Avainsana-arkisto: Cristina Sandu

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Cristina Sandu: Vesileikit

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.”

Näin alkaa Cristina Sandun romaani Vesileikit (Otava 2019), ja olen oitis maailmassa, jonka sadunkaltaisuus lumoaa. Taianomaisuuden takana on täyttä totuudellisuutta siitä, mitä on vaihtaa maisemaa, aloittaa irrallisena ja alunperin kuulumattomana.

Vesileikit on tiivis kirja, jota voisi luonnehtia episodiromaaniksi tai kuudeksi novellilenkiksi, jotka hitsaa ketjuksi kursivoitu sadunkaltainen teksti. Yhdistävä tarina kuvailee joessa uivia tyttöjä ja heidän etenemistään mestarilliseen kuviokelluntaan. Muut tekstiosat on nimetty niiden päähenkilöillä: Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. Niissä kerrotaan välähdyksenomaisesti naisista kellunnan päätyttyä.

20191027_082357_resize_9.jpg

Sandun kerronta ja kieli vievät ladattuun tunnelmaan, jossa on salaperäisyyden ja suoruuden hämmentävä yhteys. Lauseiden runous saa minut leijumaan, niiden ilmaisuvoima kohottaa. Esimerkiksi heti ensimmäisessä Anitan osuudessa innostun naisen ja Hämähäkkimiehen suhteesta, jossa Anita piilottaa minuuttaan. Tällaiset virkkeet heilauttavat:

”Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.”
*
”Avaan ikkunat ammolleen ja päästän valkoisen iltataivaan sisään.”
*
”En tiedä mitä sanoa joten lausun runon, sen joka kertoo lähtöjen tieteestä.”

Osoittelemattomuus on Sandun kerronnan ja kirjan kertomusten voima. Ei tässä kirjassa korosteta syystä tai toisesta kotipaikasta loikkaamista, maastamuuttoa ja maahanmuuttajan tai naisen tilaa maailmassa. Romaanin naisten osuuksia ja kehyskertomusta saan purkaa sipulin tavoin tai vain haukata siitä nauttien kerronnan makeuden ja karvauden kiehtovasta sekoituksesta.

”Hän lähti hetken päähänpistosta ja silkasta turhautumisesta, mutta huomaa nauttivansa. Meri täyttää hänet sykähdyttävällä tunteella joka liittyy lähtemiseen.”

Vesileikit kertoo minulle allegorisesti paikasta, josta pitää päästä pois, mutta josta ei mentaalisti pääse koskaan pois. Se kertoo pois pääsyn määrätietoisuudesta ja siitä, ettei pakenemisen tulos ole kenellekään samanlainen. Se kertoo kovalla harjoittelulla hankitusta lumoavasta taidosta, jolla ei ole todellisuudessa mitään muuta käyttöä kuin pääsylippu pois. Se kertoo valinnoista, joista aina seuraa jotain ennakoimatonta ja arvaamatonta. Se kertoo myös paluusta, joka ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelee.

Minua Vesileikit kelluttaa kielen keinoin, ja se upottaa minut tarinan taidoin.

Cristina Sandu
Vesileikit
Otava 2019
romaani
46 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Viimeistelen lentokoneessa juttuani Christina Sandun romaanista Valas nimeltä Goliat (Otava 2017). Kirjoittamispaikka sietää tulla mainituksi, sillä osa romaanin henkilöistä on omimmillaan matkustaessaan yläilmoissa, siirtymätilassa vanhan ja uuden kotimaan välillä. Romaani kertoo henkilöistä, joiden on vaikea olla kotona missään tai kenenkään kanssa.

Kertojapäähenkilö Alba on kolmekymppinen nainen, jonka äiti on suomalainen ja isä romanialainen. Kertojan toinen jalka on Punaisessa kylässä Romaniassa eli isän lapsuudenkodissa, toinen Suomessa – ja sydän muistossa, joita hallitsee ristiriitainen rakkaus romanialaismieheen. Joskin tämä miekkonen on ainoa, joka on selkeästi valinnut maansa: Romanian. Rajatilakansalaisia ovat sekä Alban kotiväki ja sedän perhe että puolalaissyntyinen ystävä.

Valas nimeltä Goliat

Matkalukemisena Berliinissä

Romaanin ajallinen ja paikallinen kiintopiste on Alban isänisän Suden kuolema Punaisessa kylässä läpeensä homehtuneessa talossa. Suku kokoontuu Suomesta ja Amerikasta saattamaan hautaan synkeitä tunteita herättänyttä patriarkkaa. Leskeytynyt  Flavia-isoäiti esittää surevaa puolisoa ja noudattaa muutenkin perinteitä. Perheenjäseniä kertoja kuvaa illuusiottomasti, syrjäsilmin.

Nykyajan lomassa on kertojan etäännyttämiä takautuvia vuosikatsauksia, joiden keskiössä ovat Alban romanialaissukulaisten elämäntapahtumat ja suhteet. Samalla hahmottuvat paikallisen politiikan, maailmankuvan ja arvojen vaikutus jokaiseen silloin ja nyt.

Aika-, paikka- ja henkilöhyppely paljastaa mutta myös peittää: kaikesta on valikoituja palasia. Tunnen etenkin ajan hampaan nakertavan jotain oleellista ympäristöstä ja ihmisistä, ja suoraan sanoen menneen kuvaus peittoaa nykyisyyden. Avoimeksi jää paljon niin Kalasataman romanialaisresupekoista kuin Albasta ja hänelle läheisistäänkin. Ymmärrän hyvin, että on ihmisen osa jäädä osin itselleenkin arvoitukseksi. Silti huomaan romaanin epämääräisyyksien tekevän minut levottomaksi, ja syy selviää:

Nyt ymmärrän että joka kevät vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun me saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä. Ja samalla tavalla me olemme aina työntäneet kaiken hankalan ja kivuliaan niin syvälle kuin mahdollista, lattian alle seinien sisään, sileän tapetin taakse, ja maalanneet seinät uudelleen.

Tiheiden tunnelmien kielellistäminen ihastuttaa. Kertoja ei paljon selitä, hän havaitsee ja huomaa – löytää sanat mikro-ja makrovirtauksille. Niin kirja lähestyy toiseutta, muiden keskellä erillisyyden potemista, ja sen ohella henkilöiden juurisäikeitä sekä muistoista koostuvaa minuutta.

Talo on kuin ihminen jonka persoonallisuus muovautuu vuosien varrella. Sillä on ominaistuoksu ja äänet. Muistot kertyvät sen iholle. Sen arvet ja mustelmat kertovat omia tarinoitaan.

Sandun esikoisromaanin  kerronta on varmaa ja näkemyksellistä. Aineksia on paljon ja symboliikkaa runsaasti, hetkittäin liian kanssa. Se valaskin. Tunnistan romaanin hienouksia, mutta kaikesta huolimatta luen käsijarru päällä. Romaani alkaa vapaasti liikkua vasta lukemisen jälkeen, jolloin flashbackeina ympärilläni kirmailee syitä, seurauksia ja selityksiä.

Romaani kunnioittaa tarinointiperinnettä, jossa ei juttua aloiteta ”olipa kerran” vaan sitä monimerkityksellisemmin uskotellaan uskomatonta – vaikkapa tarinaa valaasta nimetä Goliat. Tarinat voivat olla totta tai tarua. Niin tai näin: parhaimmat elävät. Valas nimeltä Goliat komeasti kelluu tämän vuoden vuolaassa romaanivirrassa hetken jos toisenkin, mutten usko sukeltavani sen luo tuonnempana.

– –

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
romaani (Finlandia-palkintoehdokas)
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! sukelsi Sandun satuun, Kirsin Book Clubin Airi viihtyi romaanin rinnakkaistodellisuuksissa, Omppu ihastui aistikylläiseen kieleen, Luettua elämää kehuu kikkailemattoman kaunista kieltä, Kirjaluotsi lumoutui ja Mistä luimme kerran julistaa kirjan vuoden parhaaksi – näin muutamia postauksia poimien.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani