Katja Seutu vie runokokoelmallaan Jäätyväinen (WSOY 2019) veden eri olomuotoihin. Luonto on runoissa voimalla läsnä, sellainen luonto, joka on liikkeessä, koska on meidän aikamme, ilmastonmuutoksen aika. Tunnelma on liikahtanut askeleen apeutuneemmaksi kuin kokoelmassa Kuusilla mittaan aikaa.
Kokoelmassa runojen puhuja näkee vedensekaisia. Ensivaikutelmani onkin kokoelmasta sekainen.* Kokoelman runot ovat lyhyitä, joskus vain muutaman sanan mittaisia. Se sopii minulle, olen lyhyiden runojen ystävä. Joskus peräkkäiset runot ovat jatkumo, monesti aivan eripariset. Yhdestä runosta poimin säkeen ”kaikki rikkoutuu”. Siinäpä se! Luen runoja uudelleen, uudelleen. En sano, että ne loksahtavat paikoilleen, mutta kiinnityn niihin. Lähden mukaan, runosäkeen hengessä: ”En olekaan nyt kuulolla vaan liikkeellä.”
Alan viehättyä silppumaisuudesta. Runoissa on välittömien kokemushavaintojen tuntua, esimerkiksi nähdystä taidenäyttelystä, päiväkirjahenkisistä runopäivityksistä tai pistäytymisistä luonnossa. Välillä niissä kuuluu runon puhujan esiäitien rauman kieli tai lainatut sitaatit. Ja runsaasti runosykähdyksiä: kiteytyneitä ajatuksia, jotka laajentavat tajuntaa, esimerkiksi tällaisia:
”aaltoileva vesi on jäätynyt kaislojen ja kivien ympärille
niin kuin että aika voi pysähtyä tilaksi
ja mielen säröytyväksi kerrokseksi”
Nyt joudun jo vimman valtaan. Tekisi mieli siteerata monia hienoja runokuvia, oivaltavia ja mielikuvia ruokkivia värssyjä. Kahdessa runossa mainitaan kaunein, mitä puhuja tietää. Toisessa se on hohtavat kaalit yövalossa, toisessa ydinjätteen hautausitku. Tähän on tultu: meillä on vielä lumouttavaa luontoa mutta se on uhattuna. Runot henkivät ristiriitaa, jossa tilanne on ruma, mutta maailmassa on kuitenkin kaunista.
Runot kiinnittyvät tähän reunaehtoon: ”Maapallo on koko alue, sen enempää ei ole.” Siellä on eletty sukupolvesta toiseen ja sinne sijoittuu jokaisen yksilön kokemusmaailma. Ja sitten tämä: ihminen myllää maapallolla, ”olemme ylittäneet / rajan.” Luontoilmiöt ilmenevät toisin kuin pitäisi, esimerkiksi joulukuussa raikuu lintujen sekakuoro, vuodenajan vastaisesti, ”kun ei ole sen aika”. Yhdessä runossa esiintyy voikukka, roskakasviksi kutsuttu. Voikukan roskuus on suhteellista kuten runon loppu antaa ymmärtää:
”- –
Se on keltaisessaan viehättävä, viehättävä
erottuu edukseen muovivadista,
ihmisen jättämästä jäljestä.”
Jäätyväinen antaa sitä enemmän, mitä useammin siihen palaan. Koen, että kokoelmassa on silti jotain sisäänlämpenevää, eli kokemuksellisuutta, joka ei täysin minulle avaudu. Silti on paljon yhteistä jaettavaa, joten taas ”Lähden kuulostelemaan jäätyväisen ääntä.”
– –
Katja Seutu
Jäätyväinen
WSOY 2019
runoja.
Luin eKirjana BookBeatissa,
kirjana 65 sivua.
*Luin runoja eKirjasta, vaikka olen toisin vannonut. Verkossa runokirjan selailu ja lehteily on mahdotonta ja siten kokonaisuuden hahmotus on aivan toisenlaista kuin konkreettisen kirjan kanssa. Verkkokirjuus ei estä yksittäisiin runoihin uppoutumista, mutta kokonaiskokemus on aivan toinen kuin paperikosketuksessa.
Muita lukijoita: Raijan kirjareppu.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 