Avainsana-arkisto: Lucia Berlin

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2

Kun haluan kiertää vyöryttävien tekstien virran ja monimutkaisten rakenteiden karikot, luen Lucia Berlinin novelleja. Ne ovat tekstien juoksutuksen virkistävää vettä. Eikä vaikutelmaa vähennä, vaikka välillä annoksen vetää väärään kurkkuun tai kulauksessa on ehkä multakokkareita tai viinan vivahde.

Olen lukenut Berlinin Siivoojan käsikirjan toista osaa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018) loppuvuoden ja sitä seuranneen tammikuun alkupäivät. Olen säästellyt, jotta virkistys säilyisi pitkään. Novellien kerronnan hengitystä mukaileva helppous tekee niistä ainutlaatuisen sisään-ulos-sisään-virtaavia.

Alan jo sekoilla omissa vertauksisani, vesi ja hengitys, hmm. Pidän siis horinani aisoissa ja menen asiaan, etten ala muistuttaa kirjan loppusanojen kirjoittajan sietämätöntä kuvailutekstiä. Suosittelen, että säästät kirjan alku- ja loppusanat luettavaksi vasta, kun olet lukenut varsinaisen kirjan annin eli Berlinin novellit. Ja ehkä voit nytkin siirtyä suoraan niihin.

20190105_100142.jpg


Berlinin novellikerronnan selkeys kätkee sisäänsä tilanteita ja henkilöitä, jotka ovat pätkäisty jostain elämäntapahtumista, jotka eivät ole millään muotoa selkeitä. Valittu tilanne saattaa tuntua satunnaiselta raportoinnilta. Jossain kerrontavälissä voi olla viittaus menneeseen tai tulevaan. Lisäksi pintajuonen voi halkaista suora tunnetokaisu. Etukäteen en pysty päättelemään, mistä on kyse, minne päädytään. Kaikenlainen kikkailu on poissa.

Minua kiehtoo henkilökuvaus, josta niukkanakin välittyvät ihmisten ihmeellisyys, arvaamattomuus, hyvyys ja pahuus sekä kaikki keskeneräisyys. Novelleissa on paljon minäkerrontaa ja henkilöhistoriatietojen perusteella kirjoittajaan viittaavaa, autobiografista. Kirjan alussa siteerataan Berliniä, jolle ei ollut merkitystä, missä määrin novellit ovat totta vaan se, miten tarinasta tulee totta.



Minulla on kirjassa monia suosikkeja (mm. ”Hymyilisit vähän”, ”Äiti” ja ”Hiljaisuus”), mutta valitsen esimerkiksi novellin ”Itkupilli”, jossa kertoja Chatlotta viettää aikaa syöpäsairaan siskon luona. Siivoojan käsikirja 2 -kokoelmassa on useita minäkertojan lapsuudenperheeseen ja siskoon liittyviä novelleja.  Irrotan ”Itkupillistä” kaksi sitaattia.

Ensimmäinen kuvaa koukkuja, joita sisältyy Berlinin kieleen, etenkin vertauksiin. Yllättävyys lisää sävynautintoa, koko ajan tapahtumiin tunkee uusia tulkintoja, kun maistelee valittuja sanoja. Niistä suuri kiitos suomentajalle, Kristiina Drewsille, jonka tyylitajuun luotan.

”Basil tuijotti Mercedestä järkyttyneenä. Eikä pelkästään siksi, että tyttö itki, tai että hänellä oli vain sortsit ja niukka toppi ilman rintaliivejä. Ihmiset aina tyrmistyivät sisarusten kauneutta. Kun heidän seurassaan viettää enemmän aikaa, siihen tottuu, niin kuin huulihalkioon.”

Toisen sitaattivalintani perustelen siten, että sen kommentoimaton dialogi ei pysty estämään äänenpainoja, ilmeitä ja eleitä, joita teksti tulvii niitä ilmaisematta. Näen ja kuulen ilkikurisuutta, hirtehistä tragikoomisuutta ja murhetta menneestä, jonka katuminen ei sitä muuksi muuta.

”Rakas Carlotta… kuinka ihmeessä sinä saat elämän sirpaleet taas yhteen?”
”En minä halua mitään vanhoja sirpaleita. Minä elän vain elämääni ja yritän olla tekemättä enempää tuhoa.”
”Kerro, mitä sinä olet saavuttanut tässä elämässä?”
En keksinyt yhtään mitään.
”En ole ryypännyt kolmeen vuoteen”, sanoin.
”Se tuskin on saavutus. Sama kuin sanoisi: ’En ole murhannut äitiäni.’”
”Onhan se vähän niinkin.” Hymyilin.

Mitäpä sitä muuta. Suosittelen.

– –

Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co. 2018
291 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Juttuni Siivojan käsikirjasta: tässä.

Muiden juttuja Siivojan käsikirja 2:sta: mm. Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Opus eka, Leena Lumi ja Luettua elämää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

Jos hitusenkin seuraa kirjallisuuskeskusteluja, ei ole voinut välttää mainintoja Lucia Berlinin novellikokoelmasta. Hieman Williamsin Stoner-romaanin tapaan yllättäen löytyi vuosien kätköistä tuoreen tuntuista pohjoisamerikkalaista proosaa.

Koska Berlinin kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) on lukuisia valaisevia arvosteluja ja postauksia, käsittelen kirjaa lyhyen kaavan mukaan. Lisäksi itse kirjan alkusanoissa ja johdannossa kaksi novellien ihailijaa avaa Berlinin proosaa riittämiin. Naistenviikkoon kirja natsaa mainiosti.

naistenviikko 2018

Naistenviikon postauslinkkien keruu tässä.

Berlinin novellit hurmaavat suorasukaisella kerronnalla. Niissä ei kikkailla, ja silti niissä on arvoitusta ja yllättävyyttä. Niissä suositaan kolmannen persoonan kerrontaa, mutta silti huomaan lukevani niitä kirjailijan omaelämäkerrallisina sipaisuina tilanteista, jotka tuntuvat jääneen kirjailijan mielen päälle kutisemaan. Novelleissa on reippaanrempseää rehellisyyttä levottomasta elämänmenosta.

Siivoojan käsikirja

*

Tasokkaasta kokoelmasta nostan yhden novellin terävän kertoja-aspektin vuoksi. ”Riippuu näkökulmasta” alkaa sillä, että kertoja pohtii minäkertojan ja kolmannen persoonan kertojan eroja. Novellin kertoja on vakuuttunut, että vaihto kolmanteen persoonaan tekee tarinan uskottavammaksi kuin minäkerronta. Tietoinen kertojavalinnan julkitulo ja lukijan huomioiminen on poikkeuksellista.

Mitään ei oikeastaan tapahdu. Itse asiassa koko juttua ei ole vielä edes kirjoitettu. Toivon että onnistuisin taitavasti kerrottujen yksityiskohtien avulla tekemään tästä naisesta niin uskottavan, että te ette voisi olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan.

Näin käy. Tunnen myötätuntoa ja seuraan kiinnostuneena, miten käy. En hämäännyt edes siitä, että yhtäkkiä novellin lopussa siirrytään minäkerrontaan. Kertoja on ilkikurinen niin tässä novellissa kuin monissa muissakin. Kaikenmoista tapahtuu – antaa tapahtua. Tunnelma vangitsee.

*

Peukutan vielä yhtä mainioista novelleista: ”Teinipunkkari”. Tässäkin novellissa mennään koreilematta aika suoraan tilanteeseen, ja henkilöt hahmottuvat oitis ja mutkattomasti. Minäkertoja lähtee poikansa piripääkaverin kanssa kevätöiselle lammelle.

Kun kurjet joivat ylävirralla, hopeinen vedenpinta särkyi kymmeniksi ohuiksi viiruiksi. Sitten linnut yhtäkkiä lehahtivat kaikessa valkeudessaan lentoon, ja niistä lähti ääni kuin sekoittaisi korttipakkaa.

Mikä tunnelmapläjäys! Sanottakoon tässä, että kurjet säväyttävät minua erityisellä tavalla, sillä niillä on minulle mystinen, henkilökohtainen merkitys osana vuodenkiertoa. Vaan palaan novelliin: kun olen fiilistellyt kurkien aikaansaamilla kohotuskokemuksillani, Berlin vetäisee novellin lopussa vasemman koukun palleani seuduille. Mainiota! Yllättävää!

*

Jos viime vuodelta haluaa lukea joustavasti suomennettua jenkkiproosaa, kannattaa tarttua Siivoojan käsikirjaan.

– –

Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2017
25 novellia (1977 – 1999)
293 sivua.
Lainasin kirjaston kirjan.

Monista postauksista mm. LauraLukuisa, MaijaOmppu ja Pikkuseikkoja.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko