Nyt vilkkuu syrjäytymisvaaraa: Silja Liukkosen romaani Vippi-ihmisiä (Otava 2021). Kaikkia kuviteltavissa olevia päihteitä, pikavippejä, nettiseksin myyntiä, väkivaltainen ex-suhde, symbioottinen ystävyys, yleistä sekoilua – sellaisia ovat itähelsinkiläisen nuoren naisen päivät kimppakämpässä kaverin kanssa, baareissa, laitapuolen porukoitten mestoilla – kertojan sanoin: ”Aika suorastaan persereikäistä elämää.”
Sitten tarina saa mahdollisuuden käänteeseen, kun kertoja pöllii lompakon. Voiko pelko kasvattaa? Ehkä on mahdollista ystävyys ilman sairastuttavuutta, ehkä lesbosuhde, jossa on lempeyttä, ehkä ”raittius kapinallisena aktina”. Ehkä, varmaa en lupaa. Vippi-ihmisiä kertoo ihmisistä, jolle itse elämä on pikalaina: karu elämänkonkurssi väijyy – mutta voihan joku selvitä velkasaneeraukseen.
”En kestänyt sellaista holhousta yhtään.”
Tämän sisältöisiin kirjoihin kuuluu se, että keskiluokkaisen keski-ikäisen lukijan mieli tekee samalla kauhistella ja kaunistella. Rujo huumehörhöily ja päämäärätön pöllyssäpyöriskely pistävät pohtimaan, mitä ja miksi, samalla kun yritän päästä tolkulle päihdesanastosta – kuin vieraasta kielestä, kuin vieraasta kulttuurista. Ja mietin, miten voisivat yksilöt ja yhteiskunta kertojaa ja kaltaisiaan auttaa, koska maailmojen välissä on railo: toisen normaali on epänormaali ja päinvastoin.
Romaanin kertoja pelaa oman maailmansa eloonjäämisflipperiä, jossa ei sossuyhteiskunnan pallot löydä kolosiaan. Samastun siihen, miltä kertojasta vaikuttaa kirjan terapeutti, nallepaitainen psykomuija: ”- – sen oli täytyny suoraan munasta kuoriuduttuaan hapuilla kirjoja pitkin eteenpäin siihen psyyken pätevyyteensä”.
Tunnen olevani nansopaitainen erityispedamuija, joka yrittää ymmärtää ja tutkia suuntaa, jolla kertoja löytäisi rakentavat tavat pitää itsestään huolta ja selvitä. Onhan hän ilmeisen välkky, amis suoritettu, joskin pilvipöhnässä. Mutta en voi muuta kuin sukeltaa hetkeksi kertojan maailmaan. Mietin, millainen välittäminen voisi havahduttaa, mutta antaa myös romaani siitä näkymiä. Kyse on tarpeesta olla muu kuin roskaihminen. Kertojalla on sama haave kuin kenellä tahansa: kunpa olisi ”joku sellainen joka näkis mut sen kaiken paskan läpi”. Tai:
”Mä kelasin, et kaikki me oltiin ihmisinä niinku aika hemmetin kitkuisia siinä hyväksynnän kaipuussamme, kaikki pelkkiä narkkeja.”
”Mä mietin, et mitä jos musta tulisi joskus normoloidi.”
Vippi-ihmisiä houkuttelee psykologisoimaan. Kertojan kelailu tarjoaa siihen suoraa ainesta, mutta ei kaikkea pureksita valmiiksi, vaan lukijalle jää hampaan koloon kaiveltavaa. Kertoja nauttii pakan sekoittamisesta, ja kirjassa on sitä myös tavassa kuvata sukupuolisuutta, suhteita ja ystävyyttä. Voin tehdä lisäksi johtopäätöksiä kertojan ja Maria-ystävän kotioloista mutta myös persoonatekijöistä, jotka ovat johtaneet remuelämään. Ja sitten on tämä toisiaan toilailuihin ruokkiva ystävyys, joka jarruttaa yksilöllistymistä eikä päästä irti.
Mikä vie siihen, että on itselleen tyhjä? Kertoja pohtii:
”Mä kehitin semmosen teorian itsetunnosta, joka oli kans nallepaitaisen muijan yksi patistelun kohde, et sen suhteen saattoi olla olemassa jokin korrelaatio henkilökohtaisesti kohdalle napsahtaneen paskalastin kanssa. Niinku et jos elämässä ei ollut koskaan mikään mennyt nappiin, niin millä vitulla sitä nappiin menemistä vois ikinä odottaakaan.”
”Mä pystyin kuvittelemaan kaiken ihan kirkkaasti ja oleen jossain toisaalla.”
Taisin lukea kehitysromaanin, etenkin kohtasin nuoria aikuisia syrjällä. Taisin päästä aika läheltä katsomaan, keikahdetaanko sieltä ja mihin suuntaan ja miksi. Hitusen pitkitystä aistin tässä kertomuksessa kesästä talveen, mutta yksi ydinjuttu on toteamatta. Kertojaääni pitää virkeänä, koska nokkeluus ja tarkkuus hallitsevat. Kiinnityn kekseliääseen, sävykkääseen kieleen. Teksti on kuvailultaan rajattoman vahvaa; se on samalla rankkaa ja aistillista, kiinnostavan rikkinäistä, paikoin huvituttavaa ja jopa riipaisevan kaunista karsimatta karuutta.
•
Silja Liukkonen
Vippi-ihmisiä
Otava 2021
romaani.
252 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 