Avainsana-arkisto: Pajtim Statovci

Finlandia-aineksia 2019

Suuren kirjapalkinnon ehdokkaat julkaistaan tulevalla viikolla. Siksi kokoan tänä vuonna ilmestyneitä suosikkikirjojani.

Tämä vuosi on minulle pääasiassa lyhyiden romaanien vuosi. Tiiviissä kerronnassa kristallisoituvat kieli, ilmaisu ja sisältö. Siksi ehdokkaani ovat nämä (tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä):

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Cristina Sandu: Vesileikit
Pajtim Statovci: Bolla
Petri Tamminen: Musta vyö
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen.

20191102_073042_resize_94.jpg

Varapaikan jätän paksulle kirjalle tai muuten yllätykselliselle valinnalle. Minun kirjavuoteni iloisia yllätyksiä ovat olleet Kirsi Ellillän Lepra ja runoilija Jani Niemisen Komero. Yllättäjä voi olla myös toinen runoilijan romaani, Anja Erämajan sisäisesti hurja Imuri.

Tarinankerronnan luistavuudesta voi palkita JP Koskisen Tulisiiven ja liikkuvaisesta kiehtovuuskuvailusta Anna-Kaari Hakkaraisen romaanista Dioraama. Esikoisromaaneista Anna-Kaisa Linna-Ahon hieno Paperijoutsen on jäänyt oudosti varjoon, tuotakoon se siis valoon. Sen kanssa hieman samaan aihepiiriin liittyy Riitta Jalosen taidokas Tanssikaa!, sen teemoista puolestaan löydän linkkejä Sirpa Kähkösen Muistoruohoon. Ja edellisvuoden voittajan jatko-osa hullaannutti, mutta eihän nyt taas voi…

Hyvä kirjavuosi on ollut, jatkukoon se sellaisena – palkinnoin ja ilman.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Pajtim Statovci: Bolla

Bolla voi olla näkymätön, piru, eläimenkaltainen tai ulkopuolinen. Ainakin se on kansanperinteen hahmo ja myyttinen aines Pajtim Statovcin uutuusromaanissa Bolla (Otava 2019). Moniselitteisyys on hahmon ja kirjan voima, niin myös Statovcin taito kertoa.

Bollaa kestää

Sodan ja albanialais-serbialaisen homorakkauden yhdistäminen tietää raastavia hetkiä. Rakkauteen kasautuu runsaasti varjoja, ja sota nielee kaiken.

Sodan raakalaismaisuus on ihmisistä kiinni, ja romaani repii riekaleita siitä, miten ihminen kykenee kamaluuksiin niin sodan kuin oman ristiriitaisuutensa vuoksi. Raakuus jättää jälkiä – se siirtyy tekstiin jäljittelemättömästi. Kulttuurin kurittamistavat, oman ytimen kätkeminen ja päättymättömästi jatkuva kansanviha kasautuvat kauheiksi teoiksi.

Romaani rakkaus pehmittää hetkittäin kovuutta, joka ympäröi salailtavaa suhdetta. Se on pakoa, pakottavaa ja peruuttamatonta. Se on oma tila, jossa ei kuitenkaan pääse irti itsestä, yhteisöstä, yhteiskunnasta, vaikka

”Seuraava tunti kuluu kotoisammin kuin yksikään aiempi elämässäni. Tilaamme toiset kahvit, vaimennamme ääntämme, ja kun huomaan hänen englanninkieliset kirjansa, vaihdamme kieltä. Se tuntu luontevalta; englantia puhuessamme emme ole albaani ja serbi, vaan irti täältä, romaanista revittyjä sivuja.”

”Olen kuvitellut tämän hetken”

Arsim rakastuu Milošiin, vaikka vaimo on raskaana ja kirjailijahaaveet kirkkaina mielessä. Miehet opiskelevat, tapailevat salaa ja seuraavat sodan lähestymistä. Arsim perheineen joutuu pakenemaan muille maille ja Miloš sotarintamille. Romaani kutoo kohtaamisiin, eroon ja paluuseen Pristinaan.

Kumpikin mies säilyttää raskaita taakkoja: kulttuurejaan, perittyjä tapojaan ja kokemuksiaan. Mennyttä ja nykyistä vuorotellaan romaanissa kummankin teksteinä niin, että Arsim kertoo takautuvasti, Milošilta on kirjauksia elämän varrelta. Näin saan lukijana kasata tarinan, jossa on odotuksilla iso osa. Kouraisevinta on se, mitä tapahtuu, kun odotukset täyttyvät.

20190802_090303.jpg

Teksti saa minut monesti hätkähtämään. Se ei päästä minua otteestaan, väkevästi se vie miesten mielen sisään. Seuraan käänteitä kipuillen. Ei pahat saa palkkaansa, mutta joillain syrjään sysityillä on mahdollisuus sanoa viimeinen sanansa, esimerkiksi Arsimin vaimolla.

Josta yö ei vetäydy

Odotan Bollalta paljon, ja vaikuttavan kirjan Statovci on luonut aineksista, joita on ollut vireillä romaaneissa Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Minut lumoaa tekstin kerrostaminen ja yhden kerroksen lomittuminen kansantarinaan niin, että en enää tiedä, onko se Arsimin, Statovcin vai albanialaisen perinteen kertomus siitä, miten kaksi erilaista kietoutuu toisiinsa ja syntyy jotain arvaamatonta, kohtalokasta, mullistavaa.

Ainakin minä olen mullistunut siitä, miten ydintä nävertävään inhimilliseen kamaluuteen kudotaan kauneuden säikeitä niin, etteivät ne häikäisyllään hävitä mitään mustuudesta. Ja sen on tarkoitus muistuttaa siitä, ettei missään ole vain yhtä sävyä.

Ajattelenko Bollan kirjailijasta näin kuin tässä sitaatissa sanotaan? Voisin, mutten kadehdi vaan ihailen. Niin hieno kirja – siis Statovci niiden joukossa, joiden kirjat heilauttavat.

”En kehtaa vastata rehellisesti ja sanoa mitä todella ajattelen, että olen oikeastaan kateellinen niiden kirjoittajille, sekä heidän kyvylleen kuvitella tuollaisia tarinoita ja maailmoja että taidoilleen saattaa ajatuksensa kirjalliseen muotoon, tekstiksi joka virtaa niin kauniina ja aromikkaana, sanoiksi jotka kietovat sisäänsä rajattomasti toisia sanoja.”

– –

Pajtim Statovci
Bolla
Otava 2019
romaani
240 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydänArvostan kirjailijoita, jotka hakevat joka kirjaansa omanlaisen hengen ja tyylin. Muuntautuminen tarinan ja teemojen mukaan säväyttää. Voin kuvitella, että menestyneen Kissani Jugoslavia -romaanin jälkeen ryhtyminen sanalle saattaa olla hankalaa. Pajtim Statovci on varmasti tietoinen kovista odotuksista, mutta hän tekee, mitä pitää: omanlaista. On syntynyt synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani Tiranan sydän (Otava 2016).

Romaani käynnistetään sitaatilla Amos Ozilta: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Se osuu ja uppoaa, osoittautuu todella tärkeäksi tienviitaksi, tajuan sen, kun olen lopettanut kirjan viimeisen sivun. Matkan varrella pähkäilen, kuka kertoo, mikä on hänen totuutensa. Montako kertojaa on? Huijaako kertoja minua niin kuin kaikkia, jotka hän tapaa?

Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotakin muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Käynnistyy 1990-luku, Jugoslaviassa on sota, joka heijastuu poliittisesti hajoavaan Albaniaan. Pääkaupungissa Tiranassa asuvat naapureina teinipojat Bujar ja Agim, jotka häpeävät maataan (Euroopan musta piste, kaatopaikka, takapiha, suurin vankila) ja maanmiehiään, haluavat ahdistavista kodeista pois, menestykseen muualla. Agim on älykkö, Bujar tekijä. He karkaavat 16-17 -vuotiaina. Sillä raastavalla reissulla olen lukijana mukana. Kiertelen noin 10 vuotta, vähän Albaniassa, lähinnä käyn Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa. Kenen kanssa? Minäkertoja vie minua, vedättääkin, loppuun asti.

Haron pimeässä, sillä kykenen romaanin paljosta sanomisesta valitsemaan vain joitain teemoja, enkä halua anastaa muiden lukijoiden kirjakokemuksesta mitään pois. Lähden tästä: romaani kertoo paljon identiteetistä ja toiseudesta. Sukupuoli tai (seksuaalinen) minuus saa olla häilyvä.

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii.

Rakkaus ei ole romaanissa ruma sana vaan kipeä. Vaikka kertojalla saattaa olla vaivattomuuden hetkiä väljän itsensä kanssa, muilla harvoin on. Kuljetaan romaanissa missä päin maailmaa tahansa, törmätään rajoihin, erilaisuuden torjuntaan, hyväksikäyttöön tai väkivaltaan. Myös lokerointi ja yleistykset ovat helppoja keinoja hallita asioita, esimerkiksi vapaamielisenä pidetyssä Berliinissä näin:

He puhuvat ihmisen seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta niin kuin ne olisivat asioita, jotka eivät muutu, ja heidän lehtensä ylläpitävät julkista puhetta, jossa ihmisille annetaan aina yhteisön ääni ja kasvot, eikä ketään tunnut kiinnostavan miettiä miten vahingoittavaa jälkeä silloin syntyy.

Kansallisuustematiikkaa pidän keskeisenä. Lienee selvää, että aihe on ajankohtainen. Romaanissa on paljon pohdintaa maastamuutosta, muuttajien toiveesta paremmasta tulevaisuudesta. Toiveiden raju rusentuminen tulee lähelle Agimin ja Bujarin kokemusten kautta mutta myös yleisemmin. New Yorkin myymälöissä seurataan mustia vain siksi, että he ovat mustia, Helsingin tavarataloissa maitonaamasuomalaisista erottuvaa minäkertojaa. Toisenlaista vierastetaan, kammotaan, vainotaan. Kaikkialla.

Sellaisia ihmiset ovat, Agim sanoi, he tuntevat myötätuntoa vain niitä kohtaan, jotka ovat samanlaisia kuin he itse.

Statovci osoittaa rakenteen, kerronnan ja kielen hallinnan. Tiranan sydämessä sisältää saarnaa, selviytymistä, salaisuuksia ja sepityksiä. Albanialaiset perinteiset sankaritarinat elävät kansallisina arvosatuina, mutta tässä romaanissa ne ottavat makaaberin roolin vasten murentuvan maan hikisiä ihmisiä. Hieno keino sekin. Tunnustan siis taitavan teoksen ainekset. Olen vain murtua valottomaan maailmaan, jossa kirjassa eletään. Maailmaan, jossa elämme. Jos haluat kokea ravistelevan romaanin, tämä on kirjasi.

Tiranan sydän 2

– – –
Pajtim Statovci
Tiranan sydän
Otava 2016
romaani
272 sivua.
Suuri kiitos kustantajalle etukäteis-PDF-versiosta. Kirja julkaistaan 18.8.2016.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Kissoja, käärmeitä, ihmisiä

– – etteivät loput ole tarinoissa yhtään niin kiinnostavia kuin alun yksityiskohdat, joissa raunioina olevan ihmisen ajelehtiminen elämänsä kivimurskassa käy ilmi esimerkiksi siitä, että tarinan päähenkilö kalastaa joka päivä vaikka hän ei syö kalaa, tai siitä että hän vie kumppaninsa syömään kalliiseen ravintolaan vaikka hänellä ei ole yhtään rahaa.

Edelliseen viitaten totean, että Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ensi sivut avaavat mielenkiintoisesti kivimurskasirpaleisen päähenkilön, mutta romaani on seuraamista vaativa loppulauseeseen asti. Minulle kävi niin, että sytyin romaaniin hitaasti, mutta sitten lämpö pysyy. Esikoisromaani on moneen suuntaan harova, ja kaikista niistä koen saavani jotain.

Keskeishenkilö on Bekim, päällisin puolin Suomeen integroitunut kosovolaistaustainen nuori mies, joka kertoo tarinaa lähinnä nykyajassa. Toisena kertojana on Bekimin äiti Emine, jonka tarina alkaa Jugoslavian viime hetkinä 1980-luvulla, jolloin hän avioituu maaseutuperintein Bajrimin kanssa.

Romaanissa kuvataan hienosti Eminen silmin Kosovon albaanien tapoja, arvoja ja asenteita ennen ja jälkeen Jugoslavian hajoamisen. Samoin sukupuoli- ja -polviroolit, pakolaisuus ja pakolaisten häpeä, yksinäisyys ja juurettomuus ilmaistaan koskettavasti. Romaani on myös perhetarina, josta ei draamaa eikä kipua puutu. Emine on selkeä kertoja, jonka tarkat, arkielämän havainnot ja tunteet kirpaisevat.

Bekimin kerrontaosuudet puolestaan rispaannuttavat realismin rajoja. Bekimin kasvutarina vaatii puhuvan kissan, toisenkin kissan, kiemurtelevia käärmeitä, oudon ja toden yhdistelyä. Symbolisuus voi olla kuormittavaa mutta henkilökuvauksen ja teemojen kannalta tarpeellista. Symbolit ja metaforat ovat aukkoja pinnan alle. Bekim kantaa pelkojen ja lapsuudenperheen taakkojen lisäksi monenlaista toiseutta. Niiden selvittely edellyttää rikkomista.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Kissani Jugoslavia -romaanissa kieli ja kerronta luistavat, henkilöiden kauheus ja kauneus elävät. Kerronta ja käsitelytapa eivät ole mustavalkoisia  – vaikka yksi kissa on. Ahdistuksen ja raskauden tunteiden ohella on toivoa ja rakkautta. Lukuiloni syntyy etenkin siitä, että romaani kasvaa loppua kohti sivumääräänsä suuremmaksi.

Tätä tarvitaan: Suomeen paenneiden ihmisten näkemystä maasta ja maailmasta sekä erilaisten vähemmistöjen kokemusten ääniä. Kirjallisuuden yksi tarkoitus on avartaa maailman- ja ihmiskuvaa, ja sitä tämä romaani tekee. Luettuani en voi kuin surra ja raivota sitä ennakkoluulojen ja törkeyksien määrää, mitä maan ja maailman erilaiset tai alistetut saavat kohdata.

En halua tyhjentää romaania teiltä, joita lukukokemus vielä odottaa. Lisävihjeitä sisällöstä saa monista innostuneista kirja-arvosteluista tai blogeista, kuten Lumiomena ja Lukutoukan kulttuuriblogi.


 

Jälkisanatyyppisesti haluan palata Kissani Jugoslavian mustavalkoiseen puhuvaan kissaan. Suorasanainen, itsekäs, herjaava (ihmis)katti on romaanin alkupuolen valloittajahahmo. Tällaisesta keinosta voidaan käyttää käsitettä maaginen realismi tai reaalifantasia: pohjimmiltaan realistinen romaani kätkee joitain irreaaleja elementtejä.

Tässä sopiikin vinkata Hanna Matilaisen tietoteosta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (Avain 2014). Matilainen esittelee lyhyesti ja ytimekkäästi fantasia-, kauhu- ja tieteiskirjallisuuden (spefi) historiaa, lajeja ja alalajeja. Lisäksi mukana on kartoitusta muusta spefiin liittyvästä toiminnasta. Valaiseva on kirjan 100 suomalaiskirjailijan katsaus. Tähän joukkoon ei Statovci vielä ehtinyt, vaikka reaalifantasian piirteitä hienosti ujuttaakin koskettavaan, todellisenoloiseen tarinaansa.Mitä kummaa

– –
Sain kirjat kustantajilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja