Avainsana-arkisto: Juha Hurme

Kirjailijoita kauppakeskus Kaaressa 12.5.2018

Kevään kaunein päivä, otaksun. Silti haahuilin kauppakeskus Kaaren keskusaukiolla kuunnellen kirjailijahaastatteluita (ks. ohjelma). Ymmärrän tilaisuuden tarkoittavan myynninedistämistä äitienpäivän alla, mutta kirjaystävälle se oli muutakin. Kuulin kirjailijoiden omaäänisiä ajatuksia kirjoista ja kirjoittamisesta. Seuraavassa kolme otantaa kirjailijakohtaamisista: Katariina Souri, Juha Hurme ja Rafael Donner. Haastattelijana toimi Eeva Kela.


Katariina Souri

Tiedän kirjailija-taiteilijan elämänvaiheista jotain naistenlehtijulkisuuden vuoksi. Yhtäkään Sourin kirjoittamaa kirjaa en ole lukenut. Kuuntelin sillä korvalla, alkaako uusin kirja Sarana (Teos 2018) kiinnostaa. Kyllä. Esimerkiksi isän muistisairauden merkitys tuntuu tärkeältä.

Eeva Kela keskusteli Sourin kanssa medikalisaatiosta ja diagnosoinnista, sillä Sarana tunnustuksellisesti kuvaa mielenterveys- ja alkoholiongelmia, omaisesta vieraannuttamista, Alzheimer-kokemuksia ja niihin liittyvien vaikeuksien selvittämistä. Kirjan kirjoittaminen on ollut Sourille terapeuttinen kokemus, oman elämän työstämistä.

– Tiedostin, että mun täytyy tehdä enemmän varjotyötä kuin valotyötä. Kirja oli tapa käsitellä ahdistusta. Elämässä täytyy ryvettyä, niin kuin Tommy Hellsten on sanonut.

Kirjailija-taiteilija Sourille mosaiikkitaiteen tekeminen on symbolista. Se kuvaa elämää, joka on luonnoltaan rikkinäistä. Palaset on koottavissa – siitä selviytymisen tunne välittyi haastattelusta.

Juha Hurme

Hurmetta olen päässyt kuuntelemaan useaan otteeseen, esimerkiksi Niemeen (Teos 2017) kytkeytyneen Finlandia-palkintopuheen ja pohjustusesittelyn Lemminkäinen-näytelmästä, jonka aihe ja ilme pongahti Niemi-kirjasta. Taitavaa sanailijaa on aina ilo kuulla.

Niemen tehtävä on mahdoton eli kaikkeuden historia suhteessa Suomeen, Hurme miettii.
– Kirjan nimi on Niemi, koska vasta parisataa vuotta Suomella on ollut nimi. Kirjaan mä en keksinyt itse mitään, lunttasin vain. Käytin kirjaston ja omia kirjoja, en googlettanut. Mulla oli satojen kirjojen pinoja, pari vuotta kompastelin kotona niihin.
– 11 000 vuoden aikana sivistys on kehittynyt ja levinnyt jopa viheliäisimpään kolkkaan, tänne Niemeen. Tänne äärilaitaan asettuivat luuserit, paras väestö jäi parempiin olosuhteisiin, etelään. Kirjakielikin synnytettiin eurooppalaisittain viimeisimpinä. En sano sitä Niemessä suoraan, mutta kirjassa kuritan rakkaudella Suomen hitautta ja hölmöyttä.

Pian ilmestyy Hurmeen suomennos 1930-luvun kansainvälisestä menestyskirjasta, Sally Salmisen Katrinasta (Teos 2018).
– Sally Salminen syntyi 11-lapsiseen ahvenanmaalaisperheeseen ja pakeni köyhyyttä piiaksi New Yorkiin. Siellä hän kirjoitti esikoisromaaninsa. Suomessa hän oli outo, vaikka kirja voitti pohjoismaisen palkinnon. Oikeistopiireille kirja oli ihan myrkkyä. Vuonna 1936 elettiin sovinistisessa ja kansallissosialistisvaikutteisessa ilmapiirissä. Suomenruotsalaiset tyrmäsivät feministisen ja työläishenkisen kirjan täysin, suomalaiset eivät tajunneet siitä mitään, koska käännös oli ihan paska.

Odotan mielenkiinnolla. Oletan, että käännös on nyt omaa luokkaansa.

Rafael Donner

Rafael Donnerin esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (Teos 2018) nautin avoimen ja taitavan tyylin vuoksi. Samoja piirteitä osoitti kirjailija haastattelussaan.
– Ihminen on irrationaalinen laumaeläin. Toisaalta kirjani nimi voi olla protesti lapsuusaikaiselle opettajalle, joka kysyi, mikä eläin haluaisin olla. Vastasin: ihminen. Opettaja ei hyväksynyt sitä.
– Kirjani yksi lähtökohta on se, että minun on ollut vaikeaa mahtua tyypilliseen mieskuvaan. Muotti, ettei saa näyttää heikkouksia tai ei saa olla herkkä, ei sopinut minulle. Esimerkiksi olen ollut kova itkemään.

Donner totesi, että asiat ovat muuttumassa. Tunteista voi ja saa puhua. Miehien pitää oppia puhumaan ja kuuntelemaan. Eeva Kela kuvaili, että kirjassa on isoja teemoja, joista kirjoittaja tuntee syyllisyyttä. Lisäksi hän mainitsi, että kirjasta saa sellaisen kuvan, että Donner häpeää sitä, että on vielä nuori (s. 1990).
– Ehkä pitää olla nöyrä, kun olen nuori, valkoinen, heteroseksuaalinen mies. Meitä on kuunneltu ihan tarpeeksi.
Mutta häpeään liittyy paljon muuta:
– Rehellisyys on vapauttavaa, en häpeä paljastaa mitään, mutta olen miehekkyyden vuoksi olen tehnyt paljon typerää kuten tappanut eläimiä. Kirjassani on paljon häpeää. Asioiden muuttaminen alkaa rehellisyydestä.

Keskustelun loppuun säästettiin donnerius.
– Halusin aloittaa kirjan kuvauksella isän sydänleikkauksesta, koska en halua kieltää, kenen poika olen. Se on tosiasia ja identiteettini kannalta oleellinen palanen. On silti epäreilu diili, että saan julkisuutta isäni takia. Syyskuussa ilmestyy yhteinen kirjeenvaihtokirja isän kanssa. En tiedä, onko fiksua kirjoittaa kirjaa hänen kanssaan ja lisätä kytköstä häneen. Mutta hän on 85-vuotias, eikä minulle välttämättä tule toista tilaisuutta kirjoittaa hänen kanssaan. Ja voi olla, etten kirjoita enää mitään koskaan.

Aika näyttää. Viehättävää vilpittömyyttä oli mukava kuunnella.



Tervetuloa kirjakeskustelut kansan pariin, kauppakeskuksiin! Toukokuinen hellepäivä verotti väkeä, mutta silti kiinnostuneita kuulijoita ja signeerauksia hakevia ostajia riitti keskeiselle kauppakeskuskäytävälle. Kirjatempaus ostosten lomassa voi olla yksi tapa lisätä kiinnostusta kirjoihin ja lukemiseen. Hengenravintoa ruoka-ostoksien lisäksi. Jotta kirjoja on ja tulevaisuudessakin olisi, niitä täytyy ostaa. Kaupallista toimintaa siis, ei voi kiistää.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Kansallisteatteri: Lemminkäinen

Kävin riemastumassa Kansallisteatterissa. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen on kekseliäs kuvaelma, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kalevalalainen Lemminkäinen hoitelee romurautabisneksiä ja kilpailee niistä Pohjan akan, Louhivuoren, kanssa. Tai Lemminkäisiä on kyllä kaksi, vetelä veli ja sisukas sisko, ja hommaa tosiasiassa pyörittää Lemminkäisen äiti luotettuine palvelijoineen. Liukkaanlaiskan Lemminkäisen turhautunut Kyllikki-vaimo kyllä uhkaa bisneksien sujumista. Keskeisen perheen/firmanjäsenen yritysloikkaus ratkaisee asian. (Miten muuten kävi firmalle nimeltä Lemminkäinen?)

En tiedä, miksi edes kerroin juonentyngän. Ei se ole oleellinen. Näytelmää vievät eteenpäin rajattujen ominaisuuksien hahmot ja heidän suhteidensa hierre – mutta se ei näytelmää nosta tai romuta. Oikeastaan moni asia  jää huitaisuksi, yhden piirteen pintaraapaisuksi ja etenkin loppupuoliskon ratkaisut turhanaikaiseksi touhuiluksi. Se ei haittaa.

Lemminkäinen on silkkaa teatteria – sanan monessa mielessä. Se on tyystin tietoinen siitä, että se on kuvaelma katsojien huviksi. Se myy itsensä minulle, vaikka siinä on kuluneita juttuja kuten ryyppyreissuilla naurattamista. Esitys juhlii esittämistä.

Näytelmä nojaa kieleen, mutta ei vain siihen. Mutta ensin kielestä. Niitä on monia. Suomen kalkatus kalevalaisesta runorytmistä aleksiskivityyppiseen sanailuun sekä Leino– ja Linna-lauseisiin sopii näyttelijöiden suuhun. Näyttämöllä näen esimerkiksi hienoja hetkiä alkusointuisesta loruttelusta. Tekstitaidon lisäksi näyttelijäjoukko ja muusikkopari välittävät liikekielellään ensembletyyppistä hioutumista ja omistautumista sille, mitä he tekevät.

Samaan aikaan toisaalla (3.3.2018): Saara Aalto kisailee itsensä kanssa, mikä kolmesta bling-bling-biisistä koketeeravine koreografioineen päästetään eurooppalaisille viisuestradeille. Istun silloin Kansallisteatterin katsomossa tuijottaen lavalle, jossa paljetit kimmeltävät ja esiintyjäjoukko huhkii sellaisia show-numeroita, että valitsisin porukan samantien laulamaan ja tanssimaan Euroopan suohon.

Tämähän on musiikkiteatteria tanssillisin korostuksin! Tämäkin. Kun on vähintään vuosikymmen kärsitty teatterin videovaltaisuudesta, nykyisin näyttämöillä lauletaan, musioidaan ja tanssitaan – on draamanlaji mikä tahansa.

Lemminkäisessä laulu, lyömäsoittimien kalisuttaminen, koreografiat ja liikkeellinen lavan hallinta ihastuttavat. En usko, että vähään aikaan verkkokalvoiltani häviää esimerkiksi luikertelevan lieto Lemminkäisen kaatuilutaituruus tai Louhivuoren kimaltava kiemurtelu ehtoisana show-emäntänä. Ja kunnia sille, että hulvattomuuksien välissä on herkkiä kalevalaisia lauluja kuten Kyllikin viisu miniän kohtalosta tai moniäänisiä, kauniisti soivia kuoro-osia. Hienoa työtä koko lavahenkilökunnalta!

Hurmeen Niemi hurmaa kirjallisena, sivistyneenä sekametelisoppana, ja sanoisin nyt näin, että Niemen nokasta irronneet irtovitsit ja ideat toimivat mainiosti näyttämöllä. Suurta sanomaa en sieltä erota paitsi tietysti sen, että kumartakaamme kulttuurihistoriallemme, älkäämme langetko bisnesjargoniin – ja eläkäämme esityksen jälkeen niin kuin ennenkin.

Lemminkäinen

– –

Lemminkäinen
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö (ensi-ilta 28.2.2018, esitys 3.3.2018)
Teksti ja ohjaus. Juha Hurme
Näyttämöllä: Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos lipusta Bloggariklubille!

Blogeissa mm. Kirsin Book Club.

P. S. Muista musiikkia ja tanssia draamaan ujuttavista viime aikojen esityksistä: Sudenmorsian (Avoimet ovet) ja Veriruusut (KOM).

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurmeen kirjan Niemi (Teos 2017) päähenkilö on otsikkoon ytimekkäästi kirjattu Niemi, myös Suomeksi sanottu. Hurmeen kirjassa Niemi on lähinnä Pohjanlahden ja Suomenlahden välinen maakannas.

Kirjan sivuhenkilöitä on runsaasti, sillä kertomus alkaa maailmankaikkeuden synnystä ja päättyy Ruotsin vallan loppuun 1809. Sinä aikana on riittänyt jos jonkinmoista vipeltäjää niin Niemessä kuin muuallakin maailmassa. Kirjassa pistäytyy viljalti suomalaissyntyisiä historian merkkihenkilöitä, mutta heidän rinnalleen asetetaan muun maailman aikalaisia, edelläkävijöitä ja vaikuttajia. Syvällisiin henkilökuviin ei ylletä, mutta eläväisiä tyyppejä riittää.

Kertojan osuus kiehtoo. Hän on kaikkitietävä liukkaalla tavalla. Hän hallitsee materiaalin, ajan ja tavat. Hän ottaa vapauksia limittää mennyttä ja nykyistä. Välillä hän vetää lukijan mukaansa me-muodon keinoin, toisaalla hän vetoaa suorin omakohtaisin huomioin. Kertoja osoittelee yhtäläisyyksiä ja eroja. Riemastuttavinta on kertojan rentous, letkeä sanomisen lahja, tyylikirjo ja irrottelu.

Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on.

Leikki sikseen: lopetan pelleilyni fiktioanalyysiapparaatistolla. Niemi ei ole romaani. Se on viihdyttävä kulttuurihistoriallinen katsaus ja kunnioitettava oppineisuuden osoitus, joka pohjautuu valtavaan tietovarastoon.

Niemi

Kertojatulkinnoilla keekoilun lopetan oitis: Juha Hurme on tämän kirjoittaja ja kertoja. Teatterimies on tekstin takana, ja hän saa historia-aineistoon draaman tuntua, poikkeuksellisen reipasta meininkiä ja runsaiden yksityiskohtien ällistyttävän täyteläisiä pika-analyyseja. Etenkin ihailen taitoa yhdistellä taide- ja tiedetietoja ajasta ja kulttuurista toiseen. Välillä Hurme tulkitsee ja vetää reippaita johtopäätöksiä. Hykerryttävä on esimerkiksi kohta, jossa hän kertoo Kaarinan Maununtyttären viimeisistä vuosista Liuksialan kartanossa ja naapurikartanon Katarina Hansdottirista.

 Tämä on niin hauskaa, pätevää ja valmista materiaalia, että jos viitsisin, kirjoittaisin tästä näytelmän, joka rullaisi sekä Suomen Kansallisteatterissa että Stockholmin Dramatenissa vuositolkulla, ja sen päälle vielä kymmenen kautta taidokkaasti banalisoituna versiona Tampereen Pyynikin kesäteatterin näyttämöllä pyöriville, täysille katsomoille satoi tai paistoi. Todellisuus on tarua perverssimpää!

Hihittelen lukiessani. Hurmeen pisteliäisyys tuikkii nauruhermoja. Hän osaa ilotella menneen maailman hullutuksilla, ajatusnyrjähdyksillä ja etenkin uskonasioiden pölhöydellä. Kaiken takana on kuitenkin lämmin ymmärrys inhimillisistä menestyksistä ja heikkouksista – ajasta riippumatta. Monin kohdin toistuu ajatus:

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina. Kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.

Mukavimmillaan ihminen on kulttuurin rakentajana. Maailmakuvan kehityslinjoja vetäessään Hurme painottaa kirjallisuutta, etenkin runoutta. Runsaat sitaatit havainnollistavat. Myös musiikin ja tanssin voima saa tunnustusta. Kirjasta luen myös hetkittäin emansipaatiota.

Hengästyttävää herkkua Hurmeelta! Tästä miljoonia vuosia laukkaavasta tietoteoksesta nautin ja kerin punaista lankaa ajatuksella:

 Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä.

P. S. Jenni Saaren luoma ulkoasu – hohtelevat kannet perinnekoristeltuine sisäkansineen – lumoaa. Viimeksi ihailin kansitaiteilijan kädenjälkeä Tomi Kontion runokokoelmassa Saattaa, olla.

– –

Juha Hurme
Niemi
Teos 2017
Ulkoasu Jenni Saari
tietokirja (Finlandia-palkintoehdokasromaani)
448 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita innostuneita bloggaajia esimerkiksi Jorma MelleriLumiomena, Luettua elämää ja Kulttuuri kukoistaa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (MirdjaRautatieSudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Juha Hurme ja Töppöhörö

Kansallisteatterin bloggariklubi mahdollisti Juha Hurmeen tapaamisen pari tuntia ennen Töppöhörön ensi-iltaa. Käsikirjoittaja-ohjaajassa ei ollut jännityksen häivää:
– Tästä esityksestä on levollinen olo. Näyttelijät ovat taiturimaisia. Teatterintekijöillä on velvoite, että esitys paranee esitys esitykseltä. Esityksessä pitää olla kehittymisen varaa. Tietysti ensi-ilta on tarpeeksi hyvä, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu. Esitys on yleisölle aina ensi-ilta, niin sen pitäisi olla esiintyjillekin.

Hurmeella on maine hyvän ilmapiirin tuojana. Töppöhörössä on ollut iso työryhmä, mutta näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Ensimmäinen näytös on hommafoorumityylistä miesmonologia, toisessa näytöksessä miehen rinnalla on keijuhenkinen ihmetyttö. Esityksen on ohjannut Hurmeen kanssa tanssija-koreografi Hanna Brotherus. Hurme kuvailee yhteistyötä siten, että hän kirjoitti ja Brotherus ohjasi.
– Hanna on ihmiskehon filosofi, ja se on avannut aivan uuden mahdollisuuden ja tuottanut esitykseen kehollista viihdearvoa. Ohjaajana olemisen paine vähintäänkin puolittui. Kummallakin on ihmisnäkökulma.

Juha Hurme

Juha Hurme: ensi-iltaan tunti.

Töppöhörön ensi-illan jäljiltä olen hämmennyksen tilassa, joten teen lyhyen katsauksen esitykseen siten, että yhdistelen muokkaamiani siteerauksia Juha Hurmeen puheesta ja tunnelmiani näytöksestä. Otsikot ovat epätarkkoja muistikuvia esitysrepliikeistä.

Mää nään mieluummin nälkää kuin nykytaidetta

Vikin näyttelijä Jarkko Lahti ja Juha Hurme alkoivat jo vuosia sitten kehittellä Tony Halme -tyyppistä hahmoa.
– Lähtökohtana viisi vuotta sitten oli tavattoman tympeä mies, joka luotiin Jarkon kanssa. Ja se laajeni työryhmän käsittelyssä. Katsoja päättää, mistä Töppöhörö kertoo. Mää en tiedä. Hyvä esitys ei ole tyhjenetty yhdellä analyysilla. Haluan tehdä töitä, jotka ruokkii jokaisen omaa ajattelua.

Näytelmä ei kerro vain suomalaisesta miehestä vaan yhteiskunnallisesta tilasta ohi sukupuolirajojen. Päähenkilöön on silti kasattu kaikki änkyrä-äijän ominaisuudet: eronnut, alkoholisoitunut, työtön, kaikessa ennakkoluuloinen, naisvihamielinen, rasisti, taidetorjuja, sivistymätön, omahyväinen ja ruokoton.

Monologin aikana yleisö tyrskähtelee kaikelle kuonalle, jota mies latelee. Leijuin kummiin tunnelmiin. Klisemies lavalla lätisee ennalta arvattavaa sisältöä, joka on muotoiltu kirjalliselta kuulostavaksi draamatekstiksi. Sivistysyleisö katsomomontussa lukee päässään monologin käänteistä alatekstiä eli oikeasti haluaa olla suvaitsevainen ja taidemyönteinen. Kurkimmeko sieltä pimeästä katsomosta valaistulle näyttämölle niin kuin tirkistelisimme kansan syvien rivien edustajaa eläintarhan häkissä? Olemmeko olevinamme parempia ihmisiä?

Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto

Toinen näytös on kahden orientaation ja liikekielen erillisyyttä ja hetkellistä kohtaamista. Mies on niin sanotusti ostanut sian säkissä. Tarjouspossun sijasta kauppakassista pompahtaa eloisa neitonen. Alina Tomikovin suloinen symbolihahmo on kerrassaan valloittava ja hänen tapansa liikehtiä kuin sulaa vahaa. Myös Vikin liikkuminen monipuolistuu ”Helinä-keijun” myötä.

Toppöhörö

Töppöhörön käsiohjelman taustalla teemaan sopivaa verkkohöröilyä.

Varsinaista yhteyttä ei kahden hahmon välillä tapahdu. Ihmetyttökin lähinnä pulppuaa itämurteista monologia. Esimerkiksi kokkiohjelmien yleisyyden pohtimisesta kumpuaa huikea katsaus koko ihmiskunnan miljoonavuotisesta historiasta. Taidokkaasti se tapahtuu, jälleen kovin kirjallishenkisesti. Löydän perustelun Hurmeen orientaatiosta:

– Draamateksti on kaikin tavoin rajoitettua. Kun kirjoitan draamaa, kirjoitan sen nuotitettuna omaan ohjaukseen, tiettyyn aikarajaan ja kaupalliseen tarkoitukseen. Draamateksti syntyy kommunikointisuhteesta, on se sitten monologia tai dialogia. Sen sijaan proosan kirjoittaminen on vapauttavaa, sillä silloin on vapaa draaman rajoitteista. Se jatkuva riemu, että sinne voin laittaa, mitä vain.

– Mulla on ajatus, että kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri. Kivi ja Shakespeare pyörii koko ajan mielessä. Vanhempi maailmankirjallisuus on aarteisto. Luen vuosittain myös uutta kotimaista kirjallisuutta. Teatteri on kiva käytännön projekti kirjallisen viestin kohtaamisesta.

Mä oon niin yksin

Töppöhöröön on istutettu katharsis. Totuusseerumin vaikutuksen aikana protomies tulee ulos roolista ja on ihminen. Sitä seuraa ihmetytön julistusosuus, josta yhden repliikin jo anastin: ”Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto.”

– En ole kovin sanomahakuinen. Mulla on oikeus tehdä vain hyvä taideteos. Jotta saan kasaan teoksen, sinne työntyy tärkeitä teemoja. Asialle tekee hallaa, jos sanoma on pinnalla ja näkyvä. Esimerkikiksi Töppöhörössä on moniarvoinen idea letkeästi purtavana, ei opettavaisesti.

Näin sanaili Hurme ennen esitystä. Itse näen esityksessä häpeämätöntä saarnaa hyvän elämän puolesta. Hyvään elämään kuuluu ihmisen ja luonnon harmonia sekä ihmisluonnon mahdollisuus parempaan. Loppupaatoksesta on kaukana kyyninen älykkömäisyys, mikä tuntuu virkistävältä. Siinä annetaan täydesti palaa sen puolesta, että asioille VOI tehdä jotain. Viesti koskee sekä yhteiskuntaa että yksilöä. ”Ei jäädä tuleen dokaamaan”Töppöhöröä lainatakseni.

– – –
Töppöhörö
Kansallisteatteri, ensi-ilta 28.1.20016
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Käsikirjoitus Juha Hurme
Alkuperäisidea (kapakassa Kokkolassa helmikuussa 2011)
Esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomikov
Lisätietoja Kansallisteatterin kotivisuilla.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille tilaisuudesta!

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama