Aihearkisto: Dekkari

Nita Prose: Huonesiivooja

Nita Prosen Huonesiivoojasta (Bazar 2022) voisin poimia heti kärkeen pääsanoman: myös tapahtumien keskipisteestä ja yhteiskunnallisesta asemasta syrjässä olevat näkevät, kokevat, ajattelevat ja tuntevat. Ai niin, mistä kirjassa on kyse? Yksinäinen, tunnontarkka, köyhä huonesiivooja-Molly löytää loistohotellin sviitistä kuolleen hotellivieraan eikä hotellissa, hotellivieraissa ja työntekijöissä olekaan kaikki asiat niin mallillaan kuin kulissit antaisivat ymmärtää.





Prose on lisännyt kunnolla kierroksia sivullisuuteen, sillä päähenkilö Mollyn sosiaaliset taidot ja kyky tulkita ilmeitä, fraaseja tai keskustelukäytäntöjä ovat puutteelliset. En lähde Mollyn vuorovaikutuspuutteita nyt tämän kummemmin diagnosoimaan. Niiden on tarkoitus herättää empatiaa mutta myös huvittaa lukijaa; osuvasti kirja esittää ydinkysymyksen, jonka Molly usein tarkistaa: nauretaanko hänelle vai hänen kanssaan?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun yksitotisen suora ja konkreettisesti asioita käsittelevä henkilö pistetään framille jännärissä tai muun lajin proosassa osoittamaan, että muiden outona pitämällä henkilöllä on sydäntä ja sielua. Valitettavasti en tällä kertaa kovin paljon innostu, vaikka Molly, hänen perhetaustansa ja elämänvaiheensa herättävätkin sympatiani.



Kirjaa markkeerataan menestysteokseksi, eikä sellainen lähtökohtaisesti minua karkota. Innostustani vähentää se, että kirjan keinot eivät ole mielestäni kovin tuoreet. Jännärin hyvikset ja pahikset erottuvat selvästi heti alkuunsa mustavalkoisina. Kaipasin siis lisää harmaan sävyjä henkilöihin ja tapahtumakulkuihin.

Kirja sopii kevytjännäriksi, jonkinmoiseksi cosy crimeksi ja hyvän mielen viihdevälipalaksi, vaan minun makuuni se heilahtaa jokusen kerran liikaa söpöstelyn puolelle. Uskon, että tästä kehkeytyy silti osuvalla castingilla viihdyttävä filmi.



Nita Prose: Huonesiivooja, suomentanut Katariina Kallio, Bazar 2022, 228 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Kaksi saaridekkaria

Satuinpa lukemaan kaksi jännäriä, joiden tapahtumat sijoittuvat saarelle. Se saa oivan sillan liittää niistä luonnehdinnat samaan juttuun.

Eeva Louko: Onnellisten saari

Eeva Loukon esikoisdekkarissa Onnellisten saari (Otava 2021) Helsingin Lauttasaaren asuinalueet ja rannat muodostavat miljöön tapahtumille. Lauttasaarilaisuus leimaa henkilöitä, sillä näyttää siltä, että kerran lauttasaarilainen, aina lauttasaarilainen. Romaanissa Ronja Vaara palaa tosin vastahakoisesti kolmikymppisenä Lontoosta kotikulmilleen, mutta lapsuusystävät ovat sinne mielihyvin asettuneet.

Toimittajataustainen Ronja alkaa omalla tahollaan penkoa murhatun isänsä menneisyyttä, poliisi omallaan murhaa. Paikallisten tuntema lauttasaarelaisopettaja Vaara kolkattiin saaren rannassa, ja rannalla on tapahtunut vuosikymmeniä aiemmin outo kahden lapsen katoaminen. Myös Ronja voi olla vaarassa.

Paljon on dekkarituttuja aineksia, eikä minuun nyt vetoa monen nykyjännärin kerronnan peruskikka, jossa vuorottelevat Ronjan nykyhetki, siellä täällä salaperäisen sekopääkertojan päiväkirjamietteet ja menneen ajan tapahtumat. Poliisityön kuvaus on valitettavan ponnetonta, vaikka sen ei cosy-tyylisesti tarvitsekaan olla pääasia.

Onnellisten saari on dekkari, jossa henkilösuhteet ovat tärkeitä ja tavoitteena on psykologinen ote, mutta henkilöissä ei ole syvyyttä enkä saa Ronjaan otetta. Ystävyyteen liittyvät tunne- ja tilannevaihtelut viehättävät minua kirjassa eniten. Jään keikkumaan lukutunnelmaan kiikunkaakun: Ronjan seikkailut tulevat jatkumaan, ja voi olla, että palaan tsekkaamaan, miten elo Lauttasaaressa jatkuu.

Eeva Louko: Onnellisten saari, Otava 2021, 258 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann Cleeves: Kulovalkea

Olen katsonut Ylen lähettämät Jimmy Perez -dekkarisarjat, eilen Ylellä alkoi taas sarjasatsi Shetlanninsaarten murhia. Tätä ennen en ole lukenut Ann Clevesin jännäreitä. Kulovalkea (Karisto 2021) on ensimmäinen luettu Perez-juttu, ja se yllättää minut.

Hämmästyn: Kulovalkea on sarjan viimeinen, kahdeksas osa. Olen tv:ssä edennyt huomattavasti pidemmälle päähenkilön elämänvaiheissa, mutta Kulovalkeassa peruutan tilanteeseen, jossa Perez ei vielä kauaa ole ollut leski – vaimovainaan tytär on siis yhä lapsi, eikä lapsen biologinen isä ole sotkeutunut kaikkeen kriminaaliin, mikä on tv:stä tuttua. Kaikkein eniten hämmennyn siitä, miten Jimmyn habitus kuvaillaan kirjassa täysin toisenlaiseksi kuin miltä tv-draaman näyttelijä näyttää.

Joten en oikein pääse eroon tv-mielikuvistani. Olen siis pitänyt tv-versiosta ja nauttinut kolisevasta skottiaksentista, tai mitä ilmeisemmin sheltti-puhetavasta. Shetlanninsaarten maisemat ovat lumonneet minut karunkauniina, ja saarten sijainti Skotlannin ja Norjan välissä tuntuu kiehtovalta. Tämän taustan voimin näen sieluni silmin kirjassa kuvatut miljööt.

Mutta mitä ajattelen kirjasta? Luotan perusdekkarin kaavaa toteuttavaan kerrontaan. Eli tämän perusteella: kun kaipaan perinteistä, melko verkkaista rikostutkintajännäriä päähenkilönä kiinnostava poliisihenkilö ja tarpeeksi erottuvia sivuhenkilöitä, Cleeves on kelpo valinta.

Kulovalkeasta löydän teemoina lasten hauraan aseman aikuisten piittaamattomuuden tai suhdesotkujen varjossa, lisäksi nurkkakuntaisen vieraan kyräilyn. Pääjuoni seuraa nuoren lastenhoitajan murhaa ja siihen kytkeytyviä muita hämäriä tapahtumia Shetlanninsaarilla. Toistan, perusrikosviihdettä, mikäpäs siinä!

Ann Cleeves: Kulovalkea. Karisto 2021, 345 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Maria Mustrannan romaani Äidin tehtävä (WSOY 2022) alkaa tehokkaasti neljällä teesillä äidin tehtävistä. Ne ovat kaikki järeitä, mutta minuun jää resonoimaan niistä viimeisin: ”4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”

Romaanin kertoo Laura, Pyryn äiti. Pääosin hän kertoo Pyryn alakouluajoista, vaiheista kutakuinkin kymmenvuotiaana. Pyryllä on suuria vaikeuksia auktoriteettien ja impulssikontrollin kanssa. Siitä seuraa jatkuvia selkkauksia ja tukitarpeita. Pyry ystävystyy toisen ongelmapojan, Rafaelin kanssa, ja sen seurauksena Laura tutustuu Rafaelin kovapintaiseen äitiin Mirellaan ja poliitikkoisään Pekkaan.

Kirjaa lukiessani en tajunnut, että se on luokiteltu jännitysromaaniksi, jopa trilleriksi. Tajuamattomuuteni johtui siitä, että jäntevä, napakka ja ilmeikäs kieli johdatti minut lukemaan tiheätunnelmaista, psykologisesti tehokasta romaania.

Juonen oleellisuutta ei voi tässä kirjassa ohittaa, ei sitäkään, ettei juoni ole tavallisimmasta päästä: lasten käytös ja vanhempien toiminta. Laura vihjailee kirjan lukijalle kutkuttavasti vankilamenneisyydestään, mutta syy paljastuu vasta puolivälin jälkeen. Paljastus ei latista draaman kaarta, koska sen jälkeen kasvaa kertojan syyllisyyden taakka uusista syistä.

Poikien ystävystymisellä on monia puolia, ei vain hyviä. Kirja käsittelee paljon sitä, miten ihmiset – niin lapset kuin aikuiset –  vaikuttavat toisiinsa ja mitä puoli toisissaan he ruokkivat.

”Joskus mietin, miksi Pyry sieti Rafaelin epäluotettavuutta ja häikäilemättömyyttä ja epäilin, että tuo Rafaelin säännöistä piittaamaton puoli oli toisaalta juuri se, mikä veti Pyryä puoleensa. Kuvittelin hänen paistattelevan ystävänsä hillittömyyden loimussa, joidenkin mielen kerrosten lumoutuvan niistäkin tempuista, joita piti typerinä. Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.”

Muutakin voisi kirjasta nostaa esille. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja asema on yksi niistä. Laura on nimittäin yksiössä asuva opiskeleva yksinhuoltaja, kun Rafaelin perheeltä ei puutu neliöitä, rahaa eikä valtaa.

Nostan hattua sille, että kirja käsittelee äitiyttä tilanteessa, jossa  äiti joutuu koko ajan kasvokkain vastuunsa ja valintojensa kanssa. Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät pohdinnat tekevät minuun suuren vaikutuksen. Niin tekee itse asiassa koko kirja, joka yllättää viimeiseen sivuun asti.

Maria Mustranta: Äidin tehtävä, WSOY 2022, 146 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Dekkarimatkalla oppaina Donna Leon & Yrsa Sigurðardóttir

Tältäkin keväältä jäävät reissut reissaamatta, mutta onhan aina kirjat. Tällä kertaa en kaipaa uusia seutuja, vaan minulle kelpaavat hyvin paikat, joissa on ennenkin tullut käytyä. Ilmastollisesti kirjamatkani suuntautuvat nyt aika vastakkaisille suunnille Euroopassa.

Donna Leon: Pimeillä vesillä

Maaliskuussa 2011 matkailin Venetsiassa lukemistona Donna Leonin dekkari. Kuljin samoilla kaduilla ja kanavienkulmilla kuin kirjassa kuvattiin ja pistäydyin joissakin kahviloissa, joissa päähenkilö Brunetti kirjassa käväisi. Tätä on aina mukava muistella, kun luen uusia Brunetti-dekkareita. Nyt on Pimeillä vesillä -kirjan (Otava 2022) vuoro.

Niinkin voi todeta, että mikään ei ole muuttunut: Guido Brunetti taiteilee esimiehen pöhköilyn ja terveen järjen välillä sekä rauhoittaa hermojaan antiikin kirjallisuudella; perheyhteys pysyy ja vaimo kokkaa herkkujaan; donna Elettra selvittää tietoteknisiä yksityiskohtia; Vianello tukee vakaalla tavallaan tutkimuksia; työpari Griffoni karistaa kirja kirjalta napolilaisuuttaan. Helteinen Venetsia uuvuttaa kirjan henkilöitä mutta ei kadota hehkuaan, vaikka kanavaruoppaukset löyhkäävät eikä muutenkaan veden puhtaudesta ole varmuutta.

Kun maailma myllertää epävarmana, käynti Brunettin Venetsiassa tuntuu tutun turvalliselta, hmm, hermolevolta. Niin, dekkarihan on kyseessä, eli kaikilla ei ole lepoa eikä rauhaa. Tässä kirjassa selvitetään kuolemaa, joka ei aluksi vaikuta murhalta, vain surulliselta sattumalta muun perhetragedian ohella. Sen takana luuraa yhteisöä ja ympäristöä koskeva rikos.

Minua miellyttää, että inhimillinen ymmärrys kärsiviä kohtaan säilyy kirja kirjalta kyynistymättä. Melankolisen tunnelman lisäksi Leon jatkaa ympäristö- ja paikallispolitiikkateematiikkaa: oman edun tavoittelu ja muista piittamattomuus johtavat tragedioihin – toiset saavat rangaistuksen, toiset eivät. Leon tekee tarinansa sujuviksi, joskin aika yllätyksettömästi. Kuinkahan pitkään? Tämä on jo 29. Brunetti-suomennos.

Donna Leon: Pimeillä vesillä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2022. Sain kirjan kustantajalta.

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke 

Islanti kiehtoo aina vain, ja lyhyt reissuni sinne tuo tämänkin kirjan lukemiseen omat sävynsä. Reykjavikin ja lähialueiden maisemat palautuvat mieleen, kun seuraan tapahtumia Yrsa Sigurðardóttirin dekkarissa Nukke (Otava 2022).

Pidän kirjan mutkattomasta kerronnasta ja henkilökuvauksesta. Minulle dekkareissa täytyy olla seuraamiseen koukuttavat henkilöt, ja tässä kirjassa rikostutkija Huldar vetää puoleensa. Mies kyllä äijäilee, mutta hänellä on mukavasti herkkyyttä ihmisten erilaisuudelle, ja hän antaa tilaa muillekin kuin itselleen. Myös konsultoiva psykologi Freyja pitää Huldaria kiehtovana, joskin vastentahtoisesti. Ainakin yhteistyö rikosselvityksessä sujuu mukavasti, ja muutenkin jännite näiden kahden välillä säilyy hyvin. Saattaa asiantilaan vaikuttaa se, että toinen päähenkilöistä teki selibaattilupauksen. 

Juonessa kolme hyvin erilaista rikosta punoutuvat, ja viime sivuille säilyy yllätyksiä. Lasten ja nuorten kohtalo rikoksissa minua jäytää, ja jotain kylmää kuvauksessa on, vaikka myös myötätuntoa. Päihdekurimus vaikuttaa kirjassa moniin, ja liian moni heittää henkensä vain toisten rikosten peittelyn vuoksi. 

Kerronta toimii: se on totista vakavissa asioissa, mutta mukana on pilkettä päähenkilöiden persoonan kuvauksissa. Mielelläni jatkan tämän sarjan seuraamista.

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke. Osa 1 – Freyja ja Huldar, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala. Otava 2022, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kaksi vähän erilaista jännäriä

Englannin kielialueen jännärijulkaisuista poimin kaksi kirjaa, jossa on omanlaisensa tunnelma. Kummassakaan eivät etsivät tai rikostutkijat esitä pääosaa vaan rikos, mahdollinen rikollinen ja ihmissuhteet. Lukijaa kirjat kieputtavat arvailemaan, kuka teki mitäkin ja miksi, jolloin jännite pysyy yllä. Veri ei virtaa yltiöpäisesti, vaan inhimilliset tragediat korostuvat.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson?

Maud Dixonista tiedetään, että hän komeettamaisesti suosioon singahtanut kirjailijatähti, joka pitää yksityisyytensä tiukasti piilossa. Nuori Florence on kustantamossa töissä, sekoilee ja saa potkut sekä yllättävästi sen jälkeen pestin salaperäisen Dixonin assistenttina. Vaikka työ edellyttää täyttä vaitiolovelvollisuutta, Kirjailijuudesta haaveileva Florence pitää käännettä onnenpotkuna.

Alexandra Andrewsin dekkarissa Kuka on Maud Dickson? (Otava 2021) odotuksia nostaa kirjaliepeen mainos, jossa kirjaa verrataan Patricia Highsmithin Ripley-sarjaan. Ote on kyllä verrokkia kevyempi, vaikka moraalikysymyksiä saa nytkin miettiä.

”- – jos elämänsä käyttää siihen, että tavoittelee oikeudenmukaisuutta, saa aina pettyä. Sitä ei maailmassa ole. Ja jos olisi, se olisi tylsää.”

 Juoni kulkee mukavasti ja naisten työsuhteen kuvaus tuo koko ajan uusia käänteitä. Reissu Marokkoon lisää tapahtumatempoa, ja monesti tilanteet yllättävät. Henkilökuvauksen syvyydestä kyllä kerronnassa tingitään sitä mukaan, mitä pitemmälle tarina etenee, mutta on tarina viihdyttävä.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson? Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Otava 2021, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli

Kuin kytevä tuli (Otava 2021) kätkee sisäänsä monen henkilön tarinat, jotka näppärästi kytkeytyvät toisiinsa kahden – tai oikeastaan neljän – eri aikoina tapahtuneiden kuolemantapausten vuoksi. Ainakin kaksi niistä on murhia.

Paula Hawkins on jo aiemmin Nainen junassa -kirjassa osoittanut, että hän osaa sutjakkaasti kuljettaa risteileviä juonia ja henkilöitä. Nyt uutuusjännärissä lapsensa 15 vuotta sitten menettänyt pari on keskellä sukulaisten kuolemaa, jonka selvittelyihin sotketaan tai sotkeutuvat syrjäytymisvaarassa keikkuva nuori Laura ja vanha Irene-rouva. Lisäksi erikoinen nainen asuntolaivalla… Ei siitä sen enempää, mutta mukana kulkee vielä ammoin ilmestynyt romaani, jonka juoni saattaa olla varastettu.

Pidän romaanin henkilökuvauksesta, etenkin nuoren Lauran ja vanhan Irenen seurassa viihdyn, sillä heidän näkökulmistaan hienosti kyseenalaistetaan stereotypioita. Heidän kannaltaan Hawkins kuvaa eritoten yksinäisyyttä, kokemusta muiden tavasta ohittaa toisten tunteet ja kokemukset. 

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli. Suomentanut Markku Päkkilä

Otava 2021, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

R & R: Vainajat eivät vaikene

Vainajat eivät vaikene (Siltala 2021) aloittaa dekkarisarjan, jossa rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario tekevät yhteistyötä helsinkiläisissä rikostutkinnoissa. Uutuusdekkari tutustuttaa henkilöihinsä, joten kyse on lupaavasta sarjan alusta.

Kirjassa on kiinnostava pääpari, ja sellaiselta vaikuttaa myös kirjailijapari R & R. Sari Rainio on kirja-alan ammattilainen ja Juha Rautaheimolla puolestaan 40 vuoden kokemus väkivaltarikosten tutkinnasta.

Dekkarissa selvitellään rikkaan töölöläisnaisen kuolemaa. Naisen äveriäs, iäkäs isä auttaa Karilaa taustoittamaan tyttärensä elämää, ja myös Kaario tutustuu surevaan isään. Vyyhtiin kietoutuu paljon sekä epäiltyjä että muita henkilöitä, joten kirjassa kuvaillaan runsaasti kohtaamisia ja keskusteluja.

Minun makuuni dekkarissa on jonkin verran liikaa jahkailua, mutta tajuan sen olevan tyylikeino. Nyt ei trilleröidä tai verikkekkeröidä, nyt edetään perehtyen ja perusteellisesti etsien oikeutta uhreille. Samalla syvennytään henkilöihin. Jaarittelu esimerkiksi kuuluu Karilan ja hänen pomonsa toimintamalleihin:

”Olisi ollut tarpeeksi huolestuttavaa jo se, että Honkaniemi ja Karila olisivat keskustelleet keskenään pelkästään Tuntematonta sotilasta ja komisario Palmua siteeraten. Niin he tekivät ollessaan liian allapäin keksiäkseen omaa sanottavaa. Mutta silloin, kun he alkoivat astua toistensa tontille, Honkaniemi siteerata Tuntematonta ja Karila Palmua, oli jo piru merrassa. Ellei tutkinta pian nytkähtäisi eteenpäin, pitäisi ottaa järeät keinot käyttöön.”

Kirjan liepeestä tarkistan, että Vainajat eivät vaikene kuvaillaan ”häpeämättömän nostalgiseksi” ja ”cosy crime” -tyyppiseksi. Myös perinteet velvoittavat kuten Palmu-viittauksista voi päätellä.

Alussa hämmästelen vanhantavia puhutteluja ”neiti sejase” -tyyliin, mutta ymmärrän tarkoituksen saada mukaan menneen maailman viboja, vaikka liikutaan modernissa Helsingissä. Ja Helsingistä puheen ollen: pidän kaupunkikuvauksesta, sillä vuodenvaihteen säiden armoilla väreilevä kaupunki siirtyy sivuille elävästi.

Pääpari Karila-Kaario alkaa kirjan edetessä viehättää. Viola Kaario vaikuttaa aluksi kliseeltä eksentrisestä patologista, mutta naisen kulmikkuuden takaa pilkistävät traumat tekevät hänestä moniuloitteisen. Ville Karilan privaattikuvaus yllättää iloisesti: jes, kerrankin dekkarissa kotioloissa ja liitossaan onnellisesti viihtyvä mieshenkilö! 

Vainajat eivät vaikene on siis sitä mitä lupaa, jännitysviihdettä. Kirjan aihelmista erottuu kuitenkin kaikkia koskettavaa: rakkaudenkaipuu. Sen nimissä tehdään kirjassa (ja maailmassa) hyvää ja pahaa. Ja jatkoa siis sarjaan seuraa, hyvä.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo

Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1

Siltala 2021

dekkarisarjan ensimmäisen osa

477 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Hirvikaava & kirjailijakohtaaminen

”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.

En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?

Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.

Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry. 

Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.

Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.

Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:

”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä. Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”

Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.

Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021

Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.

Kuva: Arja Korhonen

Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.

Mies joka kuoli on tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.

Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.

Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.

Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.

Antti Tuomainen

Hirvikaava

Otava 2021

jännäri

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kiitos kirjailijalle juttutuokiosta Kannelmäessä!

Hirvikaavasta myös blogissa Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Kaksi kotimaista pikkukaupunkijännäriä

Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.

Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.

Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.

”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”

Juonen edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.

Tuire Malmstedt

Lasitarha

Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021

dekkari

Sain kirjan kustantajalta.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.

Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.

Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.

Johanna Savolainen

Se, joka pääsi pakoon

Mäkelä 2021

316 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Koston jumalatar

Minun makuuni ovat psykologiset rikoskirjat, joissa ei niinkään lennä veri vaan läppä. Ei tunnelman tarvitse olla hirtehinen tai hulvaton, mutta oleellisena pidän luistavaa dialogia, joka syventää henkilösuhteita ja inhimillisyyden eri puolien kuvausta. Olen tämän useasti lausunut jännäripostauksissani, myös sen, että minulla on kolme salarakasta näistä piireistä: Adamsberg, Brodie ja Barbarotti. Eli pidän erityisesti Fred Vargasin, Kate Atkinsonin ja Håkan Nesserin dekkarisarjojen päähenkilöistä ja kerronnan tyylistä.

Nesser yllätti joku aikaa sitten tuomalla kaksi sarjasankariaan Van Veeterenin ja Barbarottin samaan kirjaan Vasenkätisten seura. Kohtaamiseen viitataan myös uusimmassa Barbarotti-dekkarissa Koston jumalatar (Tammi 2021). Tässä kirjassa Gunnar Barbarotti palaa kollega-naisystävä Eva Backmanin kanssa yhteen rikostapaukseen vuodelta 2013, kun he viettävät hermolomaa Gotlannissa syksyllä 2018.

Vuonna 2013 tutkinnan alla on Albin Rungen saamat uhkaukset. Rungen ajama bussi joutui onnettomuuteen, jossa kuoli 17 nuorta ja yksi aikuinen, ja uhkailut liittyvät siihen. Tapaus junnaa paikoillaan, sitten tulee yllätyskäänne. Vuosia myöhemmin vahvistuu, että juttu on vielä hämärämpi kuin aikanaan oletettiin. Samalla saan näköalapaikan poliisipariskunnan suhteen kehitykseen.

Valitettavasti kaikki kirjan konstit eivät tepsi lukijan hämäykseksi, ja mukana on aika ilmeistä ainesta. Hämmästelen myös, että nyt on liikaa viivyttelyä, samoin Barbarottin ja Backmanin sanailua – vaikkakin se vakuuttaa kummankin ominaislaadun hyväksyvästä lämmöstä. Mutta mutinat sikseen: viihdyn varman kertojan seurassa, ja Barbarotti säilyttää hurmaavuutensa.

”Yhteiskunta oli raaistunut ja hän oli vanhentunut. Olisi pitänyt ruveta filosofiksi, Barbarotti ajatteli ja huokaisi.”

Olen todennut tämän varmaan kaikissa Barbarotti-jutuissa, mutta toistettakoon se: minua viehättää Barbarottin lapsenomainen Jumala-suhde ja kohtalonusko (vaikka itse olen lähinnä agnostikko). Siinä on lohdullista ja naiiviutensa tunnistavaa ”elämä kantaa” -mentaliteettia – päähenkilön omassa elämässään ja työssään kokemistaan tragedioista huolimatta, tai juuri siksi. Romaanin pääteema on syyllisyys, ja sitä Nesser käsittelee kirjassa eri näkökulmista ja siten sävyttää ihmisen keinoja selvitä sellaisestakin, mistä ei ensin tunnu olevan poispääsyä.


Håkan Nesser

Koston jumalatar

suomentanut Aleksi Milonoff

Tammi 2021

Barbarotti-sarjan kuudes osa

216 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön! ja Leena Lumi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jännitystä Porista ja Tukholmasta

Nappaan kaksi kehuja saanutta poliisiromaania kesälukemistooni. Niitä yhdistää se, että kummassakin pyritään pääsemään päähenkilöiden persoonaan kiinni sen ohella, että selvitettävät rikostapaukset liittyvät johonkin yhtä yksilöä laajempaan, kansainväliseen ilmiöön. Kumpikin kirjailija kirjoittaa sutjakkaasti, kuljettaa monia henkilöitä varmaotteisesti yhdistäen psykologiaa jännitykseen.

Arttu Tuominen: Vaiettu

Kolmas Delta-sarjan osa syventää tuttujen porilaispoliisien persoonia. Paloviidan perheongelmat jatkuvat, Oksmanin eristäytyneisyys ehkä hitusen avautuu ja Linda Toivonen tulee entistä tutummaksi. Arttu Tuominen parantaa kerrontaa osa osalta, sillä tällä kertaa en kompastele kerrontakökköyksiin.

Vaiettu (WSOY 2021) kerii kahta aikaa kohti toisiaan. Nykyajassa Paloviita tiimeineen selvittää lähes satavuotiaan murhayritystä ja siihen kytkeytyvää murhaa. Toisen maailmansodan SS-joukkoihin liittyvät tapahtumat kulkevat rinnalla ja selittävät nykyajan tapahtumia. 

Natsien rikokset eivät vanhene, vaikka niihin osallistuneet yrittävät painaa ne villaisella tai muistin uumeniin. Romaani käsittelee kostoa ja sen oikeutusta, lisäksi se pistää miettimään, miten suhtautuminen ihmiseen muuttuu, kun hänen menneisyydestään selviää seikkoja, joita ei voi humaanisuussyistä hyväksyä.

Arttu Tuominen

Vaiettu

WSOY 2021

dekkari

239 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Pascal Engman: Rottakuningas

Rottakuningas (WSOY 2021) on jatko-osa, mutta toimi hyvin ilman ensimmäistä osaa. Komisario Vanessa Frank ja ex-sotilas Nicholas ovat toimineet kiperissä paikoissa yhdessä, ja nyt niitä on Tukholmassa. Vanessa vetää rikostutkintaa kahdesta naismurhasta, ja Nicholas tulee tapahtumiin mukaan mutkan kautta.

Alkuunsa tuntuu, että Pascal Engmanin dekkarissa on liikaa henkilöitä, mutta juonen edetessä kaikki kytkeytyy selvitettäviin rikostapahtumiin. Vetävä juoni pitää otteessaan, silti kirja on juonta suurempi. Engman jatkaa pohjoismaista yhteiskunnallista dekkariperinnettä, ja teeman vakavuus vakuuttaa. Romaani käsittelee naisvihaa, jonka ilmentymiä ovat halveksunta, pahoinpitelyt, raiskaukset, uhkailut ja tapot sekä naisitta jääneiden miesten misogyyninen incel-verkosto.

Aihe puistattaa, ja turhautumissaan vinksahtaneiden miesten vaarallisuus vaikuttaa ikävän todelliselta. Engman saa myös keskushenkilöt tuntumaan eläviltä. Jotain kuitenkin jää loppupuolella vauhdin ja vaarallisten tilanteiden jalkoihin. Sen sijaan pystyn hyvin kuvittelemaan, miten jämerä tv-draama tästä syntyisi. Tarkemmin ajatellen: minusta voisi tulla Vanessa-fani.

Pascal Engman

Rottakuningas

suomentanut Pekka Marjamäki

WSOY 2021

278 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Dekkariviikkoni 2021

Kuuma kesäkuun alku helottaa, mutta hikoilua on ollut tarkoitus lisätä jännärein. Olen ajoittainen dekkarilukija, joka innostuu psykologisesta jännityksestä, karttelee sarjamurhaajien verikekkereitä ja toimintapainotteisia trillereitä. Mutta miksi ylipäätään käännyn kirjajännityksen puoleen?

Välillä elän jaksoja, jolloin murhaviihde tuntuu työläältä. Tuntuu pahalta ihmisten muutenkin rajallisten päivien piittaamaton katkaisu – vaikkakin fiktiossa. Jään pohtimaan kuoleman lopullisuutta, elämän arvoa, läheisten kohtaloa, rikollisen perhetaustaa ja seuraamuksia… Tästä ehkä jo päätteletkin, miksi psykologinen jännitys on minun makuuni. Kiinnostun, kun kirjassa ei tyydytä vain juoneen vaan pureudutaan ihmisen osaan.

Mietin, väijyykö minua tosikkous. Tunnistan kyllä viihdytysvaikutukset. Dekkarit ja trillerit iskevät jonnekin sellaiseen osaan ihmistä, joka pitää valppaana ja vetoaa arvoituksen ratkaisuhaluun. Pelon ja jännityksen kokemukset sekä arvoitusten arvailu valpastuttavat. Samasta syystä kai ihmiset metsästävät, harrastavat kamppailulajeja, seuraavat kiperiä urheilutilanteita, kauhuleffoja ja jännäreitä. Ehkä dekkariharrastelu on jäänyt minulle jäljelle saalistusvietistä.

Ja juu, se on välillä vain ajanvietettä.

Osallistuin kuluneella viikolla kirjasomen dekkariviikkoon. Mahdutin valikoimaani keskenään hyvin erilaisia kirjoja. Ne sijoittuvat lisäksi eri aikoihin. Ehkä eniten näissä viehätti historian punominen jännitysjuoneen: kaikissa menneisyys vaikutti tekoihin. Tässä saaliini:

7.6. A. M. Ollikainen: Kontti

8.6. Villy Lindefelt: Miltä tuntuu tappaa

9.6. Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

10.6. Elina Backman: Kun jäljet katoavat

11.6. Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

12.6. Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että kesääni viihdyttää ainakin Yle Areenan Komisario Lewis (taas kerran ja vaikka tuotantokausi toisensa perään ruumismäärät lisääntyvät), myös jokunen muukin poliisisarja. Ja varmasti luen muutaman dekkarinkin, taas.

P.S. Dekkariviikon koontijuttu ilmestyy 14.6. blogissa Yöpöydän kirjat.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Kesällä 1985 joensuulaisella asuntoalueella piilee salaisuuksia, joilla on kansainvälisen sotateknologian kannalta mullistava merkitys. Uskoisinko? Välillä se on kovalla koetuksella, mutta Tuomas Liuksen trilleri Sudenkorennon kesä (Like 2021) vetää silti ahmaisemaan uskomattoman tarinan – onhan kirjasomen dekkariviikko.

Tiivistettynä juonen juuri on se, että 13-vuotias Jesse törttöilee osoittaakseen isoille pojille rohkeutensa. Sen seurauksena Jesse yksinhuoltajaäiteineen tutustuu uusiin naapureihin. Pimennetyssä pientalossa elelevä Jukka ihastuttaa pienperhettä rentona koviksena, ja vanhaan rukoushuoneeseen muuttanut Nikolai tekee vaikutuksen taiteellisena filosofina. Alun virittely vie ehkä liikaakin aikaa, vaikka heti lukijalle selviää, etteivät Jukka ja Nikolai ole vain sitä, miltä vaikuttavat. 

Väkisin mieleeni tulee vertailuja kotimaiseen trillerikunkkuun eli Ilkka Remekseen. Myös Liuksen kirjassa vakoillaan, peitellään totuutta, saatetaan viattomia sivullisia vaaraan ja ollaan tekemisissä suurvaltojen intressien sekä yksilöiden eturistiriitojen kanssa. Vaikka juoniaineksissa saattaa Lius vetää överit, kuvauskeinot voittavat, sillä henkilökuvaus ja yritys henkilöiden syventämiseen saavat minut puolelleen. Lisäksi Remeksen lamaannuttavaa tosikkomaisuutta onnistutaan pitkälti välttelemään, vain monipolviset teknologiaselostukset hipovat kipurajaa. Liuksen kerronnassa sävyt vaihtelevat, pilkettä välkkyy silmäkulmasta ja dialogi soljuu. Mutta onhan kirjassa myös aika annos äijäilyä ja pikkupoikamaista fantasiaa.

Hetkittäin trillerissä on nuorisokirjallisuuden piirteitä, ja se vaikutelma syntyy lapsuuden ja murrosiän taitteessa tempoilevasta päähenkilöstä. Jesse vaikuttaa ikäistään fiksummalta, silti heräilevä seksuaalisuus ja aikuisten elämän avautuminen saavat hänet hämmennykseen. Sen kuvaus vakuuttaa minua. Pojan kesä tiivistyy ihastukseen, seikkailuun, pelkoihin ja paljastuksiin. Ja kyllä: hetkiin supersankarina. Sitä ennen Jesse kunnostautuu uuden sarjakuvahahmon piirtäjänä:

”Jukka avasi rullan. A3-koon paperiarkilla oli yksityiskohtainen, tummasävyinen kuva taisteluasennossa poseeraavasta hahmosta.

  • Sen nimi on Strekoza. Tai ehkä se on Kapitán Strekoza. En oo vielä ihan varma.
  • Kapteeni Sudenkorento? Jukka siristi silmiään kullankeltaisessa valossa.
  • Niin… Jesse sanoi yllättyneenä. – En tiennyt, että sie puhut venäjää.
  • Ton verran, Jukka hymyili ja näytti peukalon ja etusormen väliin jäävää pientä rakoa. – Mutta mun mielestä pelkkä Strekoza on parempi.
  • Se voi olla, Jesse nyökkäsi.”

Isättömyys perustelee sitä, miten Jesse kiintyy kahteen erilaiseen mieheen naapuritaloissa, vaikken käsitä (vaikka se on tavallaan perusteltu), miksi Nikolai lipsauttaa ja esittelee fataaleja sotasalaisuuksia keskenkasvuiselle. Toisaalta pidän siitä, miten Lius yhdistää teinin ihailemat supersankarisarjakuvat ja toimintaelokuvat juoneen niin, että Jesse saa elää niitä hetken totena – vaikka se ylittääkin rutkasti uskottavuusodotukseni ja (tahattomasti) naurattaa. 

Aika lähelle teksti päästää lapsensa elättämiseen keskittyneen yksinhuoltajaäidin yksinäisyyteen. Sen sijaan vaikuttavat liiallisen yksioikoisilta öykkäröivät, törkeät kulmakunnan ”isot pojat”, joiden hampaisiin Jesse ja jopa Kaarina-äiti joutuvat. Sivuissa on karsintavaraa, ja lopussa yllätyksiä sinkoilee kuin varastoon jääneitä. Kirjan loppujaksoon kertyy liikaa kalmoja.

Tavallisten ihmisten arki sekoittuu kirjassa epätodellisiin toimintatilanteisiin, ja viihdynkin kirjan arkielementeissä. Kesä 1985 vie vuosikymmenten taa, ja aika elävöittyy musiikilla, sillä moneen lukuun osoitetaan sopiva ääniraita. Niitä kuunnellen ja samalla lukien pääsen kesäviihdetunnelmiin.

Tuomas Lius

Sudenkorennon kesä

Like 2021

trilleri

506 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.

 

Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.

Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.

Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.

*

Sujata Massey
Murha Bombayssa (2019), 324 sivua
Satapurin jalokivi (2020), 290 sivua
kääntänyt Maija Heikinheimo
Gummerus
dekkarit.
Luin eKirjoina BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Joka vuosi katoaa ihmisiä, monet niistä ovat nuoria miehiä. Se on yksi juonen polku Elina Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat (Otava 2021). 

Esikoiskirjassa Kun kuningas kuolee sain tutustua hengähdystaukoa pitävään toimittajaan Saana Havakseen sekä kahteen poliisiin Jan Leinoon ja Heidiin. Saanan ja Janin romanssin tuoreus tulee hyvin esille, samoin Heidin privaatti lesbosinkkuna. Oikeastaan kiinnostavimmaksi osoittautuu, miten kirjassa kuvataan orastavaa suhdetta. Heidi roikkuu epävarmuudessa, lisäksi sekä Saana että Jan kamppailevat, uskaltavatko he päästää uuden ihmisen lähelleen. Siihen liittyvä varovaisuus, toiveet ja pelot kuvataan elävästi ja jopa koskettavasti.

Backman taitaa siis henkilökuvauksen. Minä pidän kerrontaratkaisusta, jossa palastellaan tapahtumat eri näkökulmiin. Tässä kirjassa on useita henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumat etenevät. Huomaan tällä kertaa keinossa yhden kompastuskohdan, joka saa arvaamaan heti alussa tarinan pahiksen.

Dekkarissa juoni on tärkeä ja keinot, joilla luodaan jännitystä ja keritään murhatutkintaa auki. Pääjuonesta sen verran, että Lammassaaresta löytyy nuoren miehen ruumis, joka on aseteltu varsin tietoisesti. Pian toinen nuori mies katoaa, ja se kytkeytyy katoamiseen, josta on jo vuosia. Tapausta selvittävät Jan ja Heidi kollegoineen, ja Saana sekaantuu tapaukseen podcastaamalla katoamisesta, mitä Heidi ihmettelee:

– Sä oot jotenkin hullu muija, Heidi sanoo. – Että vapaaehtoisesti lähdet penkomaan näitä juttuja, joita me tutkitaan työksemme. Miksi ihmeessä sä teet sitä?

Vetävän viihdyttävästi Kun jäljet katoavat on kerrottu. Jotkut osat eivät jännärijuonen kuljetuksessa osu kohdilleen. Tuntuu, että ratkaisu tupsahtaa kevyesti, vaikka taustalla vaikuttavat väkevät tunteet. Sen sijaan viehättävät alkusyksyisen Lammassaaren ja lähialueiden kuvaus sekä jo mainitsemani henkilöiden tilannekatsaus. Ja sopiihan kirja mainiosti kirjasomen dekkariviikkoon.

Elina Backman

Kun jäljet katoavat

Otava 2021

dekkari

428 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Nautin mielikuvitukseeni syntyvistä vuoden 1433 näkymistä Tallinnassa, Tartossa ja Lyypekissä. Kapeat kadut, komea katedraalit ja kaikenlainen kulkuväki vilahtelee sieluni silmin, kun kuuntelen Indrek Harglan jännäriä Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Into 2019).

Pääosin viivytään Tallinnassa, jossa kaupunginapteekkari Melchior saa kiperän arvoituksen ratkottavaksi: mitä meinaavat vanhat hopeasoljet ja niihin liittyvä kuolinvuoteella sekavan kauppiaan horinat? Samaan aikaan toisaalla apteekkarin poika Lyypekissä saa kuulla, että isän henkeä uhkaa salaperäinen tappaja nimeltä Gotlannin piru. Pojalla on omat pulmansa liityttyään salamurhaajien kiltaan ja rakastuttuaan kohtalokkaasti.

IMG_8475

Tapahtumissa on kohtia, joissa uhkaa luennointi ja hivenen laskelmoidut käänteet, mutta viihdyn keskiaikaisen karussa maailmassa. Hienosti kirja elävöittää entisen lääkinnän, matkailun ja kirjeenvaihdon vuodenaikareunaehdot ja yhteiskuntaluokkavaikutukset. Elinehdot esiintyvät myös valaisevasti. Kirja näyttää virolaisten toissijaisuuden ja saksankielisten ensisijaisuuden. Vaikutun siitä, miten Hargla tavoittaa ajan yhteiskuntajärjestyksen, jossa kirkollinen vuodenkierto ja maallinen lainkäyttö suloisessa sekamelskassa hallitsevat ja rajoittavat ihmisiä.

”Melchiorin mielestä määräyksestä jäi puuttumaan tärkein käsky, nimittäin se, että ukkosta kielletään ankarasti lähettämään tulinuoliaan Tallinnaa kohti. Ja jos ukkonen kaikesta huolimatta niin tekee, raati määrää sille sellaiset rapsut, joista se kyllä ottaa opikseen.”

Noin Melchior mielessään piruilee esivallalle, vaikka onkin sen apuri ja jumalaapelkääväinen kansalainen. Apteekkari-hahmo miellyttää minua kovasti. Hänessä on päähenkilöyden edellyttämää ylivertaisuutta ja silti haavoittuvaa inhimillisyyttä. Romaanin maskuliiniseen maailmaan iskee hienoisia säröjä apteekkarin nunnatytär, joka pystyy silloisessa maailmassa noudattamaan apteekkarikutsumustaan vain luostarissa, koska naisen paikka muualla on vain palvelijan tai vaimon. (Romaanin muusta naisväessä saattaa myös itää yllätyksiä.) Ja kyllä perheen pojan ristiriitainen apteekkarihomma murhaajaveljeskunnassa tuo vinoja viboja, vaikka hänen romanssinsa on kirjan kuluneinta antia.

Tein ennätykseni äänikirjakuuntelussa. Suosin lyhyitä kuuntelukirjoja, mutta nyt sujui parikymmentä tuntia sutjakkaasti. Juoni vetää perässään ja imee ratkaisua kohti. Vaikkei se jysäytä minusta ilmoja pihalle, kaikki kunnia kertomukselle, joka auttoi pitkillä ajomatkoilla ja jumitutti pihakeinuun illan viileydestä huolimatta. Kirjailijan taitavuutta osoittaa se, että vaikka tämä kirja on jo sarjan kolmas osa, se toimii hyvin itsenäisenä kirjana.

P. S. Kuuntelin kirjan kesällä 2019 ja kirjoitin siitä tuoreeltaan, mutta juttu on odottanut vuoroaan – ilmeisesti tätä kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Tällä välin on sarjasta ilmestynyt lisää kirjoja.

– –

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
suomentanut Jouko Vanhanen
Into 2019
jännäri
äänikirjana 18 tuntia 28 minuuttia,
lukija Jarkko Pajunen.
Kuuntelin BookeBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani