Aihearkisto: Dekkari

Kaksi perhetragediaa – Tuire Malmstedtin ja Mattias Edvardssonin uutuusdekkarit

Vietän juuri syyslomaa, mutta palaan nyt kesälomani dekkareihin, joista suurimman vaikutuksen tekivät nämä kaksi kirjaa. Vain toinen on nimetty perhetragediaksi, mutta kummatkin käsittelevät juuri sitä.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Tuire Malmestedtin dekkarin Lasitarhan poliisipäähenkilöiden kerroin kiinnostavan jatkossakin. Nyt he ovat täällä taas: Lumihauta (Aula & Co 2022). Senkin totesin Lasitarha-jutussani, että on virkistävää, ettei pääparin välille viritellä romanssia vaan kumpaakin henkilöhahmoa rakennetaan erillään. Tässä kirjassa kyllä kositaan, vaan enpä kerro, kuka kosii, ketä ja miksi.

Mutta nyt koukuttavan dekkarin syövereihin. Jyväskyläläiset rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso kutsutaan perhesurman järkyttävälle tapahtumapaikalle, josta Matilda löytää yhden eloon jääneen lapsen. Matilda järkkyy, jää sairauslomalle ja lähtee lapsuusmaisemiinsa Angelin kylään. Elmo jää tutkimaan rikosta, johon vähitellen kytkeytyy outoja yhteyksiä aiempaan vastaavanlaiseen tapaukseen.

Minulle ei jäänyt mieleen Lasitarhasta, että Matildalla on saamelaisjuuret. Kotitaustan vaikutus ja hänen lapsuutensa tragedia korostuvat Lumihaudassa. Hienosti romaanissa kuvataan pohjoista, lumipeitteistä talvimaisemaa ja pakkasen purevuutta. Romaanilla on sanansa sanottavana myös saamelaisiin kohdistuneesta suomalaistamisesta ja oman kielen, vanhojen tarujen ja uskomusten tärkeydestä. Folkloreaines aina kiehtoo minua, niin nytkin.

Rakenteellisesti dekkarissa on toimivia, jännitettä ylläpitäviä keinoja. Kirja alkaa hyytävällä kuoleman näkökulmasta katsotulla vierailulla, ja se toistuu jonkun kerran. Samalla se viittaa mieletään järkkyneen murhaajan personifiointiin kuolemaksi. Joukossa on myös aikasiirtymiä saamelaisen Ebbán kohtaloon kaksosten äitinä, joka menettää kosketuksensa todellisuuteen. Lisäksi nykyhetken kerronnassa vaihtelevat Matildan toimet Angelissa ja Elmon Jyväskylässä, joskin Elmo kollegoineen jää varjoon, kun Matildan taustat nousevat parrasvaloihin, samalla syyt Matildan puhumattomuuteen.

”Ihmisen menneisyys on kuin tämä erämaa. Täällä on monenlaisia alueita; tunturin laelta on kaunis näkymä, sen takana aapasuota, toisaalta kelohongat seisovat onttoina ja yksinäisinä. On tuuheaa metsää, puroja lampia ja järviä. Maisemaa värittää vuoroin ruska, lumi, auringonvalo ja pimeys. Ja niillä kaikilla on aikansa ja paikkansa.”

Romaanin teemaa kuljetellaan useassa tasossa suuntaan, joka pistää miettimään lapsuuden traumojen vaikutuksia loppuelämään sekä selviytymisen mahdollisuuksia. Kirjaan kerrostuu paljon salailuteemoja, mikä palvelee dekkarin juonta: Matilda yrittää päästä perille menneisyydestään ja lapsuuspaikkakuntansa vaietuista asioista, joita häneltä kerta toisensa jälkeen pantataan. Lukijana taidan kihistä kärsimättömämpänä selvittämään niitä kuin Matilda.

Tässä vaiheessa totean, etten yleensä innostu dekkareista, joissa on julmia murhia, poliisipäähenkilö sotketaan epäilyihin, rikollinen on psykopaatti (tai psyykkistä tasapainottomuuttaan hyvin kätkevä) sarjamurhaaja ja jossa putkahtelee yhteensattumia. Lumihauta saa minut sulattamaan vieroksumani ainekset. Ahmaisin siis kirjan kertaistumalta, koska juonenkuljetus ja kerronta laukkaavat ketterän poron lailla.

Tuire Malmstedt: Lumihauta, Aula & Co 2022, 301 s. Sain kirjan kustantajalta.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Pihakeinu heilui kesätuulessa, ja menossa oli kesäni ehkä noin kymmenes dekkari, ja hyvänen aika, sehän on lomani parhaimmistoa! Mattias Edvardssonin Perhetragedia (Like 2022) vastaa nimeään ja tarjoaa hivuttavaa henkilövetoista psykologista jännitystä.

Viisi vuotta sitten ilahduin Edvardssonin esikoisesta Melkein tosi tarina, mutta jostain syystä en ole lukenut hänen sittemmin suomennettuja kirjojaan. Tämä uutukainen kuuluu sarjaan, mutta ainakaan minua ei haitannut lainkaan tietämättömyys niistä. Siis toimii omillaan! 

Samat asiat viehättävät nyt kuin esikoiskirjassa: Edvardsson onnistuu loihtimaan henkilöistään eläviä ja moniulotteisia. Kirjan kolme keskushenkilöä kertovat tarinaa omalta osaltaan ja siten heidät nähdään sisältä ja toistensa silmin ulkoapäin. Joskus totuus on kovinkin suhteellista eli sellaista, minkälaisena sen minäkertojat haluavat milloinkin näyttävän.

Kolmen kombo kertoo yhteiskunnallisesta asemasta, roolista osana läheisten yhteisöä, rakkaudenkaipuusta ja kaiteella keikkumisesta. Kaiteella tarkoitan kapeaa pintaa, josta on helppo luiskahtaa rikoksen puolelle. Mainiosti kertojat saavat lukijan puolelleen, ja kunkin pienet ja isotkin rikokset alkavat vaikuttaa sellaisilta, että tokkopa niitä nyt hetimiten lähden tuomitsemaan. Ymmärrys ihmisten toilailuista, olosuhteista ja kehityskaaresta vetää puoleensa.

Tämän kappaleen verran kerron kirjasta – juonikoukkuja ja yllätyksiä sössimättä. Billin avopuoliso on kuollut ja hän yrittää kaikkensa ollakseen hyvä isä kouluikäiselle tyttärelleen. Epäkäytännöllisen haahuilijan taloustilanteen katastrofaalisuus johtaa kuitenkin moneen pulmaan. Oikeustiedettä opiskelemaan haluava köyhä Karla päätyy Billin alivuokralaiseksi ja rikkaan lääkärin siivojaksi, ja siten Karla luiskahtaa osalliseksi lääkärin ja hänen sairaan vaimonsa tilannetta. Billin avovaimovainaan vanha tuttu Jennica on vaativan ökyperheen huithapelitytär, jonka parisuhdestatus kaipaa päivitystä. Siitä seuraa tyypillinen Tinder-tarina ja paljon myös yllättävää. 

Kaikkien kohtaloissa perhemurheet poreilevat pintaan, ja se tekee Perhetragediasta keskivertoa tehokkaamman jännärin. Tehoa lisäävät eloisa kuvaus ja koomiset pilkistykset. Hyvin toimii myös se, että vaikka mukana on poliisikuulusteluja, keskiössä ovat päähenkilöiden syyt ja seuraukset heidän kertominaan.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia, suomentanut Outi Menna, Like 2022, 388 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

Kerään kimppaan neljä dekkaria, jotka luin kesälomalla. Ne kaikki ovat kelpoa jännityslukemista. Sarjakirjoissa on tietty hankaluutensa, jos ei ole lukenut niitä alusta alkaen. Tämän jutun sarjakirjat toimivat omillaan. Esikoiset mitä ilmeisemmin aloittavat poliisipäähenkilöihin perustuvat sarjat.

Inger Frimansson: Lintulapsi

Kolmas osa Justin Dalvikin tarinoista saattoi minua innostaa jopa siksi, että aikaisempiin tapahtumiin viitattiin, ei pureskeltu. Niin jäi kihelmöiviä aukkoja, jotka olisinkin ehkä puhki kuluneita, jos sarja olisi tuttu. Inger Frimanssonin kehittämä jännitys on muutenkin minun makuuni, psykologista, ei veristä tappovauhtia.

Lintulapsi (Like 2022) seuraa kolmen, neljän perheen edesottamuksia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa. Justin Dalvik möyrii menneisyytensä traumoissa ja yrittää vältellä, ettei hänen tekemänsä rikokset paljastu – ja niitä rikoksiaan hän selittää itselleenkin parhain päin perustellen kaltoinkohteluaan. Eli lukija on jonkinmoisen naispuolisen Ripleyn seurassa, joskin Justin on Ripleytä hermostuneempi.

Justinen mies käyttäytyy oudosti ja katoaa. Miehen pomon perheessäkin tapahtuu: Ariadne on jäänyt vuosi sitten leskeksi, kun väkivaltainen aviomies kuoli allergiseen reaktioon. Tästä teini-ikäinen sokea Christa kantaa äidilleen kaunaa. Adrianelle kantaa kaunaa myös potkut saanut siivooja Saga, joka vetää kostojuoneen mukaan saamattoman Mikaelin. Mikaelissa puolestaan on kytkös Jusyineen, sillä Justine seurusteli Mikaelin isän kanssa ennen tämän katoamista Malesian viidakkoon.

Joten lukija saa vähän pinnistellä, että pysyy henkilöissä kärryillä. Henkilövetoinen kerronta kuitenkin toimii tasalaatuisesti, ja psykologinen silmä katsoo henkilöihin terävästi, sopivaa outoutta lisää Justinen lintu, vapautensa menettänyt. Metaforinen taso ulottuu muuhunkin: moni kirjan henkilö on syystä tai toisesta vapautta vailla.

Inger Frimansson: Lintulapsi, suomentanut Anu Koivunen, Like 2022, 357 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Postista tupsahti Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksäs Björk-jännäri Vapauden vahdit (Otava 2022). Olen lukenut sarjan alun kirjoja, mutten tiedä, miksi olen jättänyt monta osaa väliin. Todennäköisesti syynä on se, että jännäreitä luen vuosi vuodelta vähemmän kuin ennen.

Björkeissä minua viehättää 1920-luvun ajankuva, jossa yhteiskunnalliset jännitteet elävät henkilöissä. Tarkka kaupunkikuva viehättää sekin, sillä Hämeen-Anttila pitäytyy taitavasti historiallisissa totuuksissa kirjan sisäkannen karttaa myöten.

Heti alkuunsa pääsen kartalle Karl Axel Björkin eleämän etenemisestä. Hän on kihloissa pikkuserkkunsa Lisbetin kanssa ja töissä tulevan appensa firmassa. Setä suhtautuu suopeasti Björkin salapoliisiharrastukseen. Björkillä on uusi, nokkeala apuripoika, ja vanha tuttavuus, innokas opiskelijaneiti Ida tekee palveluksia rikostutkinnan edetessä.

Rikosvyyhti käynnistyy kahdesta kuolemasta ja syy alkaa vaikuttaa poliittiselta. Vastaavanlaset salaseurat olivat todellisuutta, joten uskottavalta vihapuhe, agitointi ja aatteen puolesta kostaminen vaikuttavat. Loppuratkaisuun suhtaudun hieman skeptisesti, mutta muuten viihdyn kirjan seurassa. Sen tunnelmassa on jotain kiehtovan vanhanaikaista, sivistynyttä ja korrektia, vaikka ikäviä rikoksia tapahtuu, ja Björkin lemmenelämä ihan pikkuisen lipsuu siveettömyyden puolelle.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit, Otava 2022, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotterin sarja-aloitus henkii pohjoismaista tyyliä, jossa on vahvoja päähenkilöitä omine traumasävyineen ja mutkikas juoni, joka perustuu ihmissuhteisiin ja hieman yhteiskunnallisiinkin aihelmiin. Kirja on saanut nimensä Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022) alkutilanteesta: keskellä talviyötä löytyy pohjanmaalaisen pikkukaupungin kivipuistosta vaarallisesti kylmettynyt teinityttö.

Tytön mysteeri-ilmestymisen jälkeen paljastuu myös muutama murha. Tätä kaikkea tutkii Mija Wadö ja hänen kollegansa. Eniten keskitytään Mijaan. Osana juonisalaisuuksia paljastellaan vähä vähältä Majan menneisyyttä ja syytä siihen, että hän elelee erakkomaisesti vailla sukulaisia. Muutenkin sitoutumisen kanssa on niin ja näin, joten lukija saa jännätä mahdollisten romanssien tilanteita. Kirja voittaa lukijan puolelleen, sillä Majasta rakentuu pala palata henkilö, josta haluan tietää lisää.

Tyypillisintä poliisiromaaniainesta vaikuttaa olevan taitamattomien pomojen osuus. Myös se on tuttua, että vanha mieskollega (tässä kirjassa jo eläköitynyt) avittaa nuorehkoa naispäähenkilöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Kokonaisuus muodotuu lajityypillisistä aineksista ja Kjellsdotterin omasta mausteseoksesta.

Rikosjuoni paljastelee sekin säästeliäästi salaisuuksia, ja sehän sopii, sillä niin juonensyrjästa tulee pidettyä kiinni loppuun asti. Taas voi todeta, että ns. hyvien perheiden kotien seinien sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, ja pieniä ylläreitä riittää loppuun asti.

Nilla Kjellsdotterin debyytti on onnistunut. Kirjan kansitekstikin sitä vakuuttaa: ruotsinkielinen käsikirjoitus poiki Kjellsdottirille tukun kilpailevia kustannussopimuksia. Siis melkoinen käynnistys dekkarisarjalle ja dekkaristiuralle.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö, suomentanut Anna Heroja, Gummerus 2022, 351 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

Loikoilin juhannuspäivänä pihakeinussa ja luin dekkaria, jonka tapahtumat alkoivat juhannuksena. Miia Laineen esikoisdekkari Kuolema ei lomaile (Enostone kustannus 2022) aloittanee sarjan, jossa espoolainen yksityisetsivä Emilia Jääpuro avustaa poliisin murhatutkimuksia.

Dekkarissa on lähes yhtä paljon kyse Emilian perhe-elämästä kuin jännärijuonesta. Pitkästä aikaa pääosassa on onnellista perhe-elämää viettävä keski-ikäinen nainen. Hiukan osoittelevasti pompahtavat päähenkilön aiemmat traumat äidin ja ensimmäisen lapsen menetyksestä sekä pahoinpitelyssä vammautuneesta isästä. Joustava ja tasapainoinen puoliso tasapainottaa. Jotkut seikat hieman muistuttavat Lehtolaisen Kallio-sarjasta mutta vain ailahtavasti.

Emilia on aiemmin toiminut poliisina ryhmässä, jota hän avustaa, joten työkaverisuhteissa on jatkuvuutta. Varsinainen jännitysosuus liittyy äveriääseen espoolaisperheeseen, jonka mattiarkan kihlattu löytyy mökin rantavedestä. Perheen ja lähipiirin välejä ja suhteita tutkitaan, osallisia haastatellaan ja epäilykset kohdistuvat henkilöstä toiseen. Jotkut tutkintasuunnat tuntuivat epäloogisilta, esimerkiksi uhrin taustoja selviteltiin hitaahkosti.

Arvasin syyllisen aika varhain, joten se ei tuonut yllätyksiä. Laine selvästi pyrkii psykologisen jännityksen suuntaan, joten toivon sen puolen syventyvän. Nyt psykologisuus pysyi vaikeiden kotiolojen ja menetysten tasolla muttei vielä koskettavalla kehällä. Mutta juhannushelteessä keinutellen tämä viihdytti sopivasti.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile, Enostone kustannus 2022, 221 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Satu Rämö: Hildur

Päätän kesäkuun dekkariviikon jännitykseen islantilaismaisemissa. Satu Rämön esikoisdekkari Hildur (WSOY 2022) sijoittuu Islannin luoteisosaan, Länsivuonolle, Ísafjörđurin pikkukaupunkiin.

Kirjapostaajien viikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat.

Pikkupaikkakunnasta ja sen poliisiasemasta tulee mieleen vangitseva islantilainen tv-sarja Loukussa, mutta nyt rikoksia ratkoo lumivyöryalueen ja vuonovuoristoseutujen naisvaltainen joukko, sillä päällikkönä toimii perheenäiti Beta ja rikostutkijana yksineläjä Hildur. Tosin suomalainen Jakob saa pestin harjoittelijaksi, jonka opinnot Tampereen Poliisiopistossa ovat vielä vähän kesken.

Rämö rakentaa päähenkilöistään kiinnostavia. Kun luin kirjan esittelyn, myönnän olleeni skeptinen, sillä on kovin tavallista miehittää/naisittaa dekkari traumatisoituneilla ja kompleksisilla poliisihenkilöillä. Hilduria kalvavat lapsina kadonneet pikkusisarukset, ja Jakob painii norjalaisen ex-vaimon kanssa poikansa tapaamisoikeudesta. Kirjan edetessä henkilöt saavat lihaa luiden päälle, persoonat vahvistuvat, samoin työtovereiden ystävyys. Myös sukupuolirooleja rikotaan, sillä Hildur on sitoutumiskammoinen surffaaja ja Jakob kutoo neuloosin vallassa islantilaisvillapaitoja. Tervettä!

Entäpä jännitys? Lumivyöryn alle jää mökki ja mökkiin mies, joka ei kuollutkaan luonnonmullistukseen, ja kalmossa on piirteitä, jotka yhdistyvät muihin murhiin. Hildur ja Jakob keräilevät pikkuhiljaa johtolankoja, ja juoni etenee mallikkaasti vaihe vaiheelta. Siihen aika luontevasti sopivat henkilöiden privaattitapahtumat, Jakobin englanninkielinen kommunikointi sekä islantilaiset maisemat ja tavat.

Pientä häirintää minussa herättävät kirjan kursivoidut osuudet, joissa äänessä on sarjamurhaaja. Kyse on tyystin makumieltymyksestäni, sillä pidän keinoa nykydekkareissa turhan tavanomaisena – ja usein turhana. Jännäri olisi kehittynyt mainiosti ilman näytteitä ajatusmaailmaltaan nyrjähtäneestä murhaajasta.

Sen sijaan en pidä ollenkaan kerronnallisesti osoittelevina tai opasmaisina osuuksia, joissa kerrotaan islantilaisuudesta. Olen lukenut Rämön matkakirjoja ennen vuosientakaista Reykjavíkin matkaani, ja ne viihdyttivät ja hyödyttyttivät silloista reissuani. Mielestäni dekkarin Islanti-jutut sopivat mukavasti Jakobin perehdyttämiseen maan tapoihin. Esimerkiksi tiedot islantilaisten tavasta muistaa vainajia tuntuvat käyvän hyvin kirjassa moneen tarkoitukseen. Sympaattista:

”Muistokirjoitukset kertoivat yksittäisen ihmisen historian tekstin kirjoittajan omasta näkökulmasta. Joskus yhdestä vainajasta oli tehty useampi muistokirjoitus, kun sekä sisarukset, vanhemmat, lapset, koulukaverit että työkaverit halusivat  kertoa omat muistonsa vainajasta. Kun yhdestä ihmisestä kirjoitettuja arkisia muistokirjoituksia vertasi keskenään, alkoi piirtyä moniulotteinen kuva ihmisestä.”

Islantilainen marraskuu kaikkine säineen ja länsivuonomaisemineen kuvataan kirjassa visuaalisen tehokkaasti. Moni muukin kirjan piirre miellyttää. Ratkeamattomia asioita jää niitäkin sopivasti auki, joten mieluusti odotan Hildurille jatkoa.

Satu Rämö: Hildur. Osa 1. Wsoy 2022, 232 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Dekkariviikolla 2022 postasin:

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Reijo Mäki: Hotel California

Satu Rämö: Hildur

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Reijo Mäki: Hotel California

Olen viimeksi lukenut Reijo Mäen Vares-dekkareita ja yhden Vares-selkomukautuksen useita vuosia sitten. Keväällä on ilmestynyt taas osa turkulaisen yksityisetsivän seikkailuista, joita on kertynyt yli 30 kirjan verran. Testaanpa kirjabloggaajien dekkariviikolla, miten uutuus puree.

Hotel California (Otava 2022) alkaa Kalifornia-reissulla, jossa Jussi Vares on jonkinmoinen konsultti dokumentaristi Fränk Wrångin matkalla Lake Pirun maisemiin. Mukana on ohjaajan ammatillinen oikea käsi Mariza, hänkin Vareksen vanhoja tuttuja. Lisäksi Vares kohtaa pannukakkubaarin mehevän räiskäleenkääntäjän, ja…

Pian palataan Turkuun, Frank katoaa, Vares alkaa penkoa tapausta liikemiestutun Danny Lundin toimeksiannosta ja jakaa etsintäajatuksiaan Marizan kanssa, ihan ystäväpohjalta. Samaan aikaan natsihenkinen jenkkipalkkamurhaaja saa toimeksiannon Suomeen.

”Yrittikö Danny Lund kätkeä jonkinlaista henkistä painettaan tähän jatkuvaan jutunvyörytykseensä?”

Samaa mietin Mäen Vares-sarjasta, joka jatkuu totutulla tavalla: pääosassa on miesten jutustelu ja sanaleikittely; Vares notkuu kavereineen tutussa baarissa, jorisee ja kuuntelee muiden sanailua. Varmasti Mäellä on painetta jatkaa sarjaa ja tuottaa sen ystäville jännityshupia. Sarjan alkupuolen äijäilyöverit tuottivat minullekin jonkin sortin huvitusta, mutta aika on ajanut minusta ohi, joten totean, että uutukaisessa on liiaksi tyhjäkäyntistä höpinää ja heppoisia juonenkäänteitä.

Muutama sivujuonne kyllä kiinnittää huomioni. Esimerkiksi Ameriikoissa maastopalot muistuttavat ihmisten piittaamattomuudesta, kenties hieman ilmastomuutusuhistakin.

Poikkeuksellisesti Vares-tarinan yksi säie kytkeytyy tositapaukseen. Turun kauppatorin puukotustapahtuma tuodaan kirjaan niin, että se pysäyttää Apteekki-baarin asiakkaat. Vareksen järkytys kuvataan tunteikkaasti. Kirjassa pari kertaa seisahdutaan myös miettimään, miten löyhästi ja sattumanvaraisesti elämänlanka on kiinni.

Tärkein sivujuonne liittyy juutalaisuuteen. Yhden henkilön sukutaustaan kuuluu isovanhempi, joka selvisi keskitysleiriltä. Sukuperintöön kuuluu, ettei natsien rikoksia saa koskaan unohtaa. Niinpä seikka tulee mukaan uutuus-Varekseen ja vaikuttaa lopputapahtumiin.

Parin vakavan viitteen ryydittämänä muu on viihdettä, mikä on tyylilajin tarkoituskin. Vares-fanit saavat vuosiannoksensa, mutta minulle sopii taas muutaman vuoden paasto.

Tällä viikolla Kirsin kirjanurkka kerää dekkaripostauksia.

Reijo Mäki: Hotel California, Otava 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Tällä viikolla vietetään kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Jatkan sitä Tiina Raevaaran trillerillä Sielujen syöveri (Like 2022).

Dekkariviikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, kuvan on tehnyt Yöpöydän kirjat – bloggaaja.

Otin tietoisen riskin ja luin tämän trilogian päätösosan tietämättä mitään aiemmista osista. Yllätyin, asiantila ei juuri haitannut. Aiempiin tapahtumiin viitattiin tarpeeksi, ei selitetty liikaa, ja fokus pysyi minäkertojan nykyhetkessä, kesäloman loppuviikoissa tyttärensä kanssa, ja kertojaa häiritsevässä muistamattomuudessa.

Kertoja Eerika Hämeenranta jäi orvoksi lapsena kuten myös ystävänsä Kristiina, eikä Eerika muista tapahtumista muuta kuin jäytävän syyllisyyden. Nyt ystävä on vankilassa istumassa pitkää tuomiota murhista. Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Eerika tapaa julkkispsykologi Harrietin ja Eerikalle selviää, että Harriet on tuntenut hänen ja Kristiinan vanhemmat. Sitten tapahtuu outo murha, toinenkin, ja Eerika joutuu vaaratilanteisiin. Eerikan mieltäkin myllertää: ”Miksi minä näen tällaisia asioita, muistoja, jotka eivät ole minun?”

En viihdy jännityskirjallisuuden verikekkereissä tai psykopaattitarinoissa vaan psykologisen jännityksen parissa. Raevaaran kirja on kallellaan jälkimmäiseen. Pääteema liippaa muistin manipulaation ja psykologisen vaikuttamisen aiheita. Mielen haltuun otossa on hieman scifi-henkeä, mutta toisaalta onhan todellisuudessakin tehty erinäisiä kokeita, joissa istutetaan valemuistoja tai poistetaan muistoja.

Pysyn hyvin kirjan kyydissä, sillä kerronta on mutkatonta sekä etenee suvannoista toimintaan. Asioita avataan sopivin annoksin ja loppuvirkkeeseen jää jäytävää. Ehkä loppupuolella tapahtuu hitusen liikaa yhteensattumia ja onnenkantamoisia, mutta ihan mallikkaasti jännitystä rakennetaan ja päästään lopputulokseen, joten ihan kelpo jännitystä sain kesän alkuun.

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri, Like 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Voisin pinosta valita dekkariviikolle vaikkapa tällaisia käännöskirjoja kuten Krusifiksitappaja, Tappoaikataulu tai Saaliin jäljillä. Kaikella kunnioituksella tyylilajin tekijöille ja lukijoille: noin nimetyt tai veriteoilla hekumoivat teelmät eivät olen minulle jännäriviihteen teekupposia.

Siispä kokeilen kevytjännitykseen sopivaa uutta tuttavuutta. Saksaksi kirjoittava Valentina Morelli vie lukijan toscanalaiseen nunnaluostariin kirjassa Kuolema keskipäivällä (Saga Egmont 2022). Ei sekään suosikikseni nouse, mutta tässä pari aatosta dekkarihömppätuokiostani.

Tällä viikolla postataan dekkareista, haastetta emännöi Kirsin kirjanurkka (logo Yöpöydän kirjat).

Alkukesän väreillessä yksi nunnista löytyy kuolleena luostarikirkon pihalta. Sisar Isabella epäilee, ettei kaikki ole tapauksessa reilassa ja saa karabineeri Matteon samaisen epäilyksen valtaan. Tarkoittaako vainajan viime hetkillä maahan raapustama numero kuusi paholaista vai kuudetta käskyä?

Kuolema keskipäivällä noudattaa cosy-kaavaa: tavis alkaa solmia lankoja yhteen, tekee yhteistyötä paikallispoliisin kanssa ja ratkaisee rikoksen. Luostarielämä sääntöineen antaa omaperäistä sävyä touhuun, joskin tv-sarjoja Isä Matteo ja Isä Brown seuranneet löytänevät yhtymäkohtia, vaikka nyt pääosassa häärii nunna.

Sisar Isabellan persoona ei vielä ainakaan tässä sarjan ensimmäisessä osassa pääse valloilleen, mutta voisi hänessä potentiaali olla. Ei myöskään poliisi-Matteo säväytä, vaikka vähän viritellään myös romanttisia viboja – valitan, ei sentään kiehtovan epäsopivasti nunnan kanssa vaan kyläkaunottaren. 

Vaatimattomia ovat myös luostarin jännitteet abbedissan valvovien silmien alla ja poliisin paineet pormestarin toimesta. Yhtäkkiä mieleeni pamahtavat varhaisnuoruudessa lukemani Giovanni Guareschin kirjat isä Camillosta, jossa humoristinen kisailu kirkonmiehen ja kommunistipormestarin välillä tehosti dynamiikkaa.

Lyhyytensä vuoksi Kuolema keskipäivällä sopii välipalaksi, vaikka kirjakokemukseni maku jää vaisuksi. Saanpa kuitenkin lomaviikkoni kevyesti käyntiin – ja postausainesta kirjabloggaajien dekkariviikolle.

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä. Osa 1 – Kuolema, murha (ja dolce vita), suomentanut Anne Kilpi, Saga Egmont 2022, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Nita Prose: Huonesiivooja

Nita Prosen Huonesiivoojasta (Bazar 2022) voisin poimia heti kärkeen pääsanoman: myös tapahtumien keskipisteestä ja yhteiskunnallisesta asemasta syrjässä olevat näkevät, kokevat, ajattelevat ja tuntevat. Ai niin, mistä kirjassa on kyse? Yksinäinen, tunnontarkka, köyhä huonesiivooja-Molly löytää loistohotellin sviitistä kuolleen hotellivieraan eikä hotellissa, hotellivieraissa ja työntekijöissä olekaan kaikki asiat niin mallillaan kuin kulissit antaisivat ymmärtää.





Prose on lisännyt kunnolla kierroksia sivullisuuteen, sillä päähenkilö Mollyn sosiaaliset taidot ja kyky tulkita ilmeitä, fraaseja tai keskustelukäytäntöjä ovat puutteelliset. En lähde Mollyn vuorovaikutuspuutteita nyt tämän kummemmin diagnosoimaan. Niiden on tarkoitus herättää empatiaa mutta myös huvittaa lukijaa; osuvasti kirja esittää ydinkysymyksen, jonka Molly usein tarkistaa: nauretaanko hänelle vai hänen kanssaan?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun yksitotisen suora ja konkreettisesti asioita käsittelevä henkilö pistetään framille jännärissä tai muun lajin proosassa osoittamaan, että muiden outona pitämällä henkilöllä on sydäntä ja sielua. Valitettavasti en tällä kertaa kovin paljon innostu, vaikka Molly, hänen perhetaustansa ja elämänvaiheensa herättävätkin sympatiani.



Kirjaa markkeerataan menestysteokseksi, eikä sellainen lähtökohtaisesti minua karkota. Innostustani vähentää se, että kirjan keinot eivät ole mielestäni kovin tuoreet. Jännärin hyvikset ja pahikset erottuvat selvästi heti alkuunsa mustavalkoisina. Kaipasin siis lisää harmaan sävyjä henkilöihin ja tapahtumakulkuihin.

Kirja sopii kevytjännäriksi, jonkinmoiseksi cosy crimeksi ja hyvän mielen viihdevälipalaksi, vaan minun makuuni se heilahtaa jokusen kerran liikaa söpöstelyn puolelle. Uskon, että tästä kehkeytyy silti osuvalla castingilla viihdyttävä filmi.



Nita Prose: Huonesiivooja, suomentanut Katariina Kallio, Bazar 2022, 228 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Kaksi saaridekkaria

Satuinpa lukemaan kaksi jännäriä, joiden tapahtumat sijoittuvat saarelle. Se saa oivan sillan liittää niistä luonnehdinnat samaan juttuun.

Eeva Louko: Onnellisten saari

Eeva Loukon esikoisdekkarissa Onnellisten saari (Otava 2021) Helsingin Lauttasaaren asuinalueet ja rannat muodostavat miljöön tapahtumille. Lauttasaarilaisuus leimaa henkilöitä, sillä näyttää siltä, että kerran lauttasaarilainen, aina lauttasaarilainen. Romaanissa Ronja Vaara palaa tosin vastahakoisesti kolmikymppisenä Lontoosta kotikulmilleen, mutta lapsuusystävät ovat sinne mielihyvin asettuneet.

Toimittajataustainen Ronja alkaa omalla tahollaan penkoa murhatun isänsä menneisyyttä, poliisi omallaan murhaa. Paikallisten tuntema lauttasaarelaisopettaja Vaara kolkattiin saaren rannassa, ja rannalla on tapahtunut vuosikymmeniä aiemmin outo kahden lapsen katoaminen. Myös Ronja voi olla vaarassa.

Paljon on dekkarituttuja aineksia, eikä minuun nyt vetoa monen nykyjännärin kerronnan peruskikka, jossa vuorottelevat Ronjan nykyhetki, siellä täällä salaperäisen sekopääkertojan päiväkirjamietteet ja menneen ajan tapahtumat. Poliisityön kuvaus on valitettavan ponnetonta, vaikka sen ei cosy-tyylisesti tarvitsekaan olla pääasia.

Onnellisten saari on dekkari, jossa henkilösuhteet ovat tärkeitä ja tavoitteena on psykologinen ote, mutta henkilöissä ei ole syvyyttä enkä saa Ronjaan otetta. Ystävyyteen liittyvät tunne- ja tilannevaihtelut viehättävät minua kirjassa eniten. Jään keikkumaan lukutunnelmaan kiikunkaakun: Ronjan seikkailut tulevat jatkumaan, ja voi olla, että palaan tsekkaamaan, miten elo Lauttasaaressa jatkuu.

Eeva Louko: Onnellisten saari, Otava 2021, 258 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann Cleeves: Kulovalkea

Olen katsonut Ylen lähettämät Jimmy Perez -dekkarisarjat, eilen Ylellä alkoi taas sarjasatsi Shetlanninsaarten murhia. Tätä ennen en ole lukenut Ann Clevesin jännäreitä. Kulovalkea (Karisto 2021) on ensimmäinen luettu Perez-juttu, ja se yllättää minut.

Hämmästyn: Kulovalkea on sarjan viimeinen, kahdeksas osa. Olen tv:ssä edennyt huomattavasti pidemmälle päähenkilön elämänvaiheissa, mutta Kulovalkeassa peruutan tilanteeseen, jossa Perez ei vielä kauaa ole ollut leski – vaimovainaan tytär on siis yhä lapsi, eikä lapsen biologinen isä ole sotkeutunut kaikkeen kriminaaliin, mikä on tv:stä tuttua. Kaikkein eniten hämmennyn siitä, miten Jimmyn habitus kuvaillaan kirjassa täysin toisenlaiseksi kuin miltä tv-draaman näyttelijä näyttää.

Joten en oikein pääse eroon tv-mielikuvistani. Olen siis pitänyt tv-versiosta ja nauttinut kolisevasta skottiaksentista, tai mitä ilmeisemmin sheltti-puhetavasta. Shetlanninsaarten maisemat ovat lumonneet minut karunkauniina, ja saarten sijainti Skotlannin ja Norjan välissä tuntuu kiehtovalta. Tämän taustan voimin näen sieluni silmin kirjassa kuvatut miljööt.

Mutta mitä ajattelen kirjasta? Luotan perusdekkarin kaavaa toteuttavaan kerrontaan. Eli tämän perusteella: kun kaipaan perinteistä, melko verkkaista rikostutkintajännäriä päähenkilönä kiinnostava poliisihenkilö ja tarpeeksi erottuvia sivuhenkilöitä, Cleeves on kelpo valinta.

Kulovalkeasta löydän teemoina lasten hauraan aseman aikuisten piittaamattomuuden tai suhdesotkujen varjossa, lisäksi nurkkakuntaisen vieraan kyräilyn. Pääjuoni seuraa nuoren lastenhoitajan murhaa ja siihen kytkeytyviä muita hämäriä tapahtumia Shetlanninsaarilla. Toistan, perusrikosviihdettä, mikäpäs siinä!

Ann Cleeves: Kulovalkea. Karisto 2021, 345 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Maria Mustrannan romaani Äidin tehtävä (WSOY 2022) alkaa tehokkaasti neljällä teesillä äidin tehtävistä. Ne ovat kaikki järeitä, mutta minuun jää resonoimaan niistä viimeisin: ”4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”

Romaanin kertoo Laura, Pyryn äiti. Pääosin hän kertoo Pyryn alakouluajoista, vaiheista kutakuinkin kymmenvuotiaana. Pyryllä on suuria vaikeuksia auktoriteettien ja impulssikontrollin kanssa. Siitä seuraa jatkuvia selkkauksia ja tukitarpeita. Pyry ystävystyy toisen ongelmapojan, Rafaelin kanssa, ja sen seurauksena Laura tutustuu Rafaelin kovapintaiseen äitiin Mirellaan ja poliitikkoisään Pekkaan.

Kirjaa lukiessani en tajunnut, että se on luokiteltu jännitysromaaniksi, jopa trilleriksi. Tajuamattomuuteni johtui siitä, että jäntevä, napakka ja ilmeikäs kieli johdatti minut lukemaan tiheätunnelmaista, psykologisesti tehokasta romaania.

Juonen oleellisuutta ei voi tässä kirjassa ohittaa, ei sitäkään, ettei juoni ole tavallisimmasta päästä: lasten käytös ja vanhempien toiminta. Laura vihjailee kirjan lukijalle kutkuttavasti vankilamenneisyydestään, mutta syy paljastuu vasta puolivälin jälkeen. Paljastus ei latista draaman kaarta, koska sen jälkeen kasvaa kertojan syyllisyyden taakka uusista syistä.

Poikien ystävystymisellä on monia puolia, ei vain hyviä. Kirja käsittelee paljon sitä, miten ihmiset – niin lapset kuin aikuiset –  vaikuttavat toisiinsa ja mitä puoli toisissaan he ruokkivat.

”Joskus mietin, miksi Pyry sieti Rafaelin epäluotettavuutta ja häikäilemättömyyttä ja epäilin, että tuo Rafaelin säännöistä piittaamaton puoli oli toisaalta juuri se, mikä veti Pyryä puoleensa. Kuvittelin hänen paistattelevan ystävänsä hillittömyyden loimussa, joidenkin mielen kerrosten lumoutuvan niistäkin tempuista, joita piti typerinä. Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.”

Muutakin voisi kirjasta nostaa esille. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja asema on yksi niistä. Laura on nimittäin yksiössä asuva opiskeleva yksinhuoltaja, kun Rafaelin perheeltä ei puutu neliöitä, rahaa eikä valtaa.

Nostan hattua sille, että kirja käsittelee äitiyttä tilanteessa, jossa  äiti joutuu koko ajan kasvokkain vastuunsa ja valintojensa kanssa. Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät pohdinnat tekevät minuun suuren vaikutuksen. Niin tekee itse asiassa koko kirja, joka yllättää viimeiseen sivuun asti.

Maria Mustranta: Äidin tehtävä, WSOY 2022, 146 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Dekkarimatkalla oppaina Donna Leon & Yrsa Sigurðardóttir

Tältäkin keväältä jäävät reissut reissaamatta, mutta onhan aina kirjat. Tällä kertaa en kaipaa uusia seutuja, vaan minulle kelpaavat hyvin paikat, joissa on ennenkin tullut käytyä. Ilmastollisesti kirjamatkani suuntautuvat nyt aika vastakkaisille suunnille Euroopassa.

Donna Leon: Pimeillä vesillä

Maaliskuussa 2011 matkailin Venetsiassa lukemistona Donna Leonin dekkari. Kuljin samoilla kaduilla ja kanavienkulmilla kuin kirjassa kuvattiin ja pistäydyin joissakin kahviloissa, joissa päähenkilö Brunetti kirjassa käväisi. Tätä on aina mukava muistella, kun luen uusia Brunetti-dekkareita. Nyt on Pimeillä vesillä -kirjan (Otava 2022) vuoro.

Niinkin voi todeta, että mikään ei ole muuttunut: Guido Brunetti taiteilee esimiehen pöhköilyn ja terveen järjen välillä sekä rauhoittaa hermojaan antiikin kirjallisuudella; perheyhteys pysyy ja vaimo kokkaa herkkujaan; donna Elettra selvittää tietoteknisiä yksityiskohtia; Vianello tukee vakaalla tavallaan tutkimuksia; työpari Griffoni karistaa kirja kirjalta napolilaisuuttaan. Helteinen Venetsia uuvuttaa kirjan henkilöitä mutta ei kadota hehkuaan, vaikka kanavaruoppaukset löyhkäävät eikä muutenkaan veden puhtaudesta ole varmuutta.

Kun maailma myllertää epävarmana, käynti Brunettin Venetsiassa tuntuu tutun turvalliselta, hmm, hermolevolta. Niin, dekkarihan on kyseessä, eli kaikilla ei ole lepoa eikä rauhaa. Tässä kirjassa selvitetään kuolemaa, joka ei aluksi vaikuta murhalta, vain surulliselta sattumalta muun perhetragedian ohella. Sen takana luuraa yhteisöä ja ympäristöä koskeva rikos.

Minua miellyttää, että inhimillinen ymmärrys kärsiviä kohtaan säilyy kirja kirjalta kyynistymättä. Melankolisen tunnelman lisäksi Leon jatkaa ympäristö- ja paikallispolitiikkateematiikkaa: oman edun tavoittelu ja muista piittamattomuus johtavat tragedioihin – toiset saavat rangaistuksen, toiset eivät. Leon tekee tarinansa sujuviksi, joskin aika yllätyksettömästi. Kuinkahan pitkään? Tämä on jo 29. Brunetti-suomennos.

Donna Leon: Pimeillä vesillä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2022. Sain kirjan kustantajalta.

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke 

Islanti kiehtoo aina vain, ja lyhyt reissuni sinne tuo tämänkin kirjan lukemiseen omat sävynsä. Reykjavikin ja lähialueiden maisemat palautuvat mieleen, kun seuraan tapahtumia Yrsa Sigurðardóttirin dekkarissa Nukke (Otava 2022).

Pidän kirjan mutkattomasta kerronnasta ja henkilökuvauksesta. Minulle dekkareissa täytyy olla seuraamiseen koukuttavat henkilöt, ja tässä kirjassa rikostutkija Huldar vetää puoleensa. Mies kyllä äijäilee, mutta hänellä on mukavasti herkkyyttä ihmisten erilaisuudelle, ja hän antaa tilaa muillekin kuin itselleen. Myös konsultoiva psykologi Freyja pitää Huldaria kiehtovana, joskin vastentahtoisesti. Ainakin yhteistyö rikosselvityksessä sujuu mukavasti, ja muutenkin jännite näiden kahden välillä säilyy hyvin. Saattaa asiantilaan vaikuttaa se, että toinen päähenkilöistä teki selibaattilupauksen. 

Juonessa kolme hyvin erilaista rikosta punoutuvat, ja viime sivuille säilyy yllätyksiä. Lasten ja nuorten kohtalo rikoksissa minua jäytää, ja jotain kylmää kuvauksessa on, vaikka myös myötätuntoa. Päihdekurimus vaikuttaa kirjassa moniin, ja liian moni heittää henkensä vain toisten rikosten peittelyn vuoksi. 

Kerronta toimii: se on totista vakavissa asioissa, mutta mukana on pilkettä päähenkilöiden persoonan kuvauksissa. Mielelläni jatkan tämän sarjan seuraamista.

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke. Osa 1 – Freyja ja Huldar, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala. Otava 2022, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kaksi vähän erilaista jännäriä

Englannin kielialueen jännärijulkaisuista poimin kaksi kirjaa, jossa on omanlaisensa tunnelma. Kummassakaan eivät etsivät tai rikostutkijat esitä pääosaa vaan rikos, mahdollinen rikollinen ja ihmissuhteet. Lukijaa kirjat kieputtavat arvailemaan, kuka teki mitäkin ja miksi, jolloin jännite pysyy yllä. Veri ei virtaa yltiöpäisesti, vaan inhimilliset tragediat korostuvat.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson?

Maud Dixonista tiedetään, että hän komeettamaisesti suosioon singahtanut kirjailijatähti, joka pitää yksityisyytensä tiukasti piilossa. Nuori Florence on kustantamossa töissä, sekoilee ja saa potkut sekä yllättävästi sen jälkeen pestin salaperäisen Dixonin assistenttina. Vaikka työ edellyttää täyttä vaitiolovelvollisuutta, Kirjailijuudesta haaveileva Florence pitää käännettä onnenpotkuna.

Alexandra Andrewsin dekkarissa Kuka on Maud Dickson? (Otava 2021) odotuksia nostaa kirjaliepeen mainos, jossa kirjaa verrataan Patricia Highsmithin Ripley-sarjaan. Ote on kyllä verrokkia kevyempi, vaikka moraalikysymyksiä saa nytkin miettiä.

”- – jos elämänsä käyttää siihen, että tavoittelee oikeudenmukaisuutta, saa aina pettyä. Sitä ei maailmassa ole. Ja jos olisi, se olisi tylsää.”

 Juoni kulkee mukavasti ja naisten työsuhteen kuvaus tuo koko ajan uusia käänteitä. Reissu Marokkoon lisää tapahtumatempoa, ja monesti tilanteet yllättävät. Henkilökuvauksen syvyydestä kyllä kerronnassa tingitään sitä mukaan, mitä pitemmälle tarina etenee, mutta on tarina viihdyttävä.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson? Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Otava 2021, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli

Kuin kytevä tuli (Otava 2021) kätkee sisäänsä monen henkilön tarinat, jotka näppärästi kytkeytyvät toisiinsa kahden – tai oikeastaan neljän – eri aikoina tapahtuneiden kuolemantapausten vuoksi. Ainakin kaksi niistä on murhia.

Paula Hawkins on jo aiemmin Nainen junassa -kirjassa osoittanut, että hän osaa sutjakkaasti kuljettaa risteileviä juonia ja henkilöitä. Nyt uutuusjännärissä lapsensa 15 vuotta sitten menettänyt pari on keskellä sukulaisten kuolemaa, jonka selvittelyihin sotketaan tai sotkeutuvat syrjäytymisvaarassa keikkuva nuori Laura ja vanha Irene-rouva. Lisäksi erikoinen nainen asuntolaivalla… Ei siitä sen enempää, mutta mukana kulkee vielä ammoin ilmestynyt romaani, jonka juoni saattaa olla varastettu.

Pidän romaanin henkilökuvauksesta, etenkin nuoren Lauran ja vanhan Irenen seurassa viihdyn, sillä heidän näkökulmistaan hienosti kyseenalaistetaan stereotypioita. Heidän kannaltaan Hawkins kuvaa eritoten yksinäisyyttä, kokemusta muiden tavasta ohittaa toisten tunteet ja kokemukset. 

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli. Suomentanut Markku Päkkilä

Otava 2021, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

R & R: Vainajat eivät vaikene

Vainajat eivät vaikene (Siltala 2021) aloittaa dekkarisarjan, jossa rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario tekevät yhteistyötä helsinkiläisissä rikostutkinnoissa. Uutuusdekkari tutustuttaa henkilöihinsä, joten kyse on lupaavasta sarjan alusta.

Kirjassa on kiinnostava pääpari, ja sellaiselta vaikuttaa myös kirjailijapari R & R. Sari Rainio on kirja-alan ammattilainen ja Juha Rautaheimolla puolestaan 40 vuoden kokemus väkivaltarikosten tutkinnasta.

Dekkarissa selvitellään rikkaan töölöläisnaisen kuolemaa. Naisen äveriäs, iäkäs isä auttaa Karilaa taustoittamaan tyttärensä elämää, ja myös Kaario tutustuu surevaan isään. Vyyhtiin kietoutuu paljon sekä epäiltyjä että muita henkilöitä, joten kirjassa kuvaillaan runsaasti kohtaamisia ja keskusteluja.

Minun makuuni dekkarissa on jonkin verran liikaa jahkailua, mutta tajuan sen olevan tyylikeino. Nyt ei trilleröidä tai verikkekkeröidä, nyt edetään perehtyen ja perusteellisesti etsien oikeutta uhreille. Samalla syvennytään henkilöihin. Jaarittelu esimerkiksi kuuluu Karilan ja hänen pomonsa toimintamalleihin:

”Olisi ollut tarpeeksi huolestuttavaa jo se, että Honkaniemi ja Karila olisivat keskustelleet keskenään pelkästään Tuntematonta sotilasta ja komisario Palmua siteeraten. Niin he tekivät ollessaan liian allapäin keksiäkseen omaa sanottavaa. Mutta silloin, kun he alkoivat astua toistensa tontille, Honkaniemi siteerata Tuntematonta ja Karila Palmua, oli jo piru merrassa. Ellei tutkinta pian nytkähtäisi eteenpäin, pitäisi ottaa järeät keinot käyttöön.”

Kirjan liepeestä tarkistan, että Vainajat eivät vaikene kuvaillaan ”häpeämättömän nostalgiseksi” ja ”cosy crime” -tyyppiseksi. Myös perinteet velvoittavat kuten Palmu-viittauksista voi päätellä.

Alussa hämmästelen vanhantavia puhutteluja ”neiti sejase” -tyyliin, mutta ymmärrän tarkoituksen saada mukaan menneen maailman viboja, vaikka liikutaan modernissa Helsingissä. Ja Helsingistä puheen ollen: pidän kaupunkikuvauksesta, sillä vuodenvaihteen säiden armoilla väreilevä kaupunki siirtyy sivuille elävästi.

Pääpari Karila-Kaario alkaa kirjan edetessä viehättää. Viola Kaario vaikuttaa aluksi kliseeltä eksentrisestä patologista, mutta naisen kulmikkuuden takaa pilkistävät traumat tekevät hänestä moniuloitteisen. Ville Karilan privaattikuvaus yllättää iloisesti: jes, kerrankin dekkarissa kotioloissa ja liitossaan onnellisesti viihtyvä mieshenkilö! 

Vainajat eivät vaikene on siis sitä mitä lupaa, jännitysviihdettä. Kirjan aihelmista erottuu kuitenkin kaikkia koskettavaa: rakkaudenkaipuu. Sen nimissä tehdään kirjassa (ja maailmassa) hyvää ja pahaa. Ja jatkoa siis sarjaan seuraa, hyvä.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo

Vainajat eivät vaikene. Mortuí non silent #1

Siltala 2021

dekkarisarjan ensimmäisen osa

477 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Hirvikaava & kirjailijakohtaaminen

”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.

En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?

Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.

Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry. 

Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.

Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.

Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:

”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä. Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”

Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.

Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021

Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.

Kuva: Arja Korhonen

Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.

Mies joka kuoli on tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.

Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.

Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.

Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.

Antti Tuomainen

Hirvikaava

Otava 2021

jännäri

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kiitos kirjailijalle juttutuokiosta Kannelmäessä!

Hirvikaavasta myös blogissa Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Kaksi kotimaista pikkukaupunkijännäriä

Kesällä vietin jännitysaikaa meillä ja muualla. Tähän juttuun pakkaan kaksi kotimaista uutuutta. Tuire Malmstedt aloittaa uuden sarjan, ja lupaavasti aloittaakin. Johanna Savolaisen esikoisdekkarissa tyylilajina on kotikutoisuus, cosy crime, jossa pienen yhteisön sisällä sirisee salaisuuksia.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

Ture Malmstedtin uutuusdekkari Lasitarha (Aula & Co 2021) aloittaa sarjan, jossa rikoksia ratkovat Elmo Rauramo ja Matilda Metso. Tässä ensimmäisessä osassa katoaa lapsi, ja tapaukseen liittyy muitakin katoamisia.

Rikostutkijoiden persoonat erottuvat hyvin, ja heidän taustansa syventää henkilökuvia. Ensimmäisessä osassa ei lähdetä virittelemään romanssia vaan rakennetaan yhteistyön muotoja kahden erilaisen persoonan välillä.

Oman tasonsa rikosromaaniin tuo vanhan pariskunnan osuudet, joissa keskitytään lähinnä Liljaan ja Liljan ystäviin. Lilja on kuuroutunut musiikinopettaja, joka toimii dementoituneen miehensä Leon omaishoitajana. Pariskunnan menneisyyttään synkistää pojan katoaminen vuosikymmeniä sitten.

”He olivat kuin kaksi antiikkista radiolähetintä, jotka eivät tavoittaneet samaa taajuutta. Heidän välillään oli vain kohinaa, josta ei saanut selvää.”

Juonen edetessä saan vihjeitä, joten seuraan kiinnostuneena tapahtumia, enkä edes ärsyynny yhteensattumista. Pohjoismaisen dekkarityylin keinoin näkokulmat vaihtelevat luvuittain, ja välillä on tuntemattoman, hurahtaneen henkilön tekstejä, joiden kauheus tehoaa. Kuka niiden kertoja on? Miten ne liittyvät koko tarinaan? Kas siinä on jännärin juonijuju.

Tuire Malmstedt

Lasitarha

Aula & Co 2021, ilmestyy 2.8.2021

dekkari

Sain kirjan kustantajalta.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

Savolaisen jännärissä on monia henkilöitä, joiden suhdetta toisiinsa avataan hiljakseen. Anna pyörittää Kotkan liepeillä baaria, jonne tulee kesätöihin salaperäinen Eevi. Annan poika, koripallolupaus Teemu, iskee tyttöön silmänsä, myös jokunen muu, ehkä myös Teemun paikallinen kaveri Marko. Varsinainen jännitysosuus käynnistyy siitä, kun Annan särmikäs lapsuudenystävä Leila löytyy kuolleena Annan kodin lähistöltä. Murhaa alkaa selvittää kotkalainen poliisi.

Henkilöjoukon keskiöstä löydän Annan, jota varjostaa muistot avioliitostaan Teemun isän kanssa. Annan kautta kuvataan äitiyttä, ympäristön paineita ja ainokaisesta luopumista urheilu-uran vuoksi.

Kirja esittelee aika mukavasti Kotkan rannikkoympäristöä ihmisineen. Kyläkunnan väki tuntee toisensa ja kunkin historiaa, silti piisaa pinnanalaisia salaisuuksia. Ehkä kerrontakerässä on jonkin verran liikaa langanpätkiä, osin irrallisesti, ja siitä syystä henkilöt jäävät aika etäisiksi. Kenties kirja saa jatkoa, sillä pari romanssinpoikasta jäivät kiinnostelemaan.

Johanna Savolainen

Se, joka pääsi pakoon

Mäkelä 2021

316 sivua.

Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Koston jumalatar

Minun makuuni ovat psykologiset rikoskirjat, joissa ei niinkään lennä veri vaan läppä. Ei tunnelman tarvitse olla hirtehinen tai hulvaton, mutta oleellisena pidän luistavaa dialogia, joka syventää henkilösuhteita ja inhimillisyyden eri puolien kuvausta. Olen tämän useasti lausunut jännäripostauksissani, myös sen, että minulla on kolme salarakasta näistä piireistä: Adamsberg, Brodie ja Barbarotti. Eli pidän erityisesti Fred Vargasin, Kate Atkinsonin ja Håkan Nesserin dekkarisarjojen päähenkilöistä ja kerronnan tyylistä.

Nesser yllätti joku aikaa sitten tuomalla kaksi sarjasankariaan Van Veeterenin ja Barbarottin samaan kirjaan Vasenkätisten seura. Kohtaamiseen viitataan myös uusimmassa Barbarotti-dekkarissa Koston jumalatar (Tammi 2021). Tässä kirjassa Gunnar Barbarotti palaa kollega-naisystävä Eva Backmanin kanssa yhteen rikostapaukseen vuodelta 2013, kun he viettävät hermolomaa Gotlannissa syksyllä 2018.

Vuonna 2013 tutkinnan alla on Albin Rungen saamat uhkaukset. Rungen ajama bussi joutui onnettomuuteen, jossa kuoli 17 nuorta ja yksi aikuinen, ja uhkailut liittyvät siihen. Tapaus junnaa paikoillaan, sitten tulee yllätyskäänne. Vuosia myöhemmin vahvistuu, että juttu on vielä hämärämpi kuin aikanaan oletettiin. Samalla saan näköalapaikan poliisipariskunnan suhteen kehitykseen.

Valitettavasti kaikki kirjan konstit eivät tepsi lukijan hämäykseksi, ja mukana on aika ilmeistä ainesta. Hämmästelen myös, että nyt on liikaa viivyttelyä, samoin Barbarottin ja Backmanin sanailua – vaikkakin se vakuuttaa kummankin ominaislaadun hyväksyvästä lämmöstä. Mutta mutinat sikseen: viihdyn varman kertojan seurassa, ja Barbarotti säilyttää hurmaavuutensa.

”Yhteiskunta oli raaistunut ja hän oli vanhentunut. Olisi pitänyt ruveta filosofiksi, Barbarotti ajatteli ja huokaisi.”

Olen todennut tämän varmaan kaikissa Barbarotti-jutuissa, mutta toistettakoon se: minua viehättää Barbarottin lapsenomainen Jumala-suhde ja kohtalonusko (vaikka itse olen lähinnä agnostikko). Siinä on lohdullista ja naiiviutensa tunnistavaa ”elämä kantaa” -mentaliteettia – päähenkilön omassa elämässään ja työssään kokemistaan tragedioista huolimatta, tai juuri siksi. Romaanin pääteema on syyllisyys, ja sitä Nesser käsittelee kirjassa eri näkökulmista ja siten sävyttää ihmisen keinoja selvitä sellaisestakin, mistä ei ensin tunnu olevan poispääsyä.


Håkan Nesser

Koston jumalatar

suomentanut Aleksi Milonoff

Tammi 2021

Barbarotti-sarjan kuudes osa

216 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön! ja Leena Lumi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus