Avainsana-arkisto: Marko Hautala

Lyhytproosaa jouluksi: Kirkkoväki ja Joulu Örndahlin ruukissa

Joulun tienoilla on tarjolla kausituotteita. Suoratoistopalvelut pullistelevat jouluelokuvia ja -telkkarisarjoja, mutta myös joulunovelleja ja -romaaneja ilmestyy sesonkiin sopivasti. 

Tämä vuonna en ole innostunut draamoista. Yritin katsoa Netflixistä Oslon lentokentälle sijoittuvaa Joulumyrsky-minisarjaa, mutta en saanut siihen otetta. Idea sinänsä vaikuttaa hyvältä – joululiikenne pysähtyy kiireisellä lentokentällä sääsyistä – mutta tarinankerronta haarautuu liian monen henkilön seuraamiseen eikä herätä kiinnostusta heihin. Bongaan roolituksesta monta tuttua mainiosta Jouluksi kotiin sarjasta. Sitä olen yrittänyt katsoa nyt toistamiseen, mutten ole ihan yhtä innostunut kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Tämän joulun alla luin kaksi kotimaista joulunovellia, jotka edustavat ääripäitä, kauhua ja kartanoromanttista jouluidylliä.

Marko Hautala: Kirkkoväki

Marko Hautalalta on ilmestynyt neljäs jouluinen kauhutarina. Viime vuonna riemastuin Tilauspukista, nyt on Kirkkoväen vuoro (Haamu 2022).

Kirkkoherra Niilo Varjo saa poikkeuksellisen joulusaarnatehtävän Lapuan piispalta. Vuosikymmeniä on pysynyt salassa se, että yhteen autiokirkkoon kokoontuu vuosittain jouluyön messuun manalaiset eli alisen välitilaan puoliksi maatuneet kirkkoväkiläiset (jotka kansainvälisesti tunnetaan nimellä zombiet). 

Kotoperäisessä uskomusperinteessä tällainen porukkaa tunnetaan paljon, yksi nimitys on manalaiset. Tässä välissä voinkin suositella Pasi Klementtisen tietokirjaa Kansanuskon yöpuoli, jossa perehdytään kymmeniin kotimaisiin yöpuolen uskomusolentoihin. Joten mytologiasta kiinnostuneena saan herkutella, miten Hautala saattaa nykykauhunovelliin aihelman vanhoista uskomuksista. Hautala onnistuu erinomaisesti nykyisen ja menneen yhdistelyssä, kaikin aistein:

”’Niinpä tietysti’, kanttori huokasi. ’Joudun varoittamaan, että ruumiin ylösnousemus kuulostaa mukavan teoreettiselta uskontunnustuksessa, mutta todellisuus on toista. Ala-Ikola ei ollut mikään nirsonenä, mutta hänkin oppi ensimmäisestä kerrasta, että pitää siedättää. Haki Ruotsista surströmmingiä. Ennen jouluyön jumalanpalvelusta avasi purkin vessassa ja veti kenraaliharjoituksen siinä löyhkässä.'”

Lyhyt novelli pysyy jäntevänä. Juonenkuljetus on liukasta ja sanomisen tapa varmaa siten, että huumorin ja kauhun elementit sotkeutuvat sopivasti. Lopputuloksena sain groteskinmojovan, jouluhymistelyä särkevän kirjallisuuskokemuksen.

Marko Hautala: Kirkkoväki, Haamu 2022, 18 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa

Perinteiseen joulutarinamakuun sopii Ann-Christin Antellin kertomus Joulu Örndahlin ruukissa (Gummerus 2022). Antellin romaaneiden Puuvillatehtaan varjossa ja Puuvillatehtaan perijä aikajanan väliin sijoittuva joulutarina on täydellinen trilogian ystäville. (Sarja täydentyy trilogiaksi keväällä.) Joulunovellissa saa todistaa ensimmäisen romaanin päähenkilön Jennyn rakkauden pitovoimaa ja toisen romaanin päähenkilön Martan nuoruustunnelmia Ruotsin puolen maisemissa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Jennyn puolison Fredrikin sukuperintöruukki tarjoaa pittoreskin joulumiljöön, ja sen kuvaaminen käy Antellilta elävästi. Draaman aiheet ovat arkisia, mutta mukaan mahtuu pieniä jännitysmomentteja. Kokonaisuutta ryydittää viaton romantiikka.

Ruukkiympäristö voisi tarjota teräviä tarkasteluaiheita ruukin työväestä ja kartanon herrasväestä, mutta sellaiseen ei kirjoittaja nyt tartu. Onko lopputulos hampaaton? Tavallaan, mutta mutta. Ymmärrän kiltin joulutunnelman tarpeen, tällaisen pikaisen todellisuuspaon aikaan ja paikkaan, jossa voi levätä hetken varmuudessa, että kaikki voi käydä hyvin – maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sellaistakin tarvitaan, joulusatuja aikuisille.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa, Gummerus 2022, 48 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

*

Toivotan lukijoilleni lämmintä joulumieltä, avaria ajatuksia ja toiveikasta talvimieltä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti (selkomukautus)

Sanna-Leena Knuutila on mukauttanut selkokielellä Marko Hautalan romaanin Pimeän arkkitehti (Avain 2022), ja siten selkokirjallisuuteen on saatu suomalaista kauhua. Nuorisolle on jo selkomukautettuja kauhutarinoita, Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita (Avain 2020). Käännöskauhua selkona löytyy ulkomaisista klassikoista Dracula ja Baskervillen koira.

Romaani Pimeän arkkitehti kertoo yliopisto-opiskelija Jonista, joka muuttaa vanhaan kerrostaloon. Rappukäytävästä ja muutenkin talosta alkaa kuulua kummallisia ääniä, ja monet asukkaat ovat säikähtäneen oloisia. Jonilla itsellään on ongelmia isän kanssa, ja Jonin taipumus vaipua kesken kaiken unenomaiseen mielikuvitustilaan vaikuttaa hänen arkeensa.

”Valokuvissa alkoi näkyä liikettä.

Ensimmäistä kertaa Joni pelkäsi,

mitä hänen mielikuvituksensa

voi tehdä valokuvien ihmisille.

Se voi antaa niille elämän.”

Kirjassa on tehokkaita tilanteita, jotka luovat jännitystä ja pelottavat aidosti. Monet kummallisuudet saavat aikaan selittämättömän olon, ja juoneen jää myös avoimia asioita egyptiläisen haudan ja suomalaisen kerrostalon kylpyhuoneen samankaltaisuuksista. Voiko sellaista olla selkokirjassa?

Kyllä voi. Kirjan rakenne auttaa lukijaa: henkilöt esitellään aluksi; luvut on napakasti jäsennelty ja otsikoitu. Oleellista on, että tilanteista toiseen siirrytään luistavasti, samalla lukija pidetään kyydissä mukana. Vaikka selkokirjassa joudutaan karsimaan alkuperäistä juonta ja ilmaisutapaa, kokonaisuus säilyy ehjänä.

Selkokirjaksi Pimeän arkkitehti on melko pitkä, eikä sanasto ole helpointa selkokieltä, mutta kieli on sujuvaa ja elävää. Siksi uskon, että perusselkokielen ja sitä astetta haastavamman kielen lukijoille Hautalan romaani aiheuttaa kiehtovia jännityksen väristyksiä.

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Avain 2022. 172 sivua. Lainasin kirjastosta.

Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022

1 kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Romaani, Selkokirja

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021, luukku 21

Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.

Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun. 

Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodestaKirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.

Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.

Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.

Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.

Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina

Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti  jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:

”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”

Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.

Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.

Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)

Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.

Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.

Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!

P. S. Eilen joulukalenterin luukun paljasti 1001 kirjaa ja pieni elämä, huomenna vuorossa on Kirjakko ruispellossa.

Kaisa Ikola: Joulumuistoja. Saga Egmont 2014, BookBeat 2020, 111 sivua eKirjana.

Marko Hautala: Tilauspukki. Jouluinen kauhutarina. Haamu 2021, BookBeat. 16 sivua eKirjana.

Netflix – elokuvien trailerit: Linna jouluksi (2021), Jouluksi kotiin (2019), Last Christmas (2019)

5 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, haaste, Hömppä, Kauhu, Kirjallisuus, Novellit