Tommi Kinnunen jatkaa vakuuttavasti kaunokirjallista linjaa, jossa historian pimitettyjä tapahtumia nostetaan päivänvaloon. Esimerkiksi Ei kertonut katuvansa kertoi Norjasta palaavista suomalaisnaisista, jotka leimattiin natsien huoriksi. Kaarna (WSOY 2024) tarttuu hiljennettyyn aiheeseen pohjoisen Suomen itärajan asujien kohtalosta neuvostopartisaanien hyökkäyksissä. Romaani iskee suomettumiseen: kotirintaman ihmisten tappoja, raiskauksia ja kaappauksia rajan taa ei selvitetty vaan ne kiistettiin. Kinnunen näyttää sellaisen psykologiset jäljet – niin kuin kirjallisuus vakuuttavimmillaan tekee – romaanihenkilöiden kokemuksena.
Kaunokirjallisuus ei ole pelkkä aiheensa, vaikka sekin on tärkeä, vaan sitä, miten aiheesta kerrotaan. Kaunokirjallisuus on rakennetta, kerrontaa ja kieltä. Kinnusen kieli on varmaa ja ilmeikästä, näkökulmavalinnat tehokkaita ja romaanin rakenne otteessa pitävä, koska se eri näkökulmin peittää ja paljastaa vähitellen.
•
Romaania voi lukea yhtenä perhetragediana. Perheen äidin Lainan väkivaltaisen käytöksen syyt pysyvät piilossa kaikilta, mutta lukija saa selityksen äkkipikaiselle, tunteettomalta vaikuttavalle toiminnalle – perheenjäsenet eivät. Poika Martti pysyy äidin purkausten sivustaseuraajana, mutta kaksostytöt Eeva ja Marja elävät hyökkäys- ja karkotusvaarassa. Tätä on elämä vuodesta 1944 eteenpäin.
Romaanissa aikuisen Martin näkökulmasta koetaan vanhan, vaienneen äidin kuoleman odotusajat, jolloin siskot pistäytyvät etelästä Kuusamoon. Niiden välissä kerrotaan Lainan näkökulmasta kesän 1944 tapahtumat ja muutamat vuodet sen jälkeen. Tehokas on tapa, miten Lainan elämän käännekohtaan edetään epäkronologisesti.
•
Perheen isäpuoli Antti on sodan runtelema raunio. Romaanin pääteema liittyy siihen, miten sodan traumatisoimia miehiä tai sodassa kaatuneita ympäröi kuitenkin kunnia, isänmaan puolustus. Sen sijaan naisten vauriot liittyivät häpeään, eikä niistä saanut puhua.
”Mieleen karkaa hiekkaisen kannaksen tapahtumia, jotka hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, huutoja ja laukauksia ja muutakin, pahempaa. Hän on haudannut ne mielessään, taputellut päälle pyöreän kummun ja päättänyt, ettei enää niihin palaa, sillä maailma ei muutu paremmaksi menneitä muistelemalla. Silti mielen saivareet koettavat nousta ajatuksiin, jos ei keskity pelkästään siihen, mitä tekee. Silloin on pakko vaihtaa askaretta ja pakottaa uudella työllä ajatukset takaisin kuriin.”
Sellainen tekee ihmiseen pahaa jälkeä. Kinnunen jakaa ymmärrystä ajasta, jälleenrakennuksen eetoksesta ja posttraumaattisesta stressistä Lainan välityksellä. Lainan mieli on jäänyt metsään ja kasvattaa päälleen rosoista kaarnaa.
•
Kinnusen teos ei ole vain kertomus jatkosodasta vaan kaikista sodista, entisistä ja nykyisistä. Sodan kauhut vaikuttavat aina moneen sukupolveen. Ihmiset kasvattavat kovan kuoren, kaarnan, kestääkseen sodan epäinhimilliset vaikutukset tai pirstaloituvat, jos kuori ei kasva.
Romaanissa terävä psykologinen katse läpäisee kuvatun perheen lasten keskenään erilaiset muistot ja kotikokemukset sekä sodan kokeneiden Lainan ja Antin elämän ehtyvät ehdot. Kinnunen ei mässäile pahalla muttei vältä sitä. Hän myös armahtaa lukijaa hienoisella toivolla ja liikuttaa Martin elämäntarinalla.
Romaaneja lukiessa aina ihailen sitä, miten taitava tekijä sanottaa sellaista, mikä ihmisessä karkaa sanoilta. Kinnunen osaa sen.
•
Tommi Kinnunen: Kaarna, WSOY 2024, 112 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Ei kertonut katuvansa imaisi minut täysillä mukaansa. Luin koko romaanin yhtä soittoa! En ole vielä tarttunut hänen muihin kirjoihinsa.
Kaarnan aihe on aikakin ottaa esille. Mummini kertoi partisaanien pelosta sodan aikana. Joku hyvin vanha kirja löytyy partisaanihyökkäyksestä selvinneen pojan kertomuksena, mutta en tiedä, millä nimellä sen löytäisi. Mummi oli sen aikoinaan lukenut. Onneksi hänen ei tarvinnut enää olla näkemässä Ukrainan sodan syttymistä.
Anki, osut kipeään paikkaan: sotia on koko ajan ja siviilit kärsivät. Ihminen ei opi.