Avainsana-arkisto: Laura Lähteenmäki

Seitsemän kirjaa ystävyydestä

Rehellisyyden nimissä pidän ystävänpäivää jenkkiläisenä markkinointitouhuna, mutta se ei estä minua valitsemasta luettavaa ystävyysteemalla. Ystävyyden merkitys on suuri, joten kyllä sitä tekee mieli helliä – ja lukea siitä. Ja näissä suhteellisen lähiaikoina ilmestyneissä kotimaisissa kirjoissa kyse on nimenomaan ystävyyden merkityksistä. Viidestä kirjasta olen postannut jo oman jutun, mutta kahdesta luonnehdin ydinkokemukseni tähän koosteeseen. Kukkikoot tällä kertaa tällaiset ystävyyden kirjallisuuskukkaset.

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Elomaan kirjassa kertoja palaa muistoin aikoihin, kun bileet olivat toinen toistaan vetävämpiä ja ne sai jakaa parhaan ystävän kanssa Ultra Bran tahdissa. Elämä vie sittemmin kertojan maailmaa reissaamaan, mutta ystävyydellä on sijansa muotoaan muuttaneenakin.

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Aikuiseen ystävyyteen on tullut särö, mutta ystävä on kuitenkin mielessä. Voiko välejä palauttaa? Ja voiko ystävystyä vävyn kanssa, ja onko tyttären ero samalla ero vävy-ystävästä? Entä mitä sisältää ystävyys Espanjassa suomalaisnaisen ja afrikkalaistytön välillä? Tämä kirja antaa näkymiä ystävyyden venyvyyteen.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Kirjassa kuvattu lapsuudenystävyys lähentyy sisaruutta. Yhteinen syke sallii erilaisuuden, ja jakaminen jatkuu parikymppiseksi. Sitten väliin tulevat muuttujat etäännyttävät. Kerrassaan hienosti kirjassa kuvataan aikuisuuden sävyjä, elämänkokemusten vaikutuksia ja yhteyden luomista etääntymisen jälkeen. Kaiken puolin sykähdyttävä romaani.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Miesten ja naisten kirjallisuudesta voisi haastella kaikenlaista. Sitäkin, miten naisten kirjallisuus saa helposti hömpän määreet. En pidä hömppäyttä negatiivisena, sillä kevyellä ihmissuhdeproosalla on aikansa ja paikkansa. Pintaremontti olkoon mieshömppää, sillä siinä mieshenkilöiden ystävyyssuhteet ja muut ihmissuhteet ovat kevyesti keskiössä. Tähän listaukseen kirja ilman muuta kuuluu, sillä ystävyksien tukiverkko kuvataan kivasti.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Maggie on suomalaisen nykytanssin pioneeri ja kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeltin ystävä, kenties enemmänkin. Nuotion kirja kuvaa Vennyn ja Juhani Ahon liiton raunioita ja Vennylle elintärkeää tunnesuhdetta Maggie Gripenbergiin. Siitä olisin lukenut enemmän ja syvempää. Kirjassa on myös nykyaikataso, jossa kaksi eri-ikäistä naista yllättäen ystävystyvät. 

Virkistävästi kirjassa kuvataan sitä, miten myös ystävystyminen muistuttaa ihastushullaannusta. Ihan kaikki kirjan osat eivät loksahda lukumakuuni, mutta kirja on viihdyttävä ja ystävyysteemaan se osuu täysin. Hauska oli lukea kirjapiirikuvauksia, nekin ystävyyden sävyttämiä!

Eppu Nuotio: Maggie ja minä (Otava 2020), luin BookBeatissa.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Romaanin kuusikymppisen kertojan sydänystävän kuolema järkyttää elämänperustuksia. En muista lukeneeni näin suoraa surun käsittelyä ja nimenomaan surua ystävän menetyksestä. Kirja saa pohtimaan, millaisia ovat kulttuurimme tavat surra muita kuin lähisukua tai millaista on poiketa tavoista.

Tiainen kertoo viehättävän juurevasti kaikesta kertojan elämään kuuluvasta kuten perhehuolista, avioliiton urautumisesta ja työväsymyksestä sekä siitä, miten oleellisia hyvinvoinnille ovat ihmiset, joiden kanssa saa avoimesti jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan. Kirja antaa tilaa murheelle ja huolille, mutta se ei unohda toivoa, uudistumista ja elämän elämistä eteenpäin.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (Icasos 2020), sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Varjoihmiset valloittaa etenkin lapsuus- ja nuoruusosuuksineen. Niissä Juha näyttäytyy taviksista poikkeavana tyyliltään, ja hän kaveeraa Paulin kanssa, jonka vanavedessä voi kokeilla meikit, merkilliset asusteet ja Lepakon punk-huumaa. Ystävyydellä ylitetään poikarajoja. Kirja seuraa kiehtovan arvoituksellisesti myös Juhan nykyhetkeä ja sen kriisinpoikasia sekä mahdollista ystävyyden palautumista. Mainiota!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade (WSOY 2019) miellyttää henkilökeskeisenä romaanina. Kirjailijan psykologista otetta verrataan lievetekstissä Eeva Joenpeltoon. No mikä ettei. Lähteenmäki pitää hyppysissään niin juonen kuin henkilöiden elämänkohtalotkin.

Pidän päähenkilönä eläkeikää lähenevää Paulaa, vaikka romaanissa on toinenkin pääkertoja, ihmiskauppauhri Ojó. Alkupuolella haeskelin hapuillen yhteyttä raskaana olevaan Ojón, joka pakoilee sutenööriään ja päätyy Afrikasta Espanjaan viiniä tissuttelevan suomalaisnaisen hoteisiin. Tarinat linkittyvät vähitellen ja tuovat romaanin ystävyysteemaan oman ulottuvuutensa.

 

Ystävyyden lisäksi kirjassa pöyhitään perhesuhteita, etenkin isoäiti-ikäisen näkökulmasta. Tykästyn Paulan hahmoon. Hänessä on jotain aavistuksen sirkkamaista (ks. Juttuni Anni Saastamoisen Sirkka-romaanista), ei ihan yhtä koomista mutta virkistävästi omanlaista, sosiaalisesti kömpelöä tuumailijaa. Paulaan ei enää vanha, tuttu terapeuttihomma iske, ja mennyt elämä vaivaa – niin menetetty mies kuin ystäväkin. Etenkin vaiettu, vanha ystävyys vaivaa, vaikka uusikin on tuloillaan.

Paulan tekee mielenkiintoiseksi myös se, että romaani tuo tullessaan hienosti aihepiirin, josta ei ole paljon kirjoitettu. Se ei ole uutta, että äidin suhde aikuiseen tyttäreen ja aika vieraaksi jääviin lapsenlapsiin ei ole mutkaton, mutta tuoretta on tapa, miten kuvataan Paulan ajatuksia tyttären erosta:

”Ei ole helppoa mukautua toisen ihmisen aiheuttamaan melko sattumanvaraiseen muutokseen ja muuttaa omia tapoja, ajatuksia ja puheita sen myötä.”

Paula on kiintynyt tyttärensä mieheen Kasperiin, ja ero tietää myös Paulalle eroa vävystä. Sitä ei aina tule otettua huomioon, miten laajalle toisten ihmissuhdepäätökset vaikuttavat. Paula valottaa sitä kiinnostavasti:

”Mutta on myös niin, että he ovat tunteneet kaksikymmentä vuotta. Se on puolet Kasperin elämästä ja kolmasosa Paulan. On oikeastaan kummallista, etteivät he enää tapaa. Yhtenä hetkenä he häärivät keittiössä rinnakkain, toisena hetkenä Kasperista ei sanota sanaakaan.” 

Minulle Lähteenmäen romaani paranee edetessään. Siihen on kyllä pakattu paljon aineksia, mutta kyllä kerronta jaksaa kantaa ne. Siksi Sitten alkoi sade -kirjasta kehkeytyy miellyttävä lukukokemus, joka perinteiseen tapaan vie kertojen pään sisään ja paljastaa ajatusten ja tekojen taustoja. Tarkoitan siis sitä, että kerrontatapa ja näkökulmat miellyttävät, aiheet eivät ole siloisia tai siloteltuja. Tarinointi uskoo taitekohtien tarkoitukseen ja niissä toivon mahdollisuuteen.

– –

Laura Lähteenmäki
Sitten alkoi sade
WSOY 2019
romaani
317 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla: Leena Lumi ja Kirja vieköön!

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Sukutarinoiden ystäville sopii Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016). Jos pitää siitä, että perhevaiheet käydään läpi vuosia harppoen ja eri sukupolvien näkökulmista lohkoen, tämä kirja kuuluu must-lukemistoon.

Olen ihmetellyt, miten vähän evakkoteemasta on kirjoitettu romaaneja. Tai kirjoitettu tietysti on, olen vain lukenut niitä vähän. Traaginen maiden ja mantujen luopumisaihe tuntuu tärkeältä, myös se, minkälaisin uhrauksin karjalaisasutus saatiin järjestettyä, on tärkeää historiaa. Lähteenmäki näyttää siitä pieneleisesti yhden siivun. Vikkelät, rajan taakse kontunsa jättäneet Anna ja Olavi Otso rakentavat koristeellisine vuorilautoineen talon varautuneille, vaatimattomille hämäläistienoille. Tämä tiivistäköön heimojen mentaliteettieron.

Otsojen suvun vaiheet nähdään neljän sukupolven kautta  sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta nykyisyyteen. Teemana on rakkaus, joka on päättymätön pitkänmatkanjuoksu. ”Jokainen askel laskettiin, ihan joka sekunti.” Käy vain niin, että harhapolkuja on enemmän kuin suoraa reittiä, ja moni matka katkeaa kesken. Kielikuvat sikseen: Otsojen tarina on vaikeista asioista puhumattomuuden ja patoutuneen surun sarjaa.

Korkea aika

Henkilöistä ja tapahtumista piirtyvät piirteet erottuvat kirjaan valikoituina pätkinä, ja kieli on hiottua. Kerronnasta kaikuu ammattilaisen työ, ja teemoja tukevia virkkeitä voi irrottaa sieltä täältä, vaikka tällaisia:

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä.

Hän ajatteli, ettei mikään maailmassa kadonnut, että asiat vain muuttivat olomuotoaan.

Asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.

Tekstimateriaalin matriarkka Anna on kiinnostava hahmo, hänen vaiheensa ja muutoksensa ovat kerronnan johtolanka. Annaan peilataan Heljää, talonemäntää, jonka tiluksista lohkotaan Otsojen evakkotontti. Sota murjoo monin tavoin häntä, ja siitä saisi irti vielä tätäkin tiheämpää. Myös muiden Otsojen kohtalot ovat kipuiluissaan käsitettäviä. Pidän tietynlaisesta niukkuudesta, millä mielenkäänteitä tarjoillaan.

Käy sitten kuitenkin niin, että kokonaisuus ei kosketa. Teos paranee pitkin matkaa, mutta monesti tuntuu, että olen tällaisen teoksen jo lukenut. Lukupinossani pitkään odottamani kirja jää muiden kaltaistensa jalkoihin, mikä ei ole romaanin syy vaan pikemmin lukutilanteen ja sukulaiskirjojen vaikutusta.

Rakenneratkaisu on onnistunut mutta kovin kaluttu nykykirjallisuudessamme, enkä löydä muodollisesti perin pätevään lopputulemaan uutta kulmaa. Juonta punotaan henkilöiden ja perheiden ristiinmenon menetelmin, joten etenkin juonikulminaatiossa tulee monesti mieleen verrokkiteoksia, esimerkiksi parin vuoden takainen Henni Kitin virkeä Elävän näköiset.

Toistan postaukseni alkusanat: en epäile, etteikö Korkea aika kolahda sotkuisten sukutarinoiden ystäviin. Minun pitäisi olla sellainen. Tiedän romaanin erittäin hyväksi, mutta tieto ei yllä tunteeksi sisuskaluihin, vaikka luin kirjallisen mallikasta tekstiä. Hyviä kirjoja on paljon, ja onni on, että vaihtelevat lukukokemukset noteerataan. Monitahoiseen romaaniin mielistyivät esimerkiksi Jonna, MaiMariaUlla ja Katja.

– – –

Laura Lähteenmäki
Korkea aika
WSOY 2016
romaani
280 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pidä rajat

Laura Lähteenmäki on kirjoittunut nuortenromaanin Iskelmiä (WSOY 2013). Eikä otsikolla tarkoiteta eskapistisia tanssilavamelodioita.

Ainoa kuvataan viilipurkissa versovaksi taimeksi. Yhdeksäsluokkalainen neito on haaveileva, ihanteellinen teini. Kotiolot ovat vakaat, vaikka vanhemmilla ei kovin hyvin mene ja äidin työttömyys vaikuttaa ilmapiiriin. Aino luotsaa pieniä partiolaisia, pitää kiinni kotiintuloajoista ja hoitaa koulun. Kiltin tytön rinnassa roihahtanut ensilempi mullistaa monia asioita.

– Sä olet, Samuli sanoo taas ja siirtää tukkaani korvan taakse. Pelkään näyttäväni nololta tukka suittuna korvien taakse, vaikka toisaalta: mitä väliä? Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että Samulin käsi on minun korvallani ja jää siihen. Jää siihen!
   Miten nopeasti kaikki voi muuttua. Koko minun elämäni.

Muutos ei etene toivotulla tavalla. Romaanin teema on tärkeä: rakastuneenakin on asetettava rajat, joita ei saa ylittää, eikä kaltoinkohtelua saa sallia lemmenkaipuun tai painostuksen alaisena. Sitä tärkeämpää tätä on julistaa, mitä kokemattomampi  ja epävarmempi tyttö tai poika on siitä, mitä kuuluu suhteessa sietää.

Romaanin kerronta on joutuisaa ja eloisaa, ja Ainon tunnelmiin tempautuu ketterästi mukaan. Ihastusaallot kelluttavat, epävarmuuden jännitystilat vetävät pohjaan, mistä taas pulpahdetaan pinnalle. Tunnelmat kääntyvät hämmennykseen ja häpeään, mikä ilmaistaan eläytyen.

Loppua kohti kangistuva henkilökuvaus laskee kerronnan tehoa. Minua vaivaa se, että pojan vinoumat osoitellaan ja selitetään mustavalkoisesti. Merkityksellistä olisi sietorajan tunnistaminen hienovaraisesti, jotta jo yritykset manipuloida, eristää, uhata tai mustasukkailla herättäisivät hälytyskellot.

IskelmiäHankin romaanin pukinkonttiin kummitytölle, kutakuinkin päähenkilön ikäiselle. Kyllä kehtaan romaanin hänelle antaa, sillä vääjäämättä tulee nuorille naisille hetkiä, että lempi leiskuaa ja on päätettävä, mitä sallii ja mitä ei milloinkaan saa sallia. Uskon, että kirjallisuus voimaannuttaa ja vahvistaa, ja tällä romaanilla on mahdollisuuksia tehdä niin. Siksi täti-ihmisten kirjallisten hienouksien kaipaus saa jäädä sanoman jalkoihin.

Minua ilahduttaa romaanissa se, että ikävät kokemukset eivät päähenkilöä nujerra, eteenpäin hän jatkaa toiveikkaana, entistä varmempana ja uteliaampana tulevan suhteen. Ja vaikkei kotona ole aina ideaalitunnelmat, siellä on turva ja läheisten tuki. Kantakoon kaikkia halki elämän Ainon äidin ohje:

– Sä olet arvokas! Sä et saa antaa kenenkään kontrolloida millään tapaa. Silloin sä et ole vapaa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus