Rakkauden ja surun monenkirjavuus värittää Milena Busquetsin romaania Tämäkin menee ohi (Otava 2016). Nelikymppinen minäkertoja viettää huvilakesää lasten, koiran, ystävien, rakastajan ja ex-miesten seurassa muutama kuukausi äidin hautajaisten jälkeen. Aika paljon kirjan aineksista kiteytyy tässä:
On suhteellisen helppo saada seksiä, mutta että saa jonkun pitämään sylissään koko yön on toinen tarina, eikä edes se takaa rauhallista unta; jotkut miehet ovat äärimmäisen epämukavia. Polttava aamutuuli saa silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa.
Romaani on suru- ja ikäkriisin impressio. Kertoja koittaa tarttua kiinni hetkeen ja paeta samalla, kun hän ikään kuin pitkittää jäähyväisiä äidilleen. Muistumat äidin sairaudesta ja kuolemasta painavat, silti kesä läikehtii. Pahaa mieltä kertoja koittaa karkottaa intohimopurkauksin. Hyviäkin hetkiä menneestä vilahtaa, mutta kohtaamiset ja muistot kiitävät ohi. Päiväperhosmaisuus peittää painostavuutta: kovin paljon tilaa vievät ulkonäkö- ja puvustuskuvailut, päihteily ja miesjutut.
Tunnen olevani yhtä tosikko kuin Elena-ystävä, joka joutuu sanomaan suorat sanat etuoikeutetun häilyjän itsekeskeisyydestä. Käsitän kyllä, että vapaa nainen on saanut syyllistämättömän kasvatuksen ja kyvyn heittäytyä, nauraa ja jatkaa rakastamista. Huomaan kuitenkin eläytymiseni tökkivän, vaikka romaanissa on hölinän välissä koskettavia huomioita.
Sinun kasvosi, äiti, katosivat sen naamarin taakse jonka sairaus niille nosti. Ponnistelen joka päivä, jotta näkisin ne taas, jotta pääsisin vuosien läpi ja kohtaisin todellisen katseesi, sen joka sinulla oli ennen kuin se kivettyi. Tuntuu aivan kuin kaataisin muuria vasaralla. Samalla tavalla käy surun kanssa, joka asettuu päällemme ohuina ja narskuvina lasikerroksina ja peittää meidät vähä vähältä kokonaan.
Minua nävertää yleensäkin romaaneissa sinä-kerronta. Tyylikeino on vaativa – joskus se toimii, toisinaan ei. Tämän tarinan Blanca-kertoja liukuu vähän väliä sinäilemään, eli hän vetää äitinsä mukaan tarinaan kuin hänelle päiväkirjaa tai kirjettä kirjoittaen. En sille sulanut. Mielenkiintoista, että tämä on toinen äitiromaani, jossa sinutellen lähestytään poissa olevaa äitiä; toinen on eteläkorealainen Pidä huolta äidistä (2015). Tunnelma romaaneissa on kovin erilainen, ja espanjalaisromaani on näistä rosoisempi.
Tämäkin menee ohi -romaanin kuohukuplina pirskahtelevat hetkiin liittyvät tunnelma- ja aikatasoliukumat. Ristiriitainen vaihtelevuus on kieltämättä elämänmakuista, vaikkei Blancasta lempihenkilöäni kehkeydykään. Uskon, että tästä tarinasta syntyisi täysiverinen espanjalaiselokuva, jossa olisi paljon puhetta ja aistillisen räiskyviä kohtaamisia.
Tämäkin menee ohi niin kuin hento lumipeite Riian vanhankaupungin aukiolla. Luin romaanin ennakkokappaleen joulukuisena matkapäivänä.
– – –
Milena Busquets
Tämäkin menee ohi
suomentanut Tarja Härkönen
Otava 2016
romaani
190 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 