi, katsoo videoelokuvia, matkailee ja viettää kesäpäiviä saarella. Tilannekuvaukset ovat keskeisiä, referoiva dialogisuus vuorottelee sen kanssa. Välillä näkökulmapainotus kallistuu toisen naisen puoleen, välillä toisen. Muu kuin yhteinen maailma on melko etäällä; muita henkilöitä on mukana vain satunnaisesti ja heidänkin roolinsa on paljastaa jotain olennaista pariskunnan suhteesta.

On helppo uskoa, että Mari on Tove ja Jonna Tuulikki. Teksti kiertää ilmeisen: lukiessa ei tule tirkistelevä olo. Yksityinen osoittautuu yleiseksi, kas, tällaista on (pitkässä) suhteessa, pyritään harmoniaan mutta silti tarkkaillaan toista tunnustelutilassa. Kuvauksesta huokuu yksilöllisyyttä ymmärtävä lämpö. Kahden taiteilijan pitkä liitto yhdistää ja antaa tilaa olla niin kuin on.

He eivät koskaan kysyneet toisiltaan: saitko tänään tehdyksi mitään? Kaksikymmentä vuotta sitten ehkä vielä kysyivätkin, mutta olivat vähitellen oppineet jättämään koko tavan. On tyhjiöitä joita tulee kunnioittaa: ne usein varsin pitkät kaudet, jolloin kuvaa ei näe, sanoja ei löydä ja on saatava olla rauhassa.

Henkilöiden reagointi- ja ajattelutapa tallentuu varmasti, lyhyesti ja ytimekkäästi. Toisen erillisyyttä kunnioitetaan, mutta ymmärrys toisen ytimestä kantaa. Välillä nokitellaan, ollaan kateellisia ja vaietaan, mutta lopulta toisen onni on oleellisinta. Kaikki tämä kerrotaan selvin sanoin, mutta niin huokoisesti, että teksti hengittää ja jättää oivalluksen kolosia. Sielua hivelevän kirkasta kerrontaa!

PS. Moni blogi on tarttunut Karjalaisen kirjaan, ainakin Lumiomena, Kuplii, Luettua elämää, Kirahvila, Sininen linna.