Leoš Janáček (1854 – 1928) sävelsi uuden vuosisadan musiikkia. Siinä on melodiaa, melskettä ja muuttuvia osasia. Jouluajan kuuntelin Sinfoniettaa samalla kuin luin Haruki Murakamin romaania 1Q84, sillä kyseinen sävellys oli yksi asia, joka yhdisti kohtalonomaisesti romaanin päähenkilöitä. Patarumpupauke voimisti lukutunnelmaa.
Kiinnostus säveltäjään virisi siten kaunokirjallisuudesta. Samaan syssyyn keksin, että Janáčekin ooppera Jenůfa esitetään alkuvuodesta Kansallisoopperassa, tähtenä Karita Mattila. Siis sinne. 
Oopperan ensi-ilta oli 1904, eli reilun sadan vuoden päästä pääsin tuumimaan, miten tsekkiläinen maalaiskertomus puree. Libretto on kuin Canthin Anna-Liisan ainekset olisi palasteltu pärekoriin, ravisteltu, ja kasattu hieman eri asentoihin. Juonikuviossa kärjistyi kolme H:ta: hurskaus, hairahdus ja häpeä. Haavoittuvuutta nuoruuden syntien käsittelystä ei puuttunut, ja mikä kiintoisinta, henkilöt ovat muuttuvia, vaikka kärjistettyjä hahmoja.
Lavastus myötäilee ihmissuhteiden kaltevalla pinnalla taiteilua. Kivisymboliikkaa hyödynnettiin tehokkaasti toisessa ja kolmannessa näytöksessä: synnin taakka on kalliojärkäle ihmisen sielussa; ensimmäisen kiven heittäjäksi havittelevat ovat syntisiä, kuten sana sanookin. Toisen näytöksen ankaran ahdas tila kivenmurikoineen kuvasi sisäistä tunnetta, joka teoksen siinä osassa täyttyy umpioituneesta ahdistuksesta. Hieno näyttämökuva siihen liittyen on yhtäkkinen seinämien avautuminen ja tähtinä kimmeltävien lumihiutaleiden leijailu.
Tähtiä, toden totta. Jorma Silvastin tenori loistaa, mikä ettei myös Jyrki Anttilan. Sopraanot kautta linjan vakuuttavat, etenkin Päivi Nisula hurjana kasvatusäitinä. Karita Mattilan ääni on voimakas, vivahteikas ja elävä – ja onhan hän tähtenä säväyttävä. Pakko on se mainita, että lähes kaikki (äitiä ja isoäitiä lukuun ottamatta) ovat rooleihinsa 30 vuotta liian vanhoja, mikä pitää aktiivisesti unohtaa ja keskittyä vain tarinaan ja mielialamusiikkiin. Laulutaide on epäreilua: kun ääni on kypsynyt ja soi sävykkäästi, roolihahmojen habitus on toisesta ajasta.
Ohjaus on pettymys, sillä kulmikas teatraalisuus on välillä häiritsevää. Minun makuuni sopisi vähäeleinen ilmaisu, jolla tuska tulisi todeksi. Todeksi tulee kuitenkin musiikillinen tunteiden tulkinta, hienot solistit, kuoro-osuuksien voima ja orkesterin luotettava tuki solisteille. Olipa hieno ilta oopperaelämyksiä harjoittelevalle.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 