Avainsana-arkisto: Orhan Pamuk

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

”Sen on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarun lailla tuttu.”

Noin tiivistyy Orhan Pamukin romaanin kirjan resepti. Punatukkainen nainen (Tammi 2019) noudattaa sitä tarkasti.

Kylläpä nautin Pamukin tavasta luoda tunnelmia ja tilanteita. Kielellä pystyy kaivamaan kaivoa ja rakentamaan kaupunkia. Sillä pystyy myös hahmottelemaan kertojan, joka kuvailee elämänsä vaiheet paneutuen muutamaan viikkoon 16-vuotiaana, harppomaan aikuisikänsä pysähtyen tapahtumiin, jolloin hän palaa nuoruuden käänteen tekevään tapahtumapaikkaan. Ja kyllä taituri onnistuu mylläämään monta asiaa uuteen asentoon viimeisillä sivuilla.

Olen haluton kertomaan juonesta muuta kuin sen, että päähenkilön Cemin elämä etenee vaatimattomista, isättömistä olosuhteista ulkoiseen menestykseen. Sillä on merkitystä, mutta merkityksellisempää on hänen kiinnostuksensa vanhoihin traagisiin kertomuksiin lännestä (Kuningas Oidipus) ja idästä (Kuninkaiden kirja). Ne liittyvät isiin ja poikiin, jotka eivät tunne toisiaan. Kertojan lähes pakkomielteiseen kiinnostuksella on henkilökohtaiset syyt.

”Vaikka tarinat pohjimmiltaan kertovat syyllisyydestä, niiden lukeminen vuosien mittaan aina vain uudestaan puhdisti minut syyllisyydentunteesta.”

Romaanin alussa törmäilen joihinkin kömpelyyksiin. Tuskailen myös, miten joitain asioita jankutetaan, toisaalta oudon pintapuolisesti ohitetaan (vaimo, lapsettomuus, firmamenestys). Välillä jurppivat juonen mytologia-aineksen itseään toteuttavat ennustukset.

”Ja mitä enemmän lukee taruja ja uskoo niihin, sitä enemmän ne käyvät toteen. Niitä kutsutaan taruiksi nimenomaan siksi että niistä tulee totta.”

Jestas! Romaanin viimeisessä osassa heikot hetket saavat selityksensä: jopa teit herra Pamuk minulle tepposet! Haukon henkeäni, vaikutun. Vanhat tarinat saavat myös poliittisen allegorian sävyjä, mutta romaani sisältää myös suoria havaintoja muuttuvasta Istanbulista 1980-luvulta lähelle näitä päiviä. Lopulta mikään ei tunnu päälle liimatulta.

20190526_201710.jpg

Kuka kertoo, kenen tarinaa ja miksi? Sitä voi miettiä, ja sitä, mihin uskoa. Ainakin tarinoihin, joissa on sakeanaan intentioita ja vertauskuvia. Ne voivat kertoa tarinoinnin mahdista käsitellä totuutta; ne voivat kertoa syyllisyydestä, osattomuudesta ja rakkaudesta. Ne kertovat kohtaloista.

Tämä vielä: huojennun, koska pelkoni eivät käy toteen. Ei, tämä ei ole nuoren miehen seksuaalisen heräämisen hehkutusta, sellaista, että punatukkainen nainen on vain katseen kohde. Ei, Punatukkainen nainen ei ole edes rakkausromaani, ei tavallisessa romanttisessa mielessä, mutta päätän pohdintani kuvaan, jossa punatukkainen nainen on astunut minäkertojan näyttämölle muuttaakseen suunnan siksi, joksi sen pitää tässä tarinassa muuttua.

”Ylätasankomme, jonne olimme kaivamassa kaivoa, koko maailma, kaukana siintävät valjunväriset talot, värisevät poppelit, mutkitteleva rautatie, ne kaikki olivat kauniita, ja jossain sieluni syvyyksissä tunsin, että tämä ihana tunne oli vastikään ovella näkemäni kauniin Punatukkaisen naisen ansiota.”

– –

20190428_083437.jpg

Orhan Pamuk
Punatukkainen nainen
suomentanut Tuula Kojo
Tammi 2019
romaani
322 sivua.
Ostin kirjan. Vielä ehdit osallistua haasteeseeni #kirjaostos.

Muita Punatukkaisen naisen lukeneita, muun muassa Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani