Aihearkisto: Sekalaista

Kulttuurimatka Mänttään

Niin lähellä, silti niin kaukana -mielikuvan rikkominen kannattaa. Kun on päässyt Tampereelle saakka, ei Mänttä ole enää kuin noin tunnin päässä. On monta syytä ihastella pientä teollisuuspaikkakuntaa hämäläisillä rajamailla.

Göstan pauloissa

On lähtökohtaisesti hämmästyttävää, miten metsäteollisuus muutti maamme. Se toi työtä ja hyvinvointia, ja joku sen mahdollisti. Mäntässä se joku on ollut suku Scherlachius. (Nyt en ryhdy pohdintaan luokkaeroista ja työläisten asemasta.) Suuri satsaus kohdistui teollistumisuudistuksiin ja ylijäämävarat sijoitettiin – taiteeseen.

Gösta Scherlachiuksen taidesäätiön kokoelmat ovat patruunan kartanossa kauniissa järvimaisemassa, ja sinne rakentui hieno Gösta-laajennusosa 2010-luvun alkupuolella. Kartanossa on komea katsaus kotimaista klassikkotaidetta (Schjerfbeck, Thesleff, Schauman, Simberg, Gallen-Kallela jne.) ja uudisosassa vaihtuvia näyttelyitä. Göstassa on nyt raikas väripläjäys Kaukana viileä varjo, jossa on esillä eri aikojen maalauksia, yhdistävänä tekijänä väri. Myös ympäristö lähisaarineen on taiteiltu.

 

Värien ja kesämaisemien vastapainona on museon mustanpuhuva, dystopiahenkinen Matthew Day Jacksonin teoskokonaisuus, joka on runko roolipelille. Jacksonin näyt sijoittuvat vuoteen 3030, jo aikoja sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen. Katsoja voi näyttelyssä pelata Maa-peliä ja ottaa Tiedustelija-roolin.

Olli ja Bucklan

Suurimman huomioni saa näyttely Olli ja Bucklan, joka on sijoiteltu kahteen paikkaan. Göstassa on taitelijapari Olga Gummerus-Ehrströmin (Olli) ja Eric O. W. Ehrströmin (Bucklan) maalauksia ja piirroksia, painopiste Ollin unhoon jääneissä maalauksissa. Miksi en ole tiennyt heistä aiemmin mitään?

 

Tyylipuhdasta jugendia ja vuosisadan vaihteen tyylikkyyttä tulvillaan olevat työt viehättävät suuresti, samoin pariskunnasta kertovat jutut. Rouva leijaili ja herra kokkasi kulinaristisia herkkuja. Mäntän keskustan Gustav-museossa selvisi lisää, eli herra teki muutakin kuin ruokaa: lasia, metalliesineitä, kuvituksia, Suomen kuninkaan kruunun ja vaakunan, pakkauksia, kirjoja – kaikkea mahdollista muotoilun ja taiteen alalla. Hieno kulttuuriteko tuoda tämä kokonaistaideteokseksi muodostuva pariskunta esille! Ja vielä tämä: näyttelypaikkana on paperitehdasyhtiön kerrassaan tyylikäs art deco -pääkonttori.

Ekstrat: Hörtsänä ja Murole

Matkalla Tampereelta Mänttään pitää poiketa Hörtsänän arboretumiin. Tieltä ei ole sinne minkäänmoista viittaa, joten googlettaminen kannatta. Niin päätyy ihastelemaan uuteen kukoistukseen perattua metsäpuutarhaa. Se on perustettu 1920-luvulla ja jäi moneksi vuosikymmeneksi unholaan. Hörtsänän perilliset ovat ryhtyneet Helsingin yliopiston myötävaikutuksella kunnostamaan aluetta. Paikassa on lumoava tunnelma.

 

Ellen Thesleff -fanien on syytä kulkea Teiskon maanteiden kautta, sillä silloin pääsee Ruoveden kuntaan kuuluvalle Muroleen koskelle ja kanavalle. Vaikka Thesleffin rakasta Villa Bianca -huvilaa ei enää ole, maisemat ovat. Järven selälle voi kuvitella Thesleffin, joka soutaa maalaamaan läheiselle pikkusaarelle. Reissun jälkeen voi (taas) käydä Hamissa katselemassa Thesleffin tauluja Muroleen maisemista ja yhtä suosikkimaalaustani, kesäkuumaa pakenevia lukevia tyttöjä vehreiden murolelaispuiden varjossa.

 

Matkan varrella Teiskon Velaatassa voi poiketa Maitolaiturimuseossa, jossa kehotetaan miettimään elämää suurempia pikkuruisessa Tolstoi-kirjastossa. Kyllä, luit oikein.

Scherlachius-museot: www.serlachius.fi/fi/

Hörtsänän arboretum: yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/27/unohtunut-puutarha-heraa-unestaan-orivedella-hortsanan-arboretumilla-on

Elle Thesleffin Murole: pyhanasi.fi/ellen-thesleffin-murole/

Maitolaiturimuseo: www.maitolaiturimuseo.net/

*

Kiitos matkaseuralle,  kuvissa esiintyville Ainolle, Arjalle ja Mikalle.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Mitä turisti tuumii? Siitä ja Islannista

Tuleeko turistin tuntea häpeää ja syyllisyyttä, kun hän kulkee jonossa kaltaistensa kanssa mannerlaattojen välissä? Pääkohde on mykistävien näkyjen luonnonpuiston huippunähtävyys, repeämä, joka erottaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat. Paikassa lisäksi pidettiin parlamenttia jo yli 1000 vuotta sitten.

Jäyhää ja yksityisesti vaikuttavaa, vaikka maiseman jakaa samanaikaisesti sadat muut. Minulle kokemus on ainutlaatuinen, tunnen itseni onnekkaaksi, kun saan nähdä mahdottomat maisemat.

Ehkä yritän pyyhkiä silmistäni muut matkailijat ja villapaitakaupat, kun katselen pulputtavia kuumia lähteitä, odotan geysirin vesisyöksyä, lepuutan silmiäni vuorijonoissa ja laavakentillä, ihmettelen mieletöntä luonnonvoimaa vesiputouksella ja nautin laavavuorelle kiipeämisestä. Painan mielen perukoille lentomatkani hiilidioksidipäästöt, kun hengitän hapekasta vuoristoilmaa Islannin kultaisella kierroksella tai merituulta valasretkellä. Minä(kin) saan kokea tämän!

En ajattele, että minulla on oikeus reissata piittaamatta muista tai ympäristöstä. Harkitsen valintojani. Hiilijalanjälkilaskurit saavat pääni pyörälle: lennot tuhoavat tuota, risteilyt tätä, leffojen katselu sitä, liharuoka noita, muovituotteet näitä, polkujen tallaaminen luonnonsuojelukohteissa sitäsuntätä. Tunnen, miten on suo siellä ja vetelä täällä.

Mietin myös vieraslajikeskustelua Suomessa, kun vuorenrinteet Islannissa hehkuvat silmänkantamattomiin alaskanlupiinien sineä. Lupiinit on päästetty leviämään eroosion estäjiksi. Reykjavíkin pihoilla kurtturuusut punertavat ja portinpielissä rönsyävät myrkkyputket. Tätä sattuu joka paikassa: ihminen koristaa ympäristöään, entinen tukehtuu uuden alle.

En löydä yksiselitteisiä vastauksia oikealle ja väärälle turismille. Matkaajat ovat matkakohteissa elinkeino, ja nykyturisti kantaa syyllisyytensä, tekee todennäköisesti joitain kompensoivia valintoja muissa asioissa sekä harkitsee seuraavaa matkaa ja matkustustapaa. Matkakohteesta hän hakee elämyksiä, oman elinpiirin ja arjen ylittäviä, kerran elämässä -kokemuksia. Niin teen minä, ainutlaatuisesti kokeva – kaltaisteni joukossa. Perustelen valintani omalta kannaltani parhain päin.

Kääntelen mihin suuntaan vain, Islannin ihmeet ovat kesäni kohokohta. Maa häkellyttää luonnonvoimillaan ja sitkeydellään, Reykjavík arkisen moni-ilmeisenä värikkäine aaltopeltitaloineen, sää alati vaihtelevana. Oudosti minua liikuttavat samat pihakukat ja pensaat kuin kotona: leinikit, kurjenpolvet, syreenit ja juhannusruusut. Sitten kummastelen väkevää kulttuuritahtoa ennen ja nyt. Kun muualla Pohjoismaissa tallennettiin vasikannahkoihin muutamia satoja sivuja saagoja, kirjattiin niitä Islannissa yli 10 000 sivua. Lisäksi häkellyn maan eristyksissä olon näennäisyydestä. Keskellä valtavaa merta pienen Islannin vähäväkinen kansa on ollut yhteydessä muuhun maailmaan sitten 800-luvun, ja siitä lähtien ympäristö ja ihmiset ovat muokkautuneet muun maailman mukana.



Vesi putoaa ennen
kuin saan sen silmiini

kauan sen jälkeen, kun
mannerlaatat erosivat

toisistaan ja päästivät
ihmiset päättämään

asiansa ja päivänsä sukupolvesta
toiseen, ymmärtämään, että

laavamusteen alla kirjoitetaan aina
tulella ja päätetään lauseet

rikinkatkuiseen kiehuvaan veteen, jottei
kukaan voisi koskea kerran luotuun,

kalliot halkaisevaan tietoon, ja vaikka
mannerten välinen aukko levenee

kynnenkasvun verran vuodessa, leikkaan
kivisormien terävät reunat, että

en raapisi mennyttä, koska
juuri nyt jatkuva vesivirta yhdistää

ääripäitä, kylmää ja kuumaa. En toivo, että
siitä tulee kädenlämpöinen.



Matka Reykjavíkiin ja sen lähiympäristöön (Golden Cirkle) 24. – 27.6.2019.

Matkaani liittyviä kirjajuttuja:

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, omat, Runot, Sekalaista

Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi

Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.

Puista, ei puisevasti

Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.

Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.

Harjun kesä -näyttely

Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.

Hannu Palosuon maalaukset pysäyttivät. Ne ovat pinnalta selkeitä: harmaalla taustalla toimii yksi tai kaksi ihmishahmoa, tavallisesti lapsia, monet keinuvat. Mutta varjot! Ne elävät omaa elämäänsä, ja siksi ne vievät ajattelemaan joka ihmisen varjoja, jotka eivät noudata valon tarjoamaa suuntaa.

Painovoiman vaikutus

Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.

Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.

Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.

Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:

”Ne muistuttavat painovoimasta

ja siitä,

että

lopulta

kaikki

menee

aina

alaspäin.”

Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.

Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.

– –

Punkaharjun Kruunupuisto

Punkaharjun puulajipuisto, Metla

Metsämuseo Lusto

Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.

Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide

Minna Canth 175 vuotta

Kun ajattelen kotimaisen kirjallisuuden naisia, Minna Canth on yksi yönaisistani – naisista, jotka inspiroivat, ihastuttavat ja ihmetyttävät aikaansaannoksillaan. Seitsemän lapsen yksihuoltaja, kauppias, mesenaatti, kirjallisen salongin emäntä ja monenlaisten yhdistysten perustajajäsen käänsi aikalaistekstejä, kirjoitti sanomalehtiin, loi ensimmäisiä suomenkielisiä näytelmiä ja proosatekstejä. Häkellyttävää.

20190303_191329.jpg

Ihailtavinta on se, että Canth on inhimillisen ailahteleva ja ristiriitainen. Kirjeissään hän avoimesti purkaa mieltään masennusjaksoja peittelemättä, epävarmuudet ja mielenmuuttamiset näkyvät myös, samoin välittyvät riemukkaat jaksot, jolloin terävyyttä, puhtia ja itsetuntoa riittää.

Canthin tuotanto kaunokirjallisine teoksineen, kirjeineen ja kiistakirjoituksineen on niin runsas, että sieltä saa irroteltua jos jonkinmoista mottoa. Esimerkiksi toisinaan Canth uhosi, ettei välitä muiden mielipiteistä – ja toisaalta välillä lukkiutui kotiin mielensä pahoittaneena. Kuuluisa on esimerkiksi ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta nukkuvaa elämää”, vaikka tylsiä ja matalapaineisia päiviä kirjeiden perusteella Canthillakin oli. Tai se ajatus, jossa hän kuvaa elämää muuttuvaiseksi ja puuttuvaiseksi. Lausahdus toistuu melankolisessa hengessä niin kirjeissä kuin Hanna-romaanissa ja novellissa ”Kauppias Roller”.

Juhlavuosi osoittaa, että Minna Canth puhuttelee. Niin monta erilaista teosta on viime ja tänä vuonna ilmestynyt (ja vielä ilmestyy) häneen liittyen – ja ne kiinnostavat. Voit esimerkiksi klikata blogissani asiasanaa Minna Canth, ja pääset juttuihini mestarin tuotannosta ja näytelmäversioista sekä Canthista kirjoittaneiden tietokirjoista ja lastenkirjoista.



Hetken harkinnan jälkeen julkaisen vaatimattoman henkilökohtaisen 175-merkkipäiväonnittelun. Tanka-runo juhlistakoon sitä, miten kunnioitan Canthin hillitöntä tarmoa yhdistyneenä haurauteen. Se tekee hänestä ylivertaisen esikuvan.

Kaikkea muuta

ynnä puolikuollutta.

Nukuksissakin.

Kaikkiaan muuttuvaista.

On kanttia sanoa.




Minna Canthin juhlavuoden postaukset kerää Yöpöydän kirjat. Haasteessa (13. – 19.3.2019) julkaisin

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Kulttuurimatkalla Lontoossa

Lennon lähtö myöhästyi, mutta koneessa tajusin: olen, missä olen, mitään muuta minun ei tarvitse tehdä kuin ehtiä paluulennolle; alkuvuoden kuormitus jääköön tauolle. Matkakohteessa saan valita runsaudesta mieleni mukaan – tai olla valitsematta.

Taidetunteita

Olen käynyt Lontoossa aikaisemminkin, mutta paljon on jäänyt näkemättä. Paikkasin puutteita käymällä National Potret Galleryssa, Somerset Housessa (olikin remontissa) ja Tate Modernissa. Tiivistän tuntemukseni täten: siinä missä vanha taide tallentaa ihmisiä ja ympäristöjä, moderni taide käsittelee muotoja ja materiaa. Kumpikin hengittää kulttuurikontekstiaan.

Kävin myös tapaamassa vanhoja tuttuja National Galleryssa. Jan van EyckVermeer, Velazquez ja Holbein vangitsivat katseeni entiseen malliin. Flaamilainen Gerard David melkein ylti van Eyckin tasolle, ja jo aiemmin Firenzessä kummastelemani italialainen 1400-luvun maalari Paolo Uccello häkellytti omaperäisyydellään. Aikalaisiinsa nähden miekkonen on tyylitellyt ennenäkemättömästi: pyhän Yrjön lohikäärmetaistelukuva voisi olla Rudolf Koivun satukuvitusta.

Silmäys naisasiaan

National Galleryssa pisti silmään lappunen, joka oli Rachel Ruyschin maalauksen vieressä: kansallisgalleriassa on vain 21 naismaalarin teosta. Potrettigalleriassa kiinnitin huomiota siihen, millaisia naisten muotokuvia seinillä killui. Olihan niitä kaikilta ajoilta Elizabeth I:stä alkaen yksittäisiä tieteilijöitä ja taiteilijoita, kunnes 1900-luvulla taiteilijamuotokuvat naisista selvästi lisääntyivät. Pitkään patsastelin kungatar Annen ja lady Sarahin muotokuvien edessä – palautin mieleen The Favourite -elokuvan tunnelmia.

Tate Modernissa ihastelin muun muassa Ellen Gallagherin persoonallista teosjälkeä, josta olen jo saanut nauttia Sara Hildénin museossaJenny Holzerin taiteelle oli omistettu pari huonetta. Teksteillä, valoilla ja kivimateriaaleilla operoiva taiteilija pysäyttää sanojen äärelle (kivipaadessa esimerkiksi: ”Raise boys and girls the same way”).

Ilmastosta

Mangoliat ja kameliat kukkivat, kirsikat varistivat terälehtiään ja narsissit hehkuivat jo osin kuivahtaneina. Kadut täyttyivät pakokaasusta ja ihmistungoksesta, kaikkia maailman kieliä kuului korvissani.

Tulopäivänäni nuoriso marssi ilmastonmuutostorjunnan puolesta Lontoossa niin kuin samana päivänä myös Suomessa. Miksi minä lentelen taidekokemusten perässä? On minulla syyni ja syyllisyyteni. Siksi maksan Finnarille ane-euroja hiilipäästöjen jonkinmoiseksi kompensoinniksi ja kotona huollan perintömetsäplänttiä hiilinieluksi. Selittelemättä sen enempää, päätän postaukseni Jenny Holzerin taideteososan sanoin:

20190316_154630.jpg

 


Matka Lontooseen 15. – 17.3.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Peter Sandströmin kirjoissa Valkea kuulas ja Laudatur Peter-niminen mies harhailee Turusta Uuteenkaarlepyyhyn, jossa mennyt ja nykyisyys solahtavat romaanimuotoon. Uusimmassa kirjassa Äiti marraskuu romaaneista tuttu hahmo Peter Sandström kulkee Turussa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta nyt kirjan muotona on pohdinto. Kirjan alaotsikko on Kahdeksan pohdintoa (S&S 2018).

Huomaan, etten juurikaan mieti, onko teksti omaelämäkerrallista vai ei, vaikka kahdeksaan osaan jaetussa kirjassa kertoja kuvaa vaihtelevin tilantein äitiä, siskoa, vaimoa, lapsia ja edesmennyttä isää – kirjailijaa itseään unohtamatta. Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.

20180821_200130.jpg

Nautin kerronnasta, sen poukkoilevasta katsantotavasta. Voisin ruotia kyllästymiseen asti jokaista kahdeksaa pohdintoa, nostaa hämmentäviä, monitulkintaisia, naurattavia ja liikuttavia kohtia sekä ällistellä nyrjähtäneisyyttä. Tai heltyä monisanaiseksi lämmöstä, jolla kertoja lähimpiään tarkastelee. Ei, mutta tämän verran raotan lukukokemustani:

  1. Äiti marraskuu välittää saavuttamattomuutta, vaikka läheinen on lähellä ja läheinen. Voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta, ja jotain voi jakaa vieressä, vaikkei välttämättä ole yhteistä tai näe ja koe samaa.

 ”Aurinkoon päästyämme pysähdyimme. Äiti katsahti taivaalle aivan kuin olisi etsinyt jotain. Minäkin vilkaisin ylös mutten nähnyt muuta kuin sinisen taivaan, joka kaartui yllämme kuin telttakangas joka suojeli meitä avaruuden äärettömältä tyhjyydeltä.”

  1. Tunnekirjo poreilee pinnanalaisesti – sitä eivät pysty peittämään jonninjoutavilta vaikuttavat arkipuheet tai -rutiinit. Kirjassa kertoja katselee muita siinä kuin itseäänkin melko etäältä, usein huvittuneesti, osoittaen, miten ihminen on itselleenkin lähinnä arvoitus.

”Totanii, en muute oikeen tiärä mitä niille veteraaneille pitääs puhua.
Spåra vaihtoi pienemmälle ja hymähteli.
No, hän sanoi, turha siton murehtia. Siälä ollahan yleensä tyytyväisiä vähään. Pääasia on notta tuut paikalle ittenäs.
Niin, sanoin, mutta siinä se ropleemi ehkä justhinsa onki. Emmä oikeen tiärä mimmoonen moon omana ittenäni.”

  1. Tekstissä on tasoja, se on tasokasta. Virkistyn, vaikutun.

 ”Mutta kaikki oli ollut pelkkää fiktiota. Kuvia ohimenevistä hetkistä jotka me luulimme tunnistavamme, puolittain varjoon kätkeytyviä välähdyksiä jotka katosivat taas.”

Kannattaa lukea.

– –

Peter Sandström
Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2018
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Sekalaista

1000 postausta – tuhat tietä Roomaan

On silkkaa sattumaa, että tuhannen blogijutun rajan saavutan postauksella, jossa pienen roolin saa kirja Tuhat tietä Roomaan. Keväisellä kulttuurimatkallani Roomassa huomasin, että seitsemän vuotta bloggaajana on tuottamassa tuhat juttua kirjoista ja muusta kulttuurista. Mikä sen hienompaa kuin juhlistaa postailumäärää tuhansia vuosia vanhassa kaupungissa. Eli voisin tulkita, että blogijuttuni ovat tuhat tietäni Roomaan, johon kaikki tiet vievät.

tuhat tietä roomaanYleensä luen kirjat kokonaan ja kesken jättämättä, mutta tällä kertaa poikkean periaatteistani. Ari Saastamoisen teos Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus 2017) on asiallinen tietokirja antiikin ajan matkustamisesta, ja siinä on paljon kiinnostavaa ajan tieverkostosta ja matkustustavoista. Lainaukset antiikin ajan kirjoituksista elävöittävät kirjaa hienosti. Ei ole kirjan vika, että kärsimätön kulttuurimatkaaja harppoo tarkkojen yksityiskohtien yli ja noukkii makupaloja sieltä täältä oman reissunsa iloksi. Poikkeuksellisesti annan itselleni luvan siis lukea näin, mutten kehtaa kirjaa lisätä tämän vuoden luettujen joukkoon.

Rooman tuhat kuvaa

Roomasta napsuttelin varmaan noin tuhat kuvaa, joten kulttuurikokemukseni välitän visuaalispainotteisesti. Suuri elämys on itse kaupunki tuhansien vuosien kerroksineen. Nautin kaupunkikuvasta, antiikin aarteista barokin helmiin, taideloistosta rähjärakennuksiin sekä ruuasta, juomasta, lämmöstä ja jopa hetkittäin ihmisvilinästä.

Rooma on yltäkylläistä kauneutta

Rooma on täyttä aurinkoa ja kuuta

Rooma on tungosta ja ruuhkia

Rooma on myös roskia raunioissa, asunnottomuutta, rynnäkkökivääreitä ja tehostettua poliisivalvontaa

Lomassa kirjoja

Varsinaisena matkalukemistona minulla oli nykyitalialaista proosaa, Domenico Starnonen romaani Solmut (WSOY 2018). Mutta se on toinen tarina (ilmestynee ensi viikolla). Nostan spritz-maljan lukuhetkimuistoille helteisessä Roomassa, jonne romaanin päätapahtumat on sijoitettu.

spriz

Ei reissu ihan silkkaa lomaa ollut. Testailin hotellihetkinä, muodostuisiko viime vuosina kertyneistä runoista kokoelmaa jo aiemmin ilmestyneiden Kierrän vuoden ja Onnen asioita -selkorunokirjojen jatkoksi. En osaa vielä sanoa, onko jo koossa ainekset kirjaksi. Ennakkotietona kerron, että tänä vuonna minulta ilmestyy selkonovelleja, Hyvä päivä (Opike 2018), ja chick lit -tyyppinen selkoromaani Lauralle oikea (Avain 2018). Se, että kirjoja tulee kaksin kappalein, on silkkaa sattumaa. Moni asia elämässä on.

Loma loppui – kulttuuriharrasteet jatkuvat – uusi osoite blogiini

Rooman katutungoksesta ja kulttuuriyliannostuksesta kotiutuneena haluan lopuksi lainata Tuhat tietä Roomaan -kirjassa siteeratun Tacituksen käsityksiä suomalaisista:

Mutta tätä [jonkinsortin maakuopissa lojumista] he pitävät onnellisempana kuin pelloilla raatamista, työlästä talojen rakentamista ja oman ja vieraan omaisuuden hoitoa peläten ja toivoen. Turvassa jumalilta ja turvassa ihmisiltä he ovat he ovat saavuttaneet päämääristä vaikeimman: heidän ei ole tarvis mitään toivoa.

Postailuharrastus sopii kuvaukseen ruumiillisen raadannan ja taloudellisen menestyksen välttämisestä, mutta vettä on sen verran vierinyt Tiberissä ja Vantaassa, etten jaa ajatusta toivottomuuden päämäärästä. Toivon monenlaista. Esimerkiksi toivon harrastukselleni jatkoa, sillä se on antanut minulle omien kulttuurielämysten puinnin lisäksi antoisia kohtaamisia sekä kirja- ja kulttuurikeskusteluita.

Tuhannen jutun kunniaksi blogini osoite yksinkertaistuu: tuijata.com. Vanhallakin osoitteella blogiin eksyy.

Tuhannet kiitokset blogini lukijoille ja satunnaisille silmäilijöille!

minä.jpg

19 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang KanginHarry SalmenniemenSara StridsberginPatti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli JalonenTaivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-JärvinenTulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally SalminenKatrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko SoininenEllen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Uuden vuoden 2018 käynnistys

Vuosi 2017 kului sukkelasti. Luin enemmän kuin aikoihin (ks. Luetut 2017). Sitä selittää muutaman viikon paussi, jolloin oli virkatöistä vapaata lukuaikaa. Kirjoitin myös tavallista tiheämmin, blogijuttuja ja muita pieniä kirjoitushommia.

Kurottelen tänäkin vuonna kirjataivaisiin ja muihin kohottaviin kulttuurikokemuksiin. Siksi vaihdan blogini otsikkokuvan tavoitteitani vastaavaksi. Määrää koetan korvata kaiketi laadulla, sillä ennakoin muiden aikaa vievien hankkeiden verottavan luku- ja blogiaikaa. Se jää nähtäväksi, mutta näin toiveikkaasti tavoittelen:

Haasteita pukkaa. Klassikkohaaste kulkee kuudetta kierrosta (31.1.), ja uusi runorunohaaste pyörähtää käyntiin, novellihaastekin on menossa. Syyskuussa lanseerasin taiteilijaromaanihaasteen, joka jatkuu huhtikuun loppuun. Varmasti innostun muistakin kirjakilvoitteiluista. Jo bloggaamisen alussa tekemäni päätös kyllä pitää: tämä olkoon harrastus, jossa en suorita vaan nautin voimavarojen mukaan.

Utelen. Käännän
kirjan lehden ja vuoden,
olevan, tulevan.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Sekalaista

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi KontioSaatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan BrowninJojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

Marraskuinen Berliini

Nainen juo viinin viimeiseen tippaan. Läpikuultava pikari peittää hänen kasvonsa. Hauras materiaali kätkee naisen tunteet. Niitä ei erota mies, joka seisoo hänen vieressään ja on valmis kaatamaan pikariin lisää heti, kun nainen laskee lasin pöydälle.

Pöytää peittää paksu itämainen matto. Sen sävyt ja naisen lohenpunainen puku saavat hohdetta päivänvalosta, joka siivilöityy puoliavoimesta ikkunasta muuten hämärään huoneeseen. Nainen ja mies ovat valon ja hämärän rajalla.

Ehkä nainen laskee pian lasinsa, tarttuu viereiseen tuoliin asetettuun soittimeen, siirtää eteensä pöydällä lojuvan nuottinipun ja aloittaa soiton katsomatta mieheen. Tai sitten hän ojentaa lasin kohti miestä ja haluaa tapahtuvan sen, mitä sitten tapahtuukaan.

Kun maalaus pakottaa tarinaan, se ylittää ajan ja paikan. Oikeastaan parempi on sanoa maalauksen pysäyttävän. Näin tekee Johannes Vermeerin teos Viinilasi (1659-1660, The Wine Glass) Berliinin Gemäldegaleriessa (tässä).

Vermeer

Gemäldegalerien vanha taide tarjosi Vermeerin lisäksi muita suosikkejani: Van Eyck, Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Bellini etunenässä. Erikoisesittelyssä oli lisäksi huikeasti tyylitelty ja loistokas Jean Fouquedin madonna.

Synkeän sään sävyttämä viikonloppumatka vei menneeseen. Sateen pakoilu museossa on kaikin puolin kannatettavaa, joten kiersin Berliinin museosaarella antaumuksella eri kulttuurien alkuhämärää ihaillen, etenkin entistä Kreikkaa, Roomaa ja Babyloniaa.

Nefertiti

Nefertiti

Matkaseuralaiseni luonnehti Berliiniä dystooppiseksi mega-Helsingiksi. Sana lihallistui ja äänellistyi East Side Gallerien graffitiseinustalla, eurooppalaisesta valtapolitiikasta muistuttava muurireliikki taustanaan. Tirehtööriasuinen herra soitti viemäriputkista rakentamaansa puhallinta saaden aikaan synkeän kumeaa, marras-Berliinin tummaa ulinaa.

East Side

– –

Berliini-tietoa:
Gemäldegallerie
Museeinsel
East Side Gallerie

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Kulttuurimatkalla Italiassa ja poikkeama Espanjaan

Viime kesän alun virkisti matka Veronaan ja sen lähiympäristöön. Tänä kesänä ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa Italiaan eikä ylipäätään monen päivän reissuihin – mutta onneksi on televisio. Sarja Kulttuurimatkalla Italiassa on lohduttanut sadeiltoja, sohva muuttunut menopeliksi.

Taideasiantuntija Andrew Graham-Dixon ja keittiömestari Giorgio Locatelli autoilivat ensin kolmen jakson mittaa Italian länsipuolella, nyt kolmen jakson ajan itäpuolella. Kuluvan viikon keskiviikkona Teemalla esitetään toiseksi viimeinen jakso. Tunnin mittaisten osien soisin aina jatkuvan ja jatkuvan, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikkeen hyvään sisältyvät hienot maisemat, monipuolinen kaupunkiarkkitehtuuri, historian ja nykyajan vuoropuhelu, taide-elämykset ja ruokakulttuuri.

Andrew Graham-Dixon on aiemmin esiintynyt monissa Ylen esittämissä taideohjelmissa, mutta taidedokumenttiaiheiden kiinnostavuutta on välillä häirinnyt herran ponnekkaat ylitulkinnat. Nyt ei moinen haittaa lainkaan, sillä yhteistyö Giorgio Locatelliin kanssa poreilee maukkaasti. Matkakumppanit täydentävät toisiaan, ja heidän aito ilonsa kokemastaan välittyy kotisohvalle. Toistuvat ”fantastic”-huudahdukset eivät tunnu lainkaan yliampuvilta. Kummankin tietotaito uppoaa nyt kokonaisuuteen kuin veitsi voihin. Jään kaipaamaan tätä herraseuraa ja italialaistunnelmia.

Kulttuurimatkalla Italiassa

*

Nyt taitavat kelit muuttua kesäisiksi, eikä sisäoleilu tv:n edessä niin houkuta, mutta mainitsen kaksi espanjalaista humpuukisarjaa, joilla olen aikaani kuluttanut kesän alkupuolella. Miljööt, asut ja kieli kiinnostavat.

Lähes nolona tunnustan, että olen Teemalta seurannut vuosien varrella 1960-luvulle sijoittuvaa muotitalosarjaa Velvet. Juoni etenee epäuskottavasti ja hidastempoisesti, eikä muotiakaan tarpeeksi käsitellä, mutta silti tuijottelen tapahtumia ja odotan tämänviikkoisia loppuratkaisuja. Sen lisäksi Netflixistä olen tuijotellut Keskustytöt-sarjaa, joka sijoittuu 1920-luvulle – minua aina kiehtoneelle aikakaudelle. Tässäkin sarjassa juoni on käsittämättömän epäuskottava, mutta niin vain olen jaksoja katsellut, sillä on joukossa aikaan ja naisten asemaan liittyvää terää.

Jotain samanhenkistä on Velvetin ja Keskustyttöjen otteessa. On traaginen rakastavaispari, joka on joutunut erehdysten ja vehkeilyjen vuoksi erilleen, on luvatonta rakkautta, on perhekähmintää ja kaiken kukkuraksi koominen pari kommelluksineen. Ainakin. Sarjoja yhdistää myös yksi käsittämätön ja raivostuttava seikka: kummassakin taustamusiikkina on englanninkielinen poppirenkutus. Velvetissä se sentään on ajanmukaista, mutta 20-luvun sarjassa nykypoppia. Oudoksun. Espanjalaiset: pitäkää kiinni ajasta ja kauniista kielestänne!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja