Koko joulukuu ja sen perään vuoden alku ovat olleet lyijykynänharmaita. Rafael Wardin (s. 1928) näyttely Ateneumissa läikkyy ja hellii kuin kesäpäivä. Näyttely saa kaipaamaan suveen, ja samalla se kaventaa välimatkaa aurinkoiseen aikaan. Hetki Auringonkehrän edessä korvaa kirkasvalolampun.
Jo 1950-luvun tauluissa hehkuvat taiteilijan tuotannon perusvärit keltainen, punainen, oranssi ja sininen. Alkutuotannossa on myös pastellivärejä ja lopputuotannossa sävyjen tummenemista, mutta värien loiste on ja pysyy.
Heitänpä tähän näin, että siveltimen jälki on kuin ekspressionistisesti venyneen pointilistin. Villit, viivamaiset, paksut siveltimenvedot tekevät teoksista liikkeessä olevia. Värimelske on levotonta, mutta silti hallittua ja tarkoituksellista. Tekniikka on ollut melko sama alusta asti, mutta varmuus ja tyyli ovat hioutuneet vuosikymmenten varrella.
Monistettu ja tuotteistettu puutarhuri-Wardi.
Pääasiassa tuotannossa on asetelmia ja maisemia – sekä kaupungista, puutarhoista ja luonnosta. Joukossa on muutamia henkilökuvia, kuten potretti Tarja Halosesta. Kolme lapsen muotokuvaa on asetettu rinnakkain. Niissä on tallennettu ydin: lapsenkasvoista kuoriutuvat yleisihmisyys ja iättömyyden olemus. Omakuva 1960-luvulta on myös näky taiteilijasta minkä ikäisenä tahansa. Se jollain tavoin kokoaa minulle näyttelyn: luonnon ympäröimä ajaton ihminen, väriloiston tarjoama mahdollisuus valoon (vaikka syän märkenis).
Ajankohtainen yhteensattumayksityiskohta on se, että monet 1980-luvun työt ovat Sara Hildenin säätiön omistuksessa. Jouluna Teema esitti Pia Andellin dokumentin mahtavasta rouvamesenaatista. Olipa hurja nainen, jolla oli suojeluksessa liuta miestaiteilijoita.
Wardin teosten ohella voi yllättyä Ateneumin Järven lumo -näyttelyssä. Se on ripustettu kiinnostavasti, joten monet tutut ja ennen näkemättömät Tuusulanjärven taideyhdyskunnan työt vaikuttavat tuoreilta. Menneen maailman unelmaakin niissä on.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 