Välillä on kausi, jolloin keskittymiskyky ei riitä romaaneille, eikä edes elokuville. Pari kuukautta on vierähtänyt kirjatta – erikoista minulle. Kaihertava omantunnon pistos siitäkin syntyy, vaikkka kyse on omasta valinnasta tai pakkotilanteesta. Näin (tämä) ihminen on tapojensa orja ja velvollisuuden- ja syyllisyydentuntoinen jopa harrrastuksilleen!
Kirjallisuuden kuivaan kauteen on kuitenkin korvaajansa. Naistenlehtien pikalukumaailma sopii lyhytjänteiseen kiireaikaan, ja se täyttää uskomattomien tarinoinoiden vajeen pinnallisella, hetkellisen viihdyttävällä tavalla. Ja onhan aina tv. Hetken helpotusta arjen kaaokseen tuo tv-piipahadus tanskalaiseen elämään.
Syyskauden alun pelastukseni on Klovni – kyllä nolottaa dvd-boksi, jossa on tuotantokaudet 1-3. Samaan aikaan FST:ltä on tullut joka tiistai-ilta viidennen tuotantoakuden jaksoja, ja ensi viikon tiistaina alkaa viimeisen kuudennen kauden jaksot. Jonkin aikaa syksyni on siis pelastettu! Miksi nelikymppisen, tansakalaisen Frankin ja hänen lähipiirinsä arki elähdyttää elämääni? Sarjan mainoslauseena on ”pohjolan kipein komedia”. Vinksahtanut huumori yhdistettynä arkiseen toimintaan ja verkkaisen elämänkuvaukseen puree oudolla tavalla, läikähdyttää sisuskuntaa hymistelevään hyrinään ja välillä ääneen nauruun, jopa silmäkulmasta tipahtavaan yksinäiseen kyyneleseen. Päähenkilössä on kiusallisesti henkisesti pikkupoikamaista, itsepintaisen jääräpäistä miestä yhdistettynä lämminsydämiseen, huomaavaiseen kumppaniiin ja ystävään, joka onnistuu lähes aina lukemaan toisia ihmisiä ja tilanteita väärin.
Minun silmissäni viehättävyyttä lisää varmasti se, että kuvauksiin saadaan arkinen todellisuudentuntu. Käsikirjoitus on huolellista työtä, jossa tilanteet solmitaan vajaan puolen tunnin mittaisissa jaksoissa kaikkien draaman kaaren hienouksien mukaan napakasti kuosiin. Nautittavia tarinan vaiheiden ja roolisuoritusten juhlaa! Tyylittelyn ja typittelyn ohella päähenkilöistä kuitenkin muodostuu kokonaisia, todentuntuisia ihmisiä. Katsojan myötähäpeä on oleellinen osa kokemusta, ja toisaalta koko ajan toivoo Frankille ja Mialle vain hyvää ja uskoo, että kyllä se suhde tuonkin kestää.
Voin vain harmitella, etten tunne tanskalaista kulttuuria juuri lainkaan. Sarjassa on selvästi viittauksia tanskalaiseen mediaaan ja mediapersooniin. Lars von Trierkin on vilahtanut mukana. Yhtä jaksoa ihmettelin jotenkin väkinäiseksi (aiheena masturbointikurssi), ja lopputeksteistä kävikin ilmi, että dogma-Lars on härinyt käsikirjoitusporukoissa. Luotan jatkossa vain Frankin omaan tiimiin. Muutenkin nostan hattua tanskalaisille tv-tuotannoille. Valitettavasti moni hieno sarja on FST-tarjonnassa minulta unohtunut kesken kaiken, silti vakuutan, että esim. Anna Piehl -poliisisarja (tai nimi jotain sinne päin) ja paraikaa käynnissä oleva poliittinen sarja Vallan linnake ovat olleet erinoimaista näyttelijä- ja käsikirjoitustyötä. Vaikka tanskan kieli kuulostaa korvissani peruna suussa puhutulta ruotsin ja hollannin muunnokselta, lisää tätä!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 