Q-teatterin Kaspar Hauser on mielenkiintoinen esitys. Hesarin arvostelun mukaan teatteri on olemassa juuri tätä varten. Minulle esitys ei ollut tajunnanräjäyttävä vaan sinne tänne sinkoileva hetken tavoittaja.
Kolme näyttelijää hallitsee tilaa kokonaisvaltaisella olemisella, tyylittelyllä ja yhteispelillä. Lotta Kalhua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala ovat rooleihinsa mahtuvia ja muuntautuvia. Esityksessä pelattiin tiedostavalla ja ironisellakin teatterin teon illuusiolla: katsoja uskoo, että näyttelijä on roolissaan vaikka esiintyy välillä itsenään, vaihtelee rooleja – ja on myös yksi meistä.
Näyttämökuva ja lavastus vaihtuvat esityksen mittaan näppärästi. Totutulla nykyteatteritavalla hyödynnetään videokuvaa. Tällä kertaa se ei minua ärsytä, sillä teemaa ja toimintaa tähdentävästi, taitavasti zoomatut video-otokset sekä sykkivät kuvakollaasit vievät juttua eteenpäin. Ei elävää kuvaa voi välttää, kun tallennetaan nykynäkemystä.
Kaspar Hauser on kummallinen miellejuontuma 1800-luvun susilapsihahmosta, joka ilmestyy tyhjästä ja häviää elävien kirjoista arvoituksellisesti. Nykyaikaan siirrettynä hän on muuntuva tyyppi, joka on kuka vain. Minusta kuitenkin esitys kertoo siitä, miten halutaan koko ajan, kovasti paljon, hukataan halu, suoritetaan, selitetään ja uskotaan, että tärkeää on vain oma pyrkimys, toteutus ja touhu.
Teatterin sisäänkäynnin esitysjulisteesta heijastuu asiaankuulumattomia kuvia kuten esitykseenkin sulautui aineksien melske.
Ensimmäisen puoliajan mittaan pysyin varauksellisena. Väliajan jälkeenkin toistoa ja junnaamista vierastin, mutta silti toinen puoliaika alkoi lentää, etenkin näyttelijöiden irrottelu onnistui. Tunteiden vietäviin heittäytyminen, lapsentapainen vouhotus ja äärimmäinen veresliharepeily tulivat todella selviksi. Käsikirjoituksessa on hienoa verbaalivyöryntää, ja sen lisäksi tavoitetaan media- ja tvt-elämään liittyvä urahteleva sekakieli, jossa on pelienglantia, tv-tokaisuja ja sanaväännöksiä. Onko sisältöä?
Sukupolvinäytelmäksi Kaspar Hauseria kutsutaan. Minulle esitys on reaaliajankuva, nuorten kanssa työskentelevälle. Kaoottinen touhukooste vangitsee tyylitellyin keinoin sitä, mitä päivittäin näen ja jo tunnistan itsessänikin: äkkivaihtelevaa, selailtavaa ja viihtyvyyshakuista, itsensä toteuttamisen vapautta vinkuvaa sekä sekamelskainen usko ja epäusko omasta oudosta ainutlaatuisuudesta. Elämän ahmiminen on kuin nopeiden hiilareiden mättöä, ravituksi tulemisesta ei ole takuita.
Hetkittäin hamusin tiivistämistä, mutta huvituinkin. En kuulu kuitenkaan villiintyvään kohderyhmään, sillä esitystä seuraavana päivänä havahduin, etten kaipaa näkemääni. Se oli hetken hupia. Sopinee tavallaan esityksen teemaan ja motiiviin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 