Nura Farah kertoo romaanissaan Aavikon tyttäret (Otava 2014) somaliperheestä 1950-luvun paimentolaisyhteisössä. Se tallentaa kulttuuriin kuuluvia käsityksiä sukupuolten rooleista ja elämäntavasta. Tarina tarkentuu etenkin naisiin. Taustalla on aika, jolloin Somalia vapautuu valkoisesta vallasta, mutta se jää sivujuonteeksi.
Pääosassa on Khadija, jonka kasvua seurataan pikkutytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Hänen rinnallaan kulkee kulttuurin syväksi rintaääneksi kuvattu tuomitseva ja ankara äiti, Ayeeyo Fatima. Kolmannen sukupolven edustaja, Khadijan tytär Shamsu, jää varjomaiseksi, mutta uutta maailmaa enteilevä oppimishalu hänessä välähtää. Isoäidin palopuhe hänelle kuvaa hyvin kulttuurin naulaamaa naisen paikkaa:
Ayeeyo Fatima alkoi voihkia puhuessaan: ”Sinun paikkasi on olla hooyon [äidin] kanssa ja auttaa häntä. Jotkut luulevat että on tärkeä edistyä koulussa, mutta wallahi, kunnia on tärkeämpi. Jos menetät kunniasi, olet mitätön kuin eläin jonka oma lauma on hylännyt. Tahraat isäsi, veljesi ja klaanisi ikuisesti. Kaikki osoittavat sinua ja nauravat. Ihmiset sanovat katsokaa, tuo on Keyse Libaaxin tytär, klaanin tyttö, joka on likainen ja menettänyt arvonsa. Sinut hylätään ja jäät hyeenan syötäväksi.”
Allahin tahto, klaani, yhteisöllisyys, miesten valta ja poikien synnyttäminen ovat elämisen rajat luonnonolosuhteiden lisäksi. Jos naista ei ole ympärileikattu tai hän epäonnistuu synnyttäjänä, hän on mitätön. Viimeksi mainittu osuu romaanin miespäähenkilön ensimmäisen vaimon kohtaloksi. Yksi romaanin kiinnostavimpia vastavalotuksia on ensimmäisen ja toisen vaimon suhteen kehitys ja mahdollisen kolmannen vaimon uhka.
Romaanin eduksi voi laskea nimenomaan elämänmenon ja ajattelutavan valaisemisen. Ristiriitaisuuksia on paljon: vain miehillä on valta, mutta naisen ei sovi heihin luottaa; kohtalo päättää, mutta taikakeinoin siihen pyritään vaikuttamaan; usko edellyttää hyvyyttä ja nöyryyttä, mutta oma paikka lunastetaan useimmiten taistellen ja röyhkeydellä. Ei ole tarpeen arvottaa tai tuomita kulttuurisia elinehtoja, ja romaanissa toteutuukin hyvin se, että asiat todetaan, ei repostella, eikä liiemmin osoitella.
Kerronta on tyyliltään paikoin kronikoivaa. Virkkeet ovat päälausevoittoisia, suoran sanajärjestyksen keinoin nakuttavia. On kuin aavikon aurinko olisi kertojana, ja kaikkitietävänä se valaisee henkilöitä kutakin vuorollaan. Pinnanalaisia värinöitä eivät säteet ihmeesti irrota: tunteet vaikuttavat kyllä juoneen ja toimintaan, kerronnassa tuntemukset mainitaan kuin luetellen. Hienojakin irtautumisen hetkiä on:
Khadija otti muutaman syvän henkäisyn, piti kätensä yhdessä ja pani silmänsä kiinni. Sanat tulivat itsestään. Mielessään Khadija lensi. Hän lausui sujuvasti runonsa, hyväili sanansa tarkasti. Hän maustoi lauseet, löysi sopivan rytmin ja ylisti somalinaisen rohkeutta, Khadija antoi äänensä kantautua kauas. Hänen vartalonsa rentoutui ja Khadija tunsi, kuinka runon sanat kulkivat hengityksen tahdissa.
Puhe- ja laulukulttuuri on varattu vain miehille, mutta Khadija uhmaa sitä runoillen ja laulaen saaden arvostusta. Romaanin kirjatut runot ovat suorasanaisia ylistyshavaintoja. Kuvatussa maailmassa eletään suullisen perinteen vaiheessa, kirjallinen kulttuuri Koraania lukuun ottamatta on vasta tuloillaan.
Pidän siitä, että romaani on ikään kuin suullista perinnettä; sen tyyli lähentelee tarinointia tapahtumia ja keskusteluja tallentaen. Juoni edellä mennään, eikä se siksi kerronnallisia tasoja kerrosta. Khadijan lapsuuden ja naimaiän kuvauksessa tyttö on vielä ymmällään hänelle varatusta roolista, jolloin kerronta myötäilee sattuvasti sisäsen ja ulkoisen todellisuuden välimatkaa. Kuin varkain yhteisön normeihin oloutuminen hioo särmiä, jolloin teksti kapenee. Romaani ei siksi monista kiinnostavista puolista huolimatta minua kovin syvältä säväytä, tuntuu kuin tietty kerrontaetäisyys pitäisi minua kädenmitan päässä.
Romaanilla on oma arvonsa ensimmäisenä somalitaustaisen kirjailijan teoksena Suomessa. On eduksi, että eri kulttuurien sisältä syntyy kaunokirjallisuutta. Lukija saa kurkistaa menneiden vuosikymmenten takaiseen aavikkomaailmaan ja kuvitella, millaista niistä juurista on repäistä itsensä loskatalvien maallistuneeseen ja (näennäisen) demokraattiseen Suomeen.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 