Kivat kirjat
Miltä tuntuu, kun lukee ihan kivaa kirjaa? ”Ihan kiva” voi kuulostaa aika lattealta. Muistan ystäväni kertoneen pienen lapsen selittäneen käsitteen näin: ”Ihan kiva yhtä kuin nolla.” Kirjaa kuvailtaessa kivuus ei välttämättä tarkoita yhdentekevyyttä, nollaantumista tai tekstin tallomista.
Ihan kiva kirja ei ole säkenöivä, maailmaa mullistava tai huikea lukukokemus. Se on kuitenkin kirja, jonka lukee mielellään ja soisi muidenkin lukevan. Se on hyvää ajanvietettä, miellyttävää arjen täytettä. Se täyttää kirjallisuuden tehtäviä, eli kirjan myötä kulkee erilaisten henkilöiden matkassa, jakaa kokemuksia tarinan ja tapahtumien kanssa.
Kivoja kirjoja tulee luettua aika paljon. Ne voivat olla joskus kuin seisovaa vettä mutta onneksi usein raikkaita kulauksia huippuviinien tai hapantuneiden maistiaisten välissä.
Raikas kulaus Keskilännestä
Tuollaisia tuumasin, sillä luettuani J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt (Tammi 2016) ei päähäni aluksi kirjasta välittynyt muuta, kuin että se on kiva kirja. Viihdyin hyvin, mutten mieti kirjaa kaihoisasti jälkikäteen. En myöskään mieti henkilöiden kohtaloita, kuljin tyytyväisesti vain kirjan verran heidän kanssaan. Enkä himona merkinnyt sivuilta sitaattiehdokkaita.
Kirjan rakenne on tosi kiva. Siinä edetään kronologisesti mutta episodisesti. Eva syntyy alussa ja on lopussa kolmannellakymmenellä. Kirjan luvuissa hän on enemmän tai vähemmän esillä: välillä päähenkilönä, välillä vain ohimennen sivuhenkilönä.
Ehkä rakenne vaikuttaa siten, että en hurahda henkilöihin, sillä kaikkea ikään kuin sivutaan. Hetkittäin heihin pureudutaan ja tartutaan kohtaloiden koskettaviin kohtiin. Ne on vain jotenkin helppo sivuuttaa. Teksti tokenee nopeasti tyypistä ja tilanteesta toiseen.
Ravinnoksi
Keskilännen keittiöissä maistellaan ja laitetaan ruokaa. Reseptiikkaa on hieman, se ei ole pääasia vaan elämän sopassa sattumien löytäminen ja keitoksen maustaminen oman maun mukaan. Toisilla makuaisti on todella tarkka, toisilla ei. Näin niin kuin vertauskuvallisesti.
Ja löysin kuin löysinkin sitaatin ravintolarekvisiitasta. Se johdattelee siihen, miten tarinoilla viihdytetään ja luodaan mielikuvia:
Evasta oli mukava pysähtyä katsomaan seepiansävyistä valokuvaa, joka esitti paikan omistavia Jack Daughertya ja Ismael Mendozaa, ja kehystettyä ”Lulu’sin tarinaa”, jonka oli tarkoitus viihdyttää pöytää jonottamaan suostuvia asiakkaita.
Eva päätti, että sitten kun hänellä olisi oma ravintola, hän ripustaisi eteiseen samanlaisen taulun, ja omassa tarinassaan hän mainitsisi – -.”
– –
Ryan Stradal
Keskilännen keittiöt
suomentanut Mari Hallivuori
Tammi 2016
romaani
392 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 