Pitkän linjan prosaisti Antti Tuuri onnistuu nyt hieman yllättämään. Uutuusromaanissa Lintujen kesyttäjä (Otava 2023) kesäisen pohjalaistalon pihapiirin reaalimaailmaa hämmentävät viikon verran irreaalit ajatusvoimat.
Romaani alkaa sitaatilla Rudolf Steinerilta, ja samassa älyän, että steinerilaisuutta löytyy Tuurin varhaistuotannosta. Jonnekin kirjailijan kirjallisille alkujuurille siis tässä kurotellaan. Tuurilaisen tuotannon juuriainesta löydän muutakin: miehillä on miesten työt, puheet ja puuhat, naisilla tilaa hellan ja nyrkin (äijä-ärhentelyn) välissä.
•
Romaanissa eletään kutakuinkin 1950-lukua arvoineen ja asetelmineen. Minäkertojana toimii viimeistä vapaataan viettävä kotitalon poika, joka kesän jälkeen muuttaa Pietarsaareen lukioon. Taloa johtaa äkkivihainen isä, joka haaveilee eduskuntaehdokkuudesta. Äiti varoo suututtamasta miestään ja paapoo poikaansa. Talossa kortteeraa isän teologiveli Esko, joka on menettänyt pappivakanssin epäselvistä syystä. Turhautunut pappi riitelee alituiseen Leena-vaimonsa ja veljensä kanssa.
Tunnelma kotona tuntuu jokseenkin tulehtuneelta. Sitä virvoittaa kertojan kaveruus naapurin Ollin kanssa ja tangoharjoitukset naapurin isojen tyttöjen kanssa. Varsinainen katkos tavalliseen on kuitenkin pihaan saapunut Kesyttäjä, joka saa isältä vitsinkaltaisesti luvan viikon verran syömäpalkalla kesyttää pihapiirin pääskyset. Moinen mahdollisuus alkaa kiehtoa nuorta kertojaa.
”Kävelin puutarhaan ja istuin Lintujen kesyttäjän kesytystuolille. Yritin muistella, mitä Lintujen kesyttäjä oli selittänyt siitä, kuinka pääskyset piti löytää ajatuksiinsa, tyhjentää pää muista ajatuksista ja antaa haltijahengelle tilaa; yrittää sitten siirtää sille omia ajatuksiaan. Istuin tuolilla silmät kiinni ja yritin olla ajattelematta mitään muuta kuin pääskysiä. Ajattelin ensin räystäspääskysiä, niiden värejä ja kuinka ne lensivät pihan yllä, mutta ajatuksiini sekoittuivat haarapääskyset, joiden äänet kuulin, kun ne lensivät solaan.”
•
Tuurin pienoisromaani tuntuu kerrontatavaltaan tutulta: lyhyttä, selkeää lausetta soljuu sujuvasti, välillä lyhyt dialogi antaa oman äänen henkilöille. Henkilöiden vuorovaikutus perustuu toisten ärsyttämiselle, riidanhalulle ja mökötykselle. Sanailu sisältää kiusoitteluun perustuvaa äijähuumoria.
Pintataso tavoittaa kesäisen heinäkuun maalaistalossa tunnelmineen, töineen ja ruokailuineen. Mutta pinnanalainen! Sieltä kurkistaa kertojan äidin piilotettu kapina ja – voi, mikä herkullinen viittaus islantilaissaagamytologiaan! Kaiken kattava lintujen vapaussymboliikka liihottelee tekstin yllä ja alla. Kesyttäjän luonnonusko näyttäytyy vastavoimana leipäpappi-Eskon ulkokultaisuuden rinnalla, ja valtiovallankin edustaja (nimismies) näyttäytyy, mutta lain koura ei saa tarttumapintaa. Kertojan oma rajatilanne lapsuuden lopussa, askeleen mitan päässä aikuisuudesta, välittyy sekin hienosti.
•
Vähän kyllä olen tunnustelutuulella, kun alan lukea kirjaa, mutta sitten pienoisromaanin aihe- ja tunnetiheys alkavat viehättää. Kesyttäjä omenapuiden alla saamassa ajatusyhteyttä pääskysten emuuun samalla, kun talossa kiistellään itseriittoisesti arkisista – herkullista! Vierasta vierastetaan, hän jää vieraaksi, mutta pistäytyminen selittämättömässä vakuuttaa ne, jotka ymmärtävät pinnanalaisia. Vaikutuksen valta on ajatuksen vapaudessa, ei rahassa, ei muiden arvostuksessa tai menestyksessä yhteisössä.
”Pääskysiä oli pihan päällä kymmeniä, niitä tuli lisää pellolta ja naapurin karjapihalta päin. Ne kaartelivat pihan yläpuolella, pian niitä oli pari sataa peittämässä taivasta. En osannut sanoa mitään, nousin seisomaan ja katselin säikähtäneenä Kesyttäjää ja lintuja, jotka lensivät pihan yllä ja omenatarhan päällä. Sitten Kesyttäjä ikään kuin herpaantui, lysähti kasaan ja istui, ja lintuparvi hajosi taivaalle kirskuen ja huutaen. Istuttiin pitkään sanomatta mitään.”
•
Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä, Otava 2023, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 