Laura Lähteenmäki on kirjoittunut nuortenromaanin Iskelmiä (WSOY 2013). Eikä otsikolla tarkoiteta eskapistisia tanssilavamelodioita.
Ainoa kuvataan viilipurkissa versovaksi taimeksi. Yhdeksäsluokkalainen neito on haaveileva, ihanteellinen teini. Kotiolot ovat vakaat, vaikka vanhemmilla ei kovin hyvin mene ja äidin työttömyys vaikuttaa ilmapiiriin. Aino luotsaa pieniä partiolaisia, pitää kiinni kotiintuloajoista ja hoitaa koulun. Kiltin tytön rinnassa roihahtanut ensilempi mullistaa monia asioita.
– Sä olet, Samuli sanoo taas ja siirtää tukkaani korvan taakse. Pelkään näyttäväni nololta tukka suittuna korvien taakse, vaikka toisaalta: mitä väliä? Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että Samulin käsi on minun korvallani ja jää siihen. Jää siihen!
Miten nopeasti kaikki voi muuttua. Koko minun elämäni.
Muutos ei etene toivotulla tavalla. Romaanin teema on tärkeä: rakastuneenakin on asetettava rajat, joita ei saa ylittää, eikä kaltoinkohtelua saa sallia lemmenkaipuun tai painostuksen alaisena. Sitä tärkeämpää tätä on julistaa, mitä kokemattomampi ja epävarmempi tyttö tai poika on siitä, mitä kuuluu suhteessa sietää.
Romaanin kerronta on joutuisaa ja eloisaa, ja Ainon tunnelmiin tempautuu ketterästi mukaan. Ihastusaallot kelluttavat, epävarmuuden jännitystilat vetävät pohjaan, mistä taas pulpahdetaan pinnalle. Tunnelmat kääntyvät hämmennykseen ja häpeään, mikä ilmaistaan eläytyen.
Loppua kohti kangistuva henkilökuvaus laskee kerronnan tehoa. Minua vaivaa se, että pojan vinoumat osoitellaan ja selitetään mustavalkoisesti. Merkityksellistä olisi sietorajan tunnistaminen hienovaraisesti, jotta jo yritykset manipuloida, eristää, uhata tai mustasukkailla herättäisivät hälytyskellot.
Hankin romaanin pukinkonttiin kummitytölle, kutakuinkin päähenkilön ikäiselle. Kyllä kehtaan romaanin hänelle antaa, sillä vääjäämättä tulee nuorille naisille hetkiä, että lempi leiskuaa ja on päätettävä, mitä sallii ja mitä ei milloinkaan saa sallia. Uskon, että kirjallisuus voimaannuttaa ja vahvistaa, ja tällä romaanilla on mahdollisuuksia tehdä niin. Siksi täti-ihmisten kirjallisten hienouksien kaipaus saa jäädä sanoman jalkoihin.
Minua ilahduttaa romaanissa se, että ikävät kokemukset eivät päähenkilöä nujerra, eteenpäin hän jatkaa toiveikkaana, entistä varmempana ja uteliaampana tulevan suhteen. Ja vaikkei kotona ole aina ideaalitunnelmat, siellä on turva ja läheisten tuki. Kantakoon kaikkia halki elämän Ainon äidin ohje:
– Sä olet arvokas! Sä et saa antaa kenenkään kontrolloida millään tapaa. Silloin sä et ole vapaa!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 