Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Ahon romaani Paperijoutsen (Otava 2019) yllättää näyttämällä sota-Suomesta sellaisia puolia, joista en ole ennen lukenut. Tuloksena on innostava esikoisromaani.

Paperijoutsen kuvaa muutaman talon väkeä hämäläiskylässä sodan loppuvuosista rauhan ajan alkuaikaan. Kotirintamakokemukset ovat pääosassa, mutta rintamalla tapahtunut vaikuttaa kaikkiin. Pääasiassa näkökulma on kylän naisissa. Anna on valloittava piika, jota tuleva Gunhild-anoppi karsastaa. Naapuritaloon asettuu pääkaupungin sotaoloista lähetetty Lydia, joka ystävystyy Annan kanssa. Joukkoon liittyy Ellen.

”Tästähän saattaa tulla vielä oikein hauska sota.”

Näin romaani käynnistyy parikymppisten kotirintamalaisten tunnelmista: ja siinä piilee romaanin etenemissävykkyys. Lyydian talon keskenään erilaiset asukit ensin liittoutuvat kestämään sota-ajan toisiaan viihdyttäen, mutta vähitellen sodan todellisuus runtelee hauskuutta, eivätkä suhteet säily säröittä.

Rakastumiset sotilaisiin ja sodan loppurytinä muuttaa jokaista paljon. Rauhan totuus paljastuu pian: henkiin jääneet, pinnalta haavoittumattomat sotilaat palaavat kotiin sisältä rikki. Linna-Aho osaa hienosti välittää parikymppisten kokemukset, sillä jokainen joutuu kokemaan ja näkemään liikaa liian nuorena. Se jättää jälkiä, vaikka osa yrittää lähteä jälkiä jättämättä. Kirjan henkilöiden kohtalot koskettavat.

”Sellaiset sanat kuin epäkelpo ja alimittainen.”

Paperijoutsenen henkilöillä on monia piirteitä, jotka muiden silmissä rajoittavat heidän sosiaalista asemaansa tai tekevät heistä normista poikkeavia. Pienen Eedlan kotioloihin vaikuttavat köyhyys ja isän alkoholismi, äveriään talon emäntä poikkeaa joukosta ruotsinkielisenä, Annan perimää varjostaa mielisairaus, Lydia on sinisilmäisen taitamaton kaupunkilainen, naapurin Kaarlo rintamalle kelpaamaton jalkavaivainen ja Ellen…

Ellenin henkilöhahmon salaisuus säväyttää. Enkä paljasta yksityiskohtia, mutta Ellenin välityksellä romaani käsittelee identiteettiä, sosiaalistumista ja sota-ajan ilmapiiriä tilanteissa, kun joku ei sovi valmiisiin lokeroihin.

“Ettei ollut mustaa eikä valkoista, ei selkeitä kuvioita tai lainalaisuuksia – -”

Edellä olevan otsikon mukaan romaanin henkilökuvauksen innostavia puolia on se, että henkilöt muuttuvat, heissä on ennustamattomuutta ja sävytys on vaihteleva. Kuin vesi.

”Sitten hän meni ulos, koska ei jaksanut kuulla niin äänekästä surua. Hän käveli ulos pihasta, polkua pitkin Lydian talon ohi rantaan katselemaan vettä, miten se laineili ja heijasti auringon säteet keltaisina ja punaisina ja sinisinä, ja omaa kuvajaistaan, joka väreili ja häilyi, venyi ja kutistui reunoiltaan ja muutti jatkuvasti ja rytmikkäästi muotoaan laineiden edestakaisessa keinunnassa.”

Kerronta tarjoaa mielikuvitusta ruokkivaa. Esimerkiksi romaanin nimeen liittyvä paperijoutsen esiintyy kolmessa kohtaa romaania, ja kaikissa niissä se toimii merkityksellisenä symbolina. Tehokas on myös loppukohtaus. Ja valitsin tahallani ”kohtaus”-ilmaisun, sillä koen romaanin muutenkin elokuvallisena. Siinä on leikkauksia tilanteesta toiseen, ja tapahtumaeditointi on tehty taiten niin, etten osaa arvata, mihin kohtaukseen minut seuraavaksi siirretään. Se tuottaa lukunautintoa.

– –

Anna-Kaisa Linna-Aho
Paperijoutsen
Otava 2019
romaani
179 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.