Juha Ruusuvuoren kirjoista olen pitänyt. Kaniikki Lupus vahvisti uskoani kotimaiseen historialliseen romaaniin, Majuri Max vei kiehtovasti kaukaiseen paikkaan ja aikaan, Pyhän kalan kultti vinksautti virkistävästi ja Tarzanin haudassa oli viihdyttäviä käänteitä. Nyt kirjailija on pistänyt kirjallisesti hynttyyt yhteen lastenpsykiatrirouvansa kanssa, ja pariskuntakirjailijanimi on ytimekkäästi vain Ruusuvuori. Tavoitteena on kokonainen Lapponia-sarja kaltoin kohdelluista pohjoisen ihmispoloista. Sarja alkaa: Yksi näistä pienemmistä (WSOY 2017).
Romaanin alkupuolen luen kuvitellen, että kyse on dekkarista. Kansi vie siihen suuntaan ja aiheen käsittely virittelee jännitystä. Yksi jos toinen henkilö käyttäytyy kummallisesti: asioista ei puhuta, vaan enemmän vain ihmetellään ja seurataan. Minä seuraan mukana, sillä odotan, että jotain tässä varmasti alkaa tapahtua.
Keskiössä on neljä-viisi keski-ikäistä, joita yhdistää löyhä kiinnostus toisiinsa – joitain sukulaisina, joitain ystävinä ja joitain ihastuksina. En saa suhteista oikein tolkkua. Pääjuoni pyörii uutta elämänvaihetta aloittavan lastenpsykiatri Saaran, hänen sisarpuolensa Lailan ja kummankin ystäväpastorin Jannen ympärille. Tässä on kaiken toiminnan motiivi:
Janne ei ollut yksinäisissä pohdinnoissaan Lailan tilanteesta päässyt puusta pitkään; hän tunsi, että lestadiolainen liike värjyi naisen taustalla kuin suuri, tunnistamaton eläin. Mutta miten se liittyi naisen outoon käytökseen oli edelleen täysi mysteeri.
Romaani tuntuu epätasapainoiselta. Pituudesta saisi melkein puolet ottaa pois. Ehkä sitten tarinoinnista karsiutuisivat ylimääräiset rönsyt ja saisin otteen henkilöihin. Nyt pääsen vain hipaisemaan perhesuhteita, puhumattomuutta, hylkäys- ja yksinäisyyskokemuksia sekä lestadiolaisyhteisöjen dynamiikkaa. Ehkä keskittämisen jälkeen saisin pohjoisen roudasta kaivettua jotain tuoretta möyhittävää. Ehkä tiivistyksen ansiosta jäisivät turhat selittelyt, jotka kuormittavat tekstiä niin, että kaunokirjallisuuden mahdollisuudet oivaltavuuteen minimoituvat. Esimerkiksi tällaiset oppineisuuden osoittelut karsisin:
Kyse on dissonaatiohäiriöstä. Se on lapsuudenaikaisen hylkäämisen ja hyväksikäyttökokemusten aiheuttama häiriö. Ihminen peittää pintatajunnastaan pois lapsuuden kammottava kokemukset, niitä ei hänelle enää ole olemassa.
Ainesta on naisenkaipuisessa Paska-Pentissä, ja jotain oleellista pilkottaa lapsen minämuotoisista kerrontaosuuksista, jotka puikkelehtivat muun tekstin välissä. Lisäksi romaanissa hyvin tavoitetaan pohjoisen olemus: etäisyydet, jotka eivät sikäläisittäin tunnu missään. Pohjoista Suomea ajellaan ristiin rastiin Kemistä Posiolle, ja paljon pyöritään Sirniön kylällä. Ajellaan kelissä kuin kelissä satoja kilometrejä, kun ystävä pirauttaa avunpyynnön. Tai tehdään tikusta asiaa ja ollaan sanomatta tärkeät asiat.
– – –
Ruusuvuori
Yksi näistä pienimmistä
WSOY 2017
(rikos)romaani
428 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 