Avainsana-arkisto: Emilie Pine

Helsinki Lit 2020 kirjavinkkeinä

Sattuneesta syystä kevään keskeinen kirjatapahtuma Helsinki Lit peruuntui. Olen silti viettänyt lukufiestaa kera käännöskirjojen, joiden kirjailijoita toivoin kuulevani toukokuun tapahtumassa.

Olen kirjoittanut blogipostaukset Helsinki Lit -ohjelman kuudesta kirjasta. Kokoan tähän kirjoista lyhyet vinkit ja pitempiin pohdintoihini linkit. Järjestyksen pummasin Litin ohjelmasta.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Henkilökohtaisen ja tietoaineksen yhdistäminen vaatii taitoa, ja sitä Svenssonin kirjassa riittää. En etukäteen arvannut, miten kiinnostava eläinlaji ankerias voi olla. Ehkä elämän perimmäinen salaperäisyys kiteytyy luikertelevassa oliossa, jonka syntymäpaikkaa ei edelleenkään ole saatu selville. Kiehtovaa!

Max Porter: Lanny

Moniäänisyyden ystäville Porterin Lanny-romaani olkoon pakollista koettavaa. Pieni, outo poika katoaa, mikä kiihdyttää kyläläisten tuntoja, lisäksi pakkaa sekoittaa irreaali aines. Maittava sekametelisoppa, joka sopii odottamattoman hyvin kuunneltavaksi äänikirjana.

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Pikkutyttö Dar el Salaamissa uskoo jumalaan, henkiin ja tarinoihin. Hän saa kantaa kuolleen siskon nimeä ja hapuilla lukuisten ohjeiden, määräysten ja rangaistusten kotikulttuurissa. Ja kun pahaa tapahtuu, saa aina syyttää itseään. Tämän kertomus satuttaa, mutta toivosta ei siinä silti luovuta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Perintötekijät on romaani perheestä, jossa jokaisen perheenjäsenen käsitys lapsuudesta on erilainen. Minäkertoja on viisikymppinen nainen, perheen esikoinen, joka isän kuoltua nostaa piilotellun kissan pöydälle. Paljastuneet kynnet raapivat tunnelmia jäytävästi.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Schulmanin romaanin isovanhempiensa perhehelvetistä sijoitan kevääni kolahduskirjoihin. Ihastelen taitoa yhdistellä kertojan ongelmia, perhesalaisuuksia ja romaaniaineksia. Näin teksti tunkee ihona alle sekä riipaisee rakkaudella ja rakkaudettomuuden seurauksilla.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Henkilökohtaisista kipupisteistä on vaikea puhua, kirjoittaakin, mutta Pine kirjoittaa niistä esseetyyliin niin, että niitä on helppo lukea. Helppous ei liity aiheisiin vaan taipuisaan tapaan kertoa ja kuvailla ajatuksia ja elämäntapahtumia. Kirja on suora ja silottelematon, kokonaisvaikutelma avoin ja fiksu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pinen kirja Tästä on vaikea puhua (Atena 2020) sisältää omakohtaista esseistiikkaa. Pine käsittelee kuudessa esseessä isoja omaan elämäänsä vaikuttaneita asioita ja elämänvaiheita.

Kirja alkaa isäsuhde-esseellä, jossa isän alkoholismi ja vanhempien avioero näyttelevät isoa osaa. Tai saattaa parasta olla kuvailla tunnelmaa kertojan osattomuuden tunteella. Riipaisevia tilanteita esseissä riittää: pieni, köyhä Emilie lainavaatteissaan;10-vuotias Emilie kuuntelemassa puhelimessa isän itsemurhauhkauksia; 15-vuotias Emilie humalikkona ja pöllyssä pitkin Lontoon baareja; Emilie sanomassa ”älä”; nelikymppinen Emilie keskenmenon kokeneena; Emilie posottamassa työuupumuksesta hermoromahdukseen. Eli kirjoittaja avaa kokemuksensa kaihtelematta, suoraan – vaikka niistä on vaikea puhua.

wp-1588824688676.jpg

Niistä ei ole vaikea lukea, vaikka paljastukset ovat kouraisevia ja paljastuneet rakenteet avaavat kipeästi silmiä. Ketterä tapa keriä kokemukset ja ajatukset yhteen tekee kirjasta sutjakan luettavan, ja silti: tässä ollaan tosissaan. On monia sisältöjä, jotka tekevät kirjassa vaikutuksen. Mainitsen niistä muutaman.

Paljastavasti Pine käsittelee useassa esseessään sitä, miten totuus vaihtelee kokijan mukaan. Esimerkiksi Pinen ymmärrys korfulaisesta sairaalasta on täysin toinen kuin henkitoreissaan kärsivän alkoholisti-isän. Ja sitten! Viimeisen esseen vyörytys empatian puutteen ja rakenteellisen sovinismin luikertelusta siitä huolimatta, että olettaa oman toiminnan olevan feminististä. Vaikutun.

Pine ei siloittele, ei omia ailahtelevia, ristiriitaisia tai väkeviä piirteitään, ei lämpöään – ei myöskään muita. Lisäksi ikuisen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden hyväksyminen kolahtaa minuun.

”Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi.
Minua pelottaa. Teen sen silti.”

Silti taidan itse suosia enemmän Silvia Hosseini -tyyppistä esseistiikaa, jossa henkilökohtainen nivoutuu erilaisten kulttuuri-ilmiöiden pohdintaan. Pine pitäytyy pitkälti henkilökohtaisessa, vaikka oletan, että siihen on sulautunut kaikkea sitä, mitä hän on sekä kirjailijana että draamatutkijana. Se, että paljastan minuun Pinea enemmän vetoavan esseelinjan, ei vähennä Tästä on vaikea puhua -kirjan ansioita.

– –

Emilie Pine
Tästä on vaikea puhua
suomentanut Karoliina Timonen
Atena 2020
esseitä
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Reader, Why did I marry him pureutuu Pinen esseisiin: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus