Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.
Huone näköalalla
Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.
Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.
– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?
Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?
Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?
Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.
Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.
Yönaiset
Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.
Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).
Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.
Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)
Joululahjaksi
Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.
Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.
Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Paluuviite: Marina Abramović: The Cleaner Firenzessä | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Kankimäen innoittamana pohdin itsekin matkaa Firenzeen, mutta näin nopeasti en saanut sitä aikaan.
Luin kirjan loka-marraskuussa ja viehätyin ja innostuin Italian renessanssiajan naistaiteilijoista. Kun luin, että Vasarin käytävän naisille oli luvassa oma sali, se tuntui mahtavalta. Matkakertomuksesi mukaan se ei ole toteutunut (?) eikä kaikkien taulujen ripustus ole paras mahdollinen?
Päätin myös mennä katsomaan Trinitan kirkon Sassettin perhettä kuvaava freskoa. Toit mainion lisän Mia Kankimäen viehättävään ja pysäyttävään kuvaukseen freskosta.
Kiitos hienosta matkakuvauksestasi ja kuvista. Rauhallista ja onnellista joulun aikaa Tui!
Ritva, kiitos toivotuksesta ja kommenteistasi – ja leppoisaa jouluaikaa! Vasarin käytävään ei päässyt, mutta Sofonisiban omakuva oli päässyt alakerran saliin. Kirjat ja taide ovat parhaimmillaan tällaisia: inspiroivat, herättävät ajatuksia ja vievät kokemuksiin. Juttuni on pitkä, mutta vielä olisi paljon pohdittavaa muutaman päivän matkakokemuksista – kaduista, valoista, ihmisistä, ruuista, mieleen painuvista vanhojen maalausten kasvoista…
Miten komeasti kirjoitat yönaisistasi ja Firenzen-kokemuksistasi! Minulla on jo jonkin aikaa ollut Italia-ikävä, nyt vielä enemmän. Firenzessä olen käynyt kerran, huhtikuussa 2004. Toivottavasti joskus on taas aika mennä sinne.
Kankimäen kirjan lukeminen oli kauttaaltaan nautittavaa, mutta rakastin eniten juuri taiteilijanaisia käsittelevää osaa.
♥
Katja, kiitos kiitoksista! Myös minua kiehtoivat etenkin maalarinaiset ja yönaiskirjan hienot, kaihtelemattomat kuvaukset naisten elämästä renessanssissa, lisäksi kirjassa kuvatut yksityiskohdat monista maalauksista ja maalareista virittivät matkaani. Elämykset varmasti moninkertaistuivat siitä syystä. Ja pelkkä kaupungissa vaeltelu – nautintoa, irtiottoa arjesta.
Upea taidepläjäys Tuija! Kankimäen teoksessa minua innostivat juurikin nämä naistaiteilijat. Jospa joskus pääsisin paikalle heitä livenä katsomaan! Vanhojen maalausten äärellä kokee kaikenlaisia tunteita. Ihmetystä etenkin – miten upeita ne ovat ja myös ihmetystä siitä, että ne ovat säilyneet kaikissa historian melskeissä. Barcelonassa on museo Frederic Marès. Siellä oli satamäärin _puisia_ valtavan kokoisia kristuksia ristillä. Upeita, keskiajalta – en yhtään ymmärrä miten ne ovat säilyneet.
Voi, voi matkakuume nousee!
Matkakuume on sairauksista paras! Matkojen suunnittelu on iso osa matkailun iloa. Ja kohteen aarteet. On se palkitsevaa. (Nyt en ajattele ympäristövaikutuksia.)
Paluuviite: Pekka Matilainen: Kupoli | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Tuijatan vuosi 2018 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja