Avainsana-arkisto: Jouluksi kotiin

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021, luukku 21

Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.

Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun. 

Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodestaKirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.

Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.

Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.

Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.

Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina

Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti  jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:

”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”

Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.

Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.

Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)

Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.

Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.

Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!

P. S. Eilen joulukalenterin luukun paljasti 1001 kirjaa ja pieni elämä, huomenna vuorossa on Kirjakko ruispellossa.

Kaisa Ikola: Joulumuistoja. Saga Egmont 2014, BookBeat 2020, 111 sivua eKirjana.

Marko Hautala: Tilauspukki. Jouluinen kauhutarina. Haamu 2021, BookBeat. 16 sivua eKirjana.

Netflix – elokuvien trailerit: Linna jouluksi (2021), Jouluksi kotiin (2019), Last Christmas (2019)

4 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, haaste, Hömppä, Kauhu, Kirjallisuus, Novellit

Vuoden 2020 draamakuningattaria

Vuoteni 2020 on sisältänyt monenlaisia kirjoja ja tv-draamoja. Esittelen nyt joulunaikaan(kin) natsaavat koukuttavat Netflix-draamat ja bonukset päälle. Valintani eivät yllätä, aika paljon niistä on jo muuallakin juttua riittänyt.

Musta kuningatar

Shakkidraama Musta kuningatar (Netflix 2020) on kaikin puolin tyylikäs. 1960-luvun asut, sisustus, värit ja tunnelmat sävyttävät jäntevää juonta. Sarjassa seurataan orvon Bethin varhaiskypsän shakkitaituruuden vaiheita. Oudointa on se, että vaikkei shakista tietäisi tuontaivaallista, eivät pitkähköt turnauskuvaukset kyllästytä. Se tunnelma!

Olellista sarjassa on se, miten siinä väistetään monet ennakko-odotukset. Alkuun pelkäsin, että nyt viedään orpotyttö hyväksikäyttäjien höynäytettäväksi tai että pian varmaan pornostellaan. Ei. Ehkä kaikki ilmeinen nykymyyvyys ohittuu siksi, että sarja perustuu romaaniin, kirjailijana Walter Tevis. Henkilöiden väliset suhteet kuvataan ehkä pidättyvästi mutta sävykkäästi.

Asperger-tyyppinen päähenkilö kiehtoo vähäilmeisenä, tavoitteellisena, älykkäänä subjektina. Päihdeaddiktion alun traagisuus käy järkeen, samoin se, miksi se seuraa Bethiä. Suurisilmäinen Anya Tahlor-Joy saa minut uskomaan Bethin tarinaan – ja shakin vaativaan, maaniseen kiehtovuuteen.

The Crown

Taidan olla lähes fanaattinen The Crown-fani. Neljännen tuotantokauden (Netflix 2020) julkaisupäivä oli kalenteriini ympyröity, ja valmistauduin sohvallani sarjan hengen mukaisesti teekupposen ja prinsessaleivoksen voimin ahmimaan uuden kauden tuoreeltaan. Taas oli syytä luottaa ajankuvan, lavastuksen, puvustuksen ja roolitöiden taitoon.

En ole koskaan erityisemmin ollut Dianan ja Charlesin suhteesta kiinnostunut, ja olinkin huojentunut, että tuotantokaudessa se oli vain yksi juonne. Kummankin henkilön haavoittuvuus, ristiriitaisuus ja epämiellyttävyys välittyivät – ja myös syyt. Pariskunnan häähumu ja -tragedia veivät minut lähinnä nostalgoimaan kielikurssikesääni Eastbournessa kyseisenä hääkesänä. Tv-sarjassa kuvattu aika olikin osa minua, vaikka kuningasperhetodellisuus minusta kaukana.

Sarjan sydän on Elisabeth, jota Olivia Colman näyttelee niin, että uskon häneen hyvässä ja pahassa. Kylmäävin on jakso, jossa kuningatar katsoo tarpeelliseksi tutustua aikuisiin lapsiinsa. Parhaiden osien teho perustuu kuitenkin siihen, miten jokin yhteiskunnallinen teema kulkee kuningasperheen jonkun tai joidenkin jäsenten kuvauksen rinnalla.

Sarja tehoaa minuun siinä, miten se kertoo vallasta, velvollisuuksista, sukupolvista muuttuvien aikojen paineissa. Elisabeth tarvitsee draaman kaareen aina vastavoiman, nyt se on Margaret Thatcher (Gillian Anderson), joka on sarjassa valitettavan tökeröksi kuvattu, sen suhteen en oikein sulattanut käsikirjoituksen yksioikoisuutta vaikkei minulla ollut juurikaan karikatyyristä näyttelemistä vastaan. Mutta aina voi tukeutua Elisabethin mikroilmeisiin, jotka eivät petä odotuksia.

Bonukset

Moniin jouluihini on kuulunut BBC:n Jane Austen -sarja Ylpeys ja ennakkoluulo, eli kaikkien sinkkujen lemmenetsinnän ja chicklittien esiäiti, joskin se on seuraajiaan terävämpi säätyläis- ja tapatarkkailu. Siitä onkin hyvä hypätä Bridget Jonesiin ja sen vaikutuksiin lukuisiin variaatioyrityksiin. Nyt löysin sympaattisen norjalaisversion: Jouluksi kotiin (kaksi tuotantokautta: Netflix 2019 ja 2020).

Joulun romanttinen draamasarja on norjalaisen raikas. Paljon on ennalta-arvattavia käänteitä ja hahmoja, mutta aina epäilyn noustessa mieleeni, kantani keikahtaa plussan puolelle. Sarjassa kolmekymppinen sairaanhoitaja Johanne (Ida Elise Boch) kokee kovia pariutumispaineita, ja sulhaskandidaatteja riittää vaihtelevalla menestyksellä. Viihdyttävää, kevyttä, jouluhenkistä – eli harmitonta ajankulua. Yhtä vain mietin: miten sairaanhoitajalla on varaa isoon puutaloidylliasuntoon (vaikkakin alivuokralaisineen)? Ehkä norjassa on. Ja jos ei nuoresta ruotsalaisesta Felix Sandmanista ei tule maailmantähteä, syön kopallisen prinsessaleivoksia. (Tosin voin syödä muutenkin.)

Jos kaipaa arkisempaa parinetsintädraamaa, kannattaa kääntyä Areenan puoleen. Ruotsalaisessa Rakasta mua -sarjassa on särmää, kun se kuvaa yhden perheen leski-isän ja aikuisten lasten rakkauselämää. Sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut sekä yhtä pääroolia näyttelevä Josephine Bornebusch osuu hermoon monta kertaa siinä, miten eri-ikäisten tunne-elämää sorkitaan. Yle Areenassa on siis vapaasti katsottavissa ensimmäinen tuotantokausi ja jaksan odottaa toista kautta sinne, joskin Viaplayssa se jo on.

Ja jos hermo kestää kurkkia pohjoismaisen hyvinvoinnin tuolle puolelle ja jos kiinnostaa dokumentaaristyylinen rikostutkinta, Areenasta löytyy ruotsalainen Tappajan kantapäillä. Se on hidas ja eleetön, myös tunteilematon viemättä pois vastenmielistä totuutta kuvattujen rikosten kauheudesta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama