Olen katsellut useat jalkapallon EM- ja MM-kilpailut, mutten ole mikään kovan luokan fani. En ymmärrä pelikuvioita enkä fanaattista tähtikulttia, huippupelaajien miljoonatuloista puhumattakaan. Ymmärrän kuitenkin kilpailun jännittävyyden ja pelaajien ponnistelun taitureiksi. Kun jalkapalloilu yhdistetään epookkiin, en voi vastustaa.
Kiinnostustani Netflixin sarjaan The English Game ei vähennä se, että sarjan takana on Downton Abbey -mies, Julian Fellowes. Ja kyllä, lavastukseen, puvustukseen ja kaikkeen ajankuvaan kuuluvaan voi luottaa. Myös kuvaus ja valaistus huokuvat laadukkuutta.
Kuusiosainen draama sijoittuu aikaan, jolloin jalkapallo kääntyi yliopistojoukkueiden keskinäisestä kivasta työväenluokan huviksi. Samalla laji muuttui ammattimaiseksi. Eletään siis 1880-lukua, ja pääosissa ovat oikeastikin jalkapalloa pelanneet ja lajia kehittäneet miehet. Toinen on työväenluokkainen, glasgowlainen Fergus Suter, jota pidetään yhtenä ensimmäisistä ammattipelaajista. Toinen päähenkilö on Etonin eliittiä, ensimmäisiin tähtipelaajiin lukeutuva pankkiiri ja jalkapalloliittopomo Arthur Kinnaird.
Sarjassa on kyse rakkaudesta jalkapalloon, mutta ei vain siitä. Teemapainotuksia löytyy monia, esimerkiksi muutokset ystävyydessä ja vaikeat isäsuhteet. Näitä käsitellään sekä Suterin että Kinnairdin näkökulmista. Myös rakkaussuhteissa on puitavaa, ja yhtenä sarjan alateemana on lapsettomuus vs. aviottomat lapset. Luonnollisesti luokkajako heijastuu kaikkeen, etenkin henkilöiden mahdollisuuksiin tehdä valintoja.
Kiihkeästi toivon, että sarja osuisi maaliin, mutta ylärimasta pomppaa. Odotukseni ovat ylimitoitetut, mikä vaikuttaa pelin tehoon. Mielestäni roolitus ei ole täysin onnistunut, etenkin Arthurin ja Alma-vaimon kemiat eivät kohtaa. Kipeät asiat jäävät pinnalle kellumaan koko sarjassa. Eniten kuitenkin häiritsee se, että henkilöt ovat aika yksiulotteisia. Sarjassa on sankareita ja paljon hyvä ihmisiä, kovin, kovin hyviä. Yksi silkka pahis löytyy myös. Naisroolit eivät pääse loistamaan, vaikkei pelkkää äijäpalloilua kuvata.
Suurin ongelma oikeastaan on se, että kaikki on kovin vakavaa, jopa tosikkomaista. Henkilöihin piirtyy silloin sävyttömyyttä, ja DA-tyyppinen kahden kerroksen väen persoonarakentelu jää puolitiehen. Poissa piileskelee myös perusbrittiläinen, sarkastinen sanallinen laukoja. Ikävä tulee DA:n riemastuttajaa, leskiherttuarta.
Kaikesta huolimatta jään koukkuun, ja ahmaisen sarjan parissa päivässä. Eläydyn työläisten tilanteeseen, puuvillatehtaiden paineisiin ja jalkapallon viihdeluonteen kehittymistarinaan. Symppaan Arthur Kinnardin (Edward Holcroft) suoraselkäisyyttä, kyllä vain, kaikesta överiksi vedetystä reilu mies -tyypittelystä huolimatta. Mutta on jotain, jota varauksettomasti ihastelen: kevytrakenteisen ketterän keskushyökkääjän Fergus Suterin (Kevin Guthrie) lammenläikkyvät silmät ja skottiaksentti.
– –
The English Game
Netflix 2020
Traileri: tässä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 