Hahmotan asioita näköaistin avulla, siksi kirjakokemukseni on sidottu painettuun sanaan. Vanhanaikainen painotuote on suosikkini, luen kyllä e-kirjojakin, mutta niissäkin kaipaan käsin kosketeltavaa selailtavuutta.
Äänikirjoja olen vältellyt, sillä olen epäillyt, etten saa tekstistä irti kuullen samaa kuin visuaalisesti kirjaimistoon upoten, lukien. Ajan säännöllisesti pitkiä matkoja autolla, eli siihen hassaantuu hyvää lukuaikaa useita tunteja kuukaudessa. Joulureissulla päätin kokeilla äänikirjaa autoilun ratoksi.
Testiäänikirjani on Terttu Autereen Sininen hatturasia (2012 Karisto, kirjana 2011). Se on episodityyppinen yhdenpäivänromaani, cd-kannen mukaan samantapainen kuin hänen esikoisromaaninsa. Voisin kuvailla sitä kertomuskokoelmaksikin, jonka lukuja yhdistää sama pikkukaupunki ja joukko henkilöitä, joilla on jonkinsortin yhteys toisiinsa. Keskiössä on rehtori Martiskainen rouvineen, ja heistä kuvaus laajenee tuttavapiiriin ja tuttavapiirin tuttuihin.
Kaikki tapahtuu yhtenä leutona alkukesän päivänä 1920-luvun alussa. Mitä tapahtuu? Ei oikein mitään. Tunnelma ja henkilöiden mielenliikkeet tavoitetaan tarinoinnissa kyllä viehkosti. Samoin ajankuva kuultaa kerrotusta, se välähtelee pienin yksityiskohdin uskottavana taustana. Kokonaisuus on nätisti vanhanaikainen.
Sininen hatturasia on tilannetajuista impressionismia. Eri yhteiskuntaluokat, henkilöiden asema ja tavat, suhde muihin ja itseensä kuvaillaan tarkasti. Etenkin naisten elämä tallentuu tunnollisesti: piian aherrus, rehtorskan muotitietoisuus ja alistetun lehtorinrouvan kotiorjuus hahmotellaan havainnollisesti.
Äänitallenteen lukijana on itse kirjailija. Hänen äänensä on miellyttävä, luenta rauhallista ja melko eleetöntä, helppoa seurata. Kuunnellessa ennätän pohtia sitä, miten suuri merkitys on äänikirjan lukijalla. Lukijan sävyt, painotukset ja ilmaisutyyli tuovat vääjäämättä lisukkeita tulkintaan – toisin kuin äänetön oma lukuprosessi paperilta silmäillen. Lukukokemukseni ei olekaan nyt yksityinen vaan jonkun toisen välittämä, sillä minun ja tekstin suhteeseen sotkeutuu siihen vaikuttava tekijä. Huomaan, että minua hämmentää tuo minun ja kirjan kahdenkeskiseen ajanviettoon sekaantuva ”toinen”. Ääniversio lukijansa myötä voi viedä jotain pois tai tuoda lisää, mutta sama ei kirjakokemus ole.
Jatkanko äänikirjojen kuuntelijana? Mahdollisesti. Sinisen hatturasian hitaus sopii hämärän kelin ajelutunnelmaani, mutta epäröin, toimisiko se minun lukumakuuni kirjamuodossa. Luettuna Sininen hatturasia olisi toisenlainen, ja ehkä olisin nävertänyt sen kerronnasta ja rakenteesta jotain muuta kuin nyt. Mutta ainakin tämä teos sopii kokemattoman kuunneltavaksi, sillä episodimaisuuden ja harkitun lukurakenteen vuoksi sitä on helppo seurata. En vaihtanut suosikkiradiokanavalleni. Ja kävinpä mukavuusalueeni ulkopuolella, hyvä sekin.
– – –
Terttu Autere
Sininen hatturasia
Karisto 2012
Äänikirja, 5 tuntia 31 minuuttia
Lainasin lähikirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 