Aihearkisto: Dekkari

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Arnaldur Indriđasonia tituleerataan Islannin luetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on ainakin islantilainen kirjailija, jonka teoksia minä olen lukenut eniten. Huonoimmillaankin hänen kirjansa ovat dekkarityyliä, joka sopii makumieltymyksiini. Kyse on ihmisistä, ihmisistä välittämisestä rikosten takana.

Petsamo (Blue Moon 2018) sijoittuu sota-aikaan, ja sen keskiössä on Petsamosta Islantiin seilannut pakolaiva, jolla pohjoismaissa työskennelleet ja opiskelleet islantilaiset palasivat kotimaahan vuonna 1940. Pääosassa on nainen, jonka sulhanen ei saavu Kööpenhaminasta laivalle. Tämä kirjaosuus paneutuu syyllisyyden taakkaan ja sen jäytäviin seurauksiin.

Kuvan oikeassa alareunassa on Esja-laiva, joka toi Petsamosta islantilaiset kotiin. Reykjavíkin satamassa on infotauluja historiallisista tapahtumista, tämä on niistä yksi.

Petsamon toinen tarinalinja selvittää sotilaspukuisen nuorukaisen kuolemaa. Sota-aikana Englanti miehitti Islannin ja amerikkalaisjoukkojen tukikohdat muuttivat saarelaisten elämää. Islantilaispoliisi Flóvent ratkoo yhdessä miehitysjoukkojen sotapoliisin Thorsonin kanssa murhaa, sitten toista – ja pikkuhiljaa kytkös Petsamo-laivan tapaukseen kietoutuu muuhun juoniainekseen.

20190623_094633.jpg

Pikkuhiljaa on oikea sana kuvaamaan Petsamoa. Juonta rakennellaan hiljakseen, tutkintaan tai muuhun totuuden selvittämiseen tarvitaan katkonaisia, ympäripyöreitä keskusteluja. Eli vilkasta toimintaa kaipaaville meno voi olla tuskastuttavan hidasta. Seuraan paraikaa islantilaisen Loukussa-telkkaridekkarisarjan toista tuotantokautta ja siinä on samanhenkistä hidasta jäyhyyttä, totista peittelyä ja vähäsanaista väistelyä.

Se on myönnettävä, ettei Flóventissa eikä Thorsonissa (esimerkiksi jo kirjassa Varjojen kujat) ole samanmoista vetoavuutta kuin Arnaldur Indriđasonin aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen poliisihenkilöissä. Pureutuminen heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ei vie syntyihin syviin kuten esimerkiksi kuvaukset henkilöhahmoista Marion Briem (esimerkiksi Mestaruusottelu) ja Erlendur Sveinsson (esimerkiksi Reykjavikin yöt).

Arnaldur Indriđasonin dekkareissa on siis aina kyse siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan, eivätkä ne asiat ole irti yhteiskunnassa tapahtuvasta. Yhteisön, ajatustapojen ja ulkoisten vaikutusten merkitys näkyy ja tuntuu. Sota-aikaan sijoittuvissa kirjoissa natsismin nakertava vaikutus on yksi asia, toinen on amerikkalaistuminen, muu tulee perhesuhteista.


Julkaisen juttuni viikolla, jota vietän Islannissa. Kuljen Reykjavikin katuja turistien joukossa ja kuvittelen kortteleiden ja sataman elämän aikoihin, jolloin meitä uteliaita miljööihastelijoita ei juuri ollut. Kiitän kirjailijaa tunnelmista, jotka aikaansaavat katuja kulkiessani ailahduksia tuttuudesta; teen kävellessäni aikaloikkia kirjojen Reykjaviikiin.

Ja muuten: juttu ilmestyy pride-viikolla. Siihenkin Petsamo aiheiltaan sopii.

– –

Arnaldur Indriđason
Petsamo
suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon 2018
dekkari
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muuta Islanti- ja Indriđason-fiilistelyä jutussani kirjasta Islantilainen voittaa aina.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Camilla Grebe: Lemmikki

Luen nykyisin harvakseltaan juonidekkareita. Monet vuodet kahmin niitä, etenkin pohjoismaisia. Kiinnostavimmissa dekkareissa on yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyviä pintaa syvempiä tasoja, parhaimmistoon kuuluvat Karin Alvtegenin, Hennig Mankelin, Karin Fossumin ja Jussi Adler-Olsenin dekkarit. (Kestosuosikkiani, ranskalaista Fred Vargasia, en lue tähän joukkoon vaan henkilövetoiseen vinksahtaneeseen jännäriproosaan.)

Johdatteluun lankean siksi, että Camilla Grebe jatkaa mainiosti juoneltaan vetävää jännityslinjaa, jossa on yhteiskunnallisia intentioita. Lemmikki (Gummerus 2018) kytkeytyy pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Sen johtoajatus on: ”Olisit itse voinut joutua pakenemaan sotaa ja nälkää.” Eetos ei vaikuta päälle liimatulta, vaan se herättelee ymmärrystä ja empatiaa niitä kohtaan, jotka menettävät kaiken ja sitten pelastuttuaan joutuvat pohjoismaisen hyvinvoinnin keskellä uhatuiksi.

20181227_150443.jpg

Lemmikin pääjuoni käynnistyy parin vuosikymmenen takaisesta lapsenmurhasta, joka kytkeytyy tuoreeseen murhaan. Tapahtumat sijoittuvat rappioituvalle maalaispaikkakunnalle, josta on kotoisin yksi tapauksia selvittävistä poliiseista, Malin. Lisäksi kateissa ovat Greben edellisestä romaanista Kun jää pettää alta tutut henkilöt Peter ja Hanne.

Jännitystä lisää vuorottelukerronta, jossa tapahtumia vievät eteenpäin Malin ja tapahtumiin vahingossa sotkeutuva 15-vuotias Jake. Myös Hannen oma ääni kuuluu päiväkirjamerkinnöissä, vähän muutenkin. Erilaisten henkilöiden näkökulmat lisäävät jännitysmomentteja, mutta niiden myötä myös kuvataan kasvukipuja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat  persoonakehitykseen ja vaikeuttavat sitä. Kirja välittää identiteettiongelmia niin nuoren, aikuisen kuin muistinsa menettävän henkilön näkökulmasta.

”Herätessäni tajuan heti, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti. Olen ylittänyt rajan ja astunut tuntemattomalle maaperälle, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mitä olen kuvitellut tietäväni itsestäni ja tulevaisuudestani, on osoittautunut vääräksi – valheeksi, jonka olen punonut kuvitelmista, – – .”

Välillä kerronnassa on kömpelöä rautalangan vääntöä, kankeaa maaseutu-kaupunki-dikotomiaa, hitautta ja liiallista aihekuormaa, mutta juoni odottamattomine loppukäänteineen viihdyttää – jos niin rohkenen karmeuksien lukemisesta sanoa. Ja vielä tämä: vierastan dekkareissa aina sitä, että yksi tutkintaan osallistuvista on kiinteästi rikosvyyhden osallinen. Silti. Huomasin tempautuvani dekkarin vietäväksi.

– –

Camilla Grebe
Lemmikki
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018
dekkari
509 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelleyn jännitysromaani Älä jää pimeään (Gummerus 2019) yllättää iloisesti siten, ettei siinä rynnitä murhaajan jäljillä eikä veri lennä, vaan keskiössä ovat kriisit ja traumat, jotka ovat valitettavan tavallisia: raiskaus ja tulipalo. Vai tapahtuuko tosiaankin raiskaus, onko sittenkin kyseessä murhapoltto? Kuka on persoonaltaan epävakaa vai onko sittenkään? Oleellista on, miten epäilyt, salaisuudet ja syyllisyydet vaikuttavat henkilöihin ja heidän tekoihinsa.

20190422_142905.jpg

Juoneen jujuttaa epäluuloisuutta herättävä tunnelma, jota kerrontaratkaisut lisäävät. Kirjassa kertovat vuorotellen aviopari Laura ja Kit, ja aikajänteen muodostavat nykyhetki ja 15 vuotta aiemmin tapahtunut. Henkilövetoinen dekkari panostaa tunteiden kuvailuun.

Älä jää pimeään -jännärissä viehättää yksi yksityiskohta: Kit on hurahtanut auringonpimennyksiin ja saa Laura-rakkaansa samaan koukkuun. Se toimii symbolina ja myös kerronnallisesti:

”Kit riisui lasini vastaukseksi ja katsoin paljain silmin hiilenmustaa palloa taivaalla. Tiesin katsovani laajaa vetykaasun muodostamaa niemekettä, mutta seistessäni siinä pystyin ajattelemaan vain jumalia ja taikuutta. Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se on niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömältä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.”

Minun makuuni kirjan keskivaiheella on liikaa viivyttelyä. Loppuosan yhteensattumat laskevat intoani, samoin juonenkäänteet, etenkin loppupuolen psykopaattivaihe. Dekkarimakuni tuntevat tietävät, että minua sieppaavat sekopäisyyteen pohjautuvat ratkaisut. Onneksi loppu tarjoaa pikkuylläreitä – lopulta onkin kyse muusta kuin annettiin olettaa. Perusasetelmaan liittyy ihan ymmärrettävää psykologista pohjaa: häpeäsalaisuuksia, jotka piiloteltuina paisuvat.

Menköön. Älä jää pimeään on kokonaisuutena kelpo rikosviihdettä, koska paikoitellen siinä on virkistävän omaperäisiä hetkiä henkilöasetelmien ja auringonpimennysten vuoksi.

– –

Erin Kelly
Älä jää pimeään
suomentanut Päivi Pouttu- Delière
Gummerus 2019
jännitysromaani
486 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Rautakupoli

Sarjakirjojen riesa on se, että niistä saa parhaiten irti uskollisesti ilmestymisjärjestystä seuraten. Uskallan väittää, että näin on myös Samuel Davidkinin kirjoissa. Henkilöt tulevat vähitellen tutuiksi ja päätapahtumissa on kytköksiä osasta toiseen.

Ensimmäinen osa Esikoisen lunastus tutustutti helsinkiläispoliisiin Leo Askoon, jonka sukusalaisuudet vaikuttavat tapahtumiin. Askon työkumppani Daniel Janovsky on tärkeä peilaaja Askolle ja tapahtumiin, jotka kytkeytyvät juutalaistraditioon. Sarjan toisessa osassa Sodomasta pohjoiseen yhteydet kansainväliseen vakoilu- ja asekauppaan lisäävät tapahtumakierroksia, ja kummankin rakkauselämä kietoutuu juoneen.

Kolmas osa Rautakupoli (Johnny Kniga 2019) nivoo kahden ensimmäisen osan irtonaiset juonenpätkät yhteen. Juutalaisuuteen liittyvä arvoesine salaperäisine viesteineen avautuu monimutkaisen selvitystyön avulla. Siinä tarvitaan reissu Lontoon National Galleryyn Rembrandtin maalauksen luo sekä takaa-ajoja ja pyssynpauketta Helsingissä, Lontoossa ja Lapissa, lisäksi Leon juurienpenkomista New Yorkissa.

Ensimmäisestä osasta lähtien Davidkinin vahvuus kertojana on ollut ympäristöjen elävöittäminen. Nytkin Helsinki on vahvoilla, mutta ilokseni myös muut paikat välittyvät verbaalisti. Myös juutalaiseen perinteeseen liittyvät asiat pysyvät pinnalla. Pidän siitä, että niitä osittain avataan ja välillä annetaan olla vain oleellisena taustana. Mielestäni kotimaisen ja kansainvälisen juutalaiskulttuurin kytkeminen kirjaan tekee Davidkinista omaperäisen suomalaisjännityskirjailijan.

Aiemminkin olen nokkinut Davidkinin suhde- ja naiskuvausten heikkouksia. Eivät ne tässäkään osassa juuri monipuolistu. Parisuhteet häälyvät kummallisen epämääräisinä. Miehet ikään kuin hiivistelevät, jotteivat joudu kohtaamaan tai jakamaan mielensisäistä. En saa kiinni Askon enkä Janovskyn tunne-elämästä – ehkä sitä voi toisaalta pitää mielenkiintoisen huokoisena. Ja sitten saan yllättyä: välillä miesten mietteet hyökyvät päälle.

”Oli hän miettinyt paradokseja. Kuten sitä, kuinka ihminen lipuu ikuisuuden pinnalla, tanssii sen halki ja pitää sitä pilkkanaan. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että jokainen etäisyys voidaan jakaa äärettömän moneen pieneen osaan. Silti ihminen voi ottaa vaikkapa metrin pituisen askeleen, pienen ja samalla äärettömän. Hän hyppää äärettömyyden yli, noin vain.”

Jännitysrintamalla huomaan tavallisuuksia kuten omien poliisivoimia vastaan asettumisen ja rintamalinjat USA-Venäjä. Mukavasti niitä tosin nyt hämmentävät Israel ja Pohjois-Korea. Kansainvälistä menoa ja meininkiä siis.

Kesäisen dekkariviikon lukemistoon Rautakupoli sopii mainiosti. Tapahtumia riittää, juutalaisuuteen liittyvät arvoitukset pakottavat pysymään vireänä ja päähenkilöissä alkaa olla tarpeeksi vetovoimaa, joka avittaa seuraamaan, kuinka heille käy.

– –

Samuel Davidkin
Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
trillerisarjan kolmas osa
365 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita mietteitä Rautakupolista, mm. Kirsin Book Club ja Mannilainen.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Fred Vargasin dekkarilla on mainiota käynnistää kesän dekkariviikko. Uusin suomennos on nimeltään Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019), ja hyviä muistoja se lukijalle jättää.

Uskon Vargasin dekkareiden sopivan verkkaisen tyylin ja vinksahtaneen huumorin ystäville. Oleellista on eksentristen henkilöiden persoonallisuus, toiminta ja yhteispeli. Korostan yhteispeliä, sillä Vargas on velho lyöttämään yhteen erilaisuuksia ja siten luomaan hykerryttäviä hetkiä dialogin loksahtaen kohdilleen.

Muistoksi käynnistäsi kertoo tarinan koirankakan joukosta löytyneestä luunpalasesta ja luulöytöön liittyvästä selvitystyöstä. Päähenkilö Louis Kehlweilerillä on elämässään ollut epäonnea rakkaudessa mutta muita mysteereitä hän ratkoo taidolla. Apua hän saa esimerkiksi vanhalta ilotytöltä ja keskiaikatutkijalta. Kaikista henkilöistä piirtyy persoonallisuuksia, joiden vinkeässä seurassa viihdyn.

Vargas ei tottele perusdekkarin sääntöjä, vaan tekee omiaan. Juonella ei ole niin merkitystä, vaikka hyvin sekin punotaan. Tunnelma ja tyypit ratkaisevat sen, että välkky toiminta kiinnostaa. Ei tarvita verkikekkereitä eikä takaa-ajoja.

”Tämä poikkeus olisi syytä muistaa, sillä on aina ihmiskunnan kannalta hyvä asia, kun voi näyttää toteen, etteivät säännöt päde.”

Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Vargasin Kolme evankelista -sarjaa. Kaksi muuta on jo ammoin suomennettu, ja olen ne lukenutkin, joskin ne ovat vaipuneet mieleni unholaan, sillä salarakkaani Adamsberg on vienyt tilan. Adamsberg on Vargaksen tunnetuimman dekkarisarjan kiehtova päähenkilö. Häntä olen saanut seurata yhdeksän osan verran. Ilokseni haahuileva herra mainitaan tässä kirjassa pariin otteeseen.

Oudoksun sitä, että sarjan osia suomennetaan sikinsokinjärjestyksessä. Ei se kyllä tavatonta ole. Niin on käynyt Kolme evankelistaa -sarjan lisäksi Adamsberg-sarjassa ja toisen suositun ranskalaiskirjailijan sarjassa, tarkoitan Pierre Lemaitren Verhooven-sarjaa. Sitä sattuu. Ja onneksi ei satu pahasti. Etenkin Vargaksen dekkareita voi lukea epäjärjestyksessä, sillä viihdyttävä tarinan- ja henkilökuljetus toimii omillaan, joskin henkilöiden kehityskaaren seurantaa tukee kronologinen sarjaeteneminen.

– –
Fred Vargas
Muistoksi käynnistäsi
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019 (ilmestyi Ranskassa 1996)
toinen osa sarjasta Kolme evankelistaa
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Joakim Zander: Ystävä

Sarjakirjan lukeminen vailla kokemusta aiemmista osista on riski. En ole lukenut Joakim Zanderin sarjan kirjoja Lähiö ja Uimari vaan harppaan suoraan kolmanteen osaan Ystävä (Tammi 2019). Haluan testata, miten jännitysromaani toimii itsenäisenä kirjana. Ehkä myös kirjailijan tuleva esiintyminen Helsinki Lit -tapahtumassa 2019 houkuttelee minut tarttumaan juuri uusimpaan kirjaan.

Näin minulle käy: tapahtumantäyteinen juoni toimii, mutta huomaan, että taustatieto syventäisi henkilöitä ja kokonaiskuvioita. Ruotsalainen Matti haluaa unohtaa masentavan menneisyytensä, vaihtaa nimensä Joacimiksi ja tähtää diplomaatiksi. Naiivi juippi saa harjoittelijapestin Beirutista, hullaantuu vaaralliseen Yassimiin ja hölmöilee ymmärtämättömänä vakoilukiemuroissa. Toisaalla Klaran vaikeat viime vuodet kulminoituvat isoisän hautaamiseen ja ystävän yllätyspidätykseen. Yhdessä vuorokaudessa hän joutuu keskelle pelottavia tapahtumia, joissa on varjostusta, takaa-ajoja, ampumista – ja rakastumista.

Kahta tarinalinjaa kuljetetaan erillään ja sitten vedetään yhteen. Pidän vuorottelusta, sillä se lisää uteliaisuuttani. Lisäksi lukija kieputetaan päättelemään, mikä maailmanpoliittinen peli liittyen Syyrian sotaan, Isisiin, Venäjän ja USA:n vaikutusvaltaan sekä Säpon toimintaan vetää pahaa aavistamattomat päähenkilöt mukaansa.

Joko ummikkouteni sarjasta saa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi tai sitten vain muuten nousen väärällä jalalla jännäriin. Jännäriin ympätyt rakastumiset tuntuvat pakotetuilta ja heppoisilta. Kun umpirakastunut, vedätettävissä oleva Matti-Joacim laususkelee: ”Pidän sinusta kauheasti”, no, se kuulostaa vain lattealta. Niin myös:

”Tämä on sinulle varmasti järkyttävää, mutta sinä olet päätynyt keskelle jotakin paljon suurempaa kuin osaat kuvitella.”

Minusta poliittinen osuus jää kovin pintapuoliseksi. Ehkä räväkkää on se, että puolueeton Ruotsi on muuta kuin puolueeton ja lähettelee porukkaa kidutettavaksi ei-oikeusvaltioihin. Zanderia mainostetaan yhteiskunnalliseksi kuvaajaksi, mutten siitä puolesta kovin syvällisiä saa irti, vaikka esimerkiksi Matin luokkaretkessä olisi rutkasti mahdollisuuksia. Maailman sodat, uhat ja terroriteot sekä niistä pelastautuminen ovat huminaa ympärillä, jännärissä oleellista on kahden päähenkilön henkilökohtainen selviäminen. Luen kirjan loppuun ennen kaikkea Klaran vuoksi. Hänestä löydän rosoa, siis seurattavaa.

– –

Joakim Zander
Ystävä. Jännitysromaani
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2019
285 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Donna Leon: Maalliset jäänteet

Matkan varrella olen välillä väsähtänyt sisäsiistin ja kultivoituneen Guido Brunettin seurassa, vaikka venetsialaisympäristö ja sen ongelmat kiinnostavatkin. Viisikko-sarjaa muistuttava ateriointikuvailu ja verkkainen juonipurku toisaalta huvittaa. Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Donna Leonin sarjan dekkarit, vaikken kaikista viimevuotisista kirjoista olekaan postannut.

Maalliset jäänteet (Otava 2019) on sarjaosa, jonka kanssa virkistyn. Ennallaan on Brunettin työpaikan hierarkia ja suhteet, esimerkiksi gesturan sihteeri loistaa korvaamattomana tietolähteenä. Rakkaus perheeseen ei horju, mutta jotain erilaista värinää tai suvantoa on nyt luvassa. Brunetti näet lomailee yksin, joskin olosuhteet selittävät ratkaisun. Brunetti lukee antiikin tekstejä ja muuta sivistävää. Ja pohdiskelee.

”Brunetti oli lukenut vastikään kirjan, jossa sanottiin, että kanahaukka kykenee erottamaan perhosen siipisuonet: mistä sen tietää, mitä kaikkea me pystymme näkemään? Tai tuntemaan? Mahdollisuuksia on rajattomasti, jokainen meistä on erillinen valintojen ja kykyjen universumi.”

Kirjan alkupuoli paljastaa taas hyväosaisten etuiluaseman; loppuosa korostaa sitä ja korruptiota. Mutta välissä luen elävää, kaunokirjallista kuvausta helteisestä lagunasta, soutamisesta ja mehiläisten hoidosta. Alkaa jopa vaikuttaa siltä, että rikos, jota Brunetti alkaa ratkaista, on mehiläisten kuolema.

Ei, kyllä ihmiseen liittyvä katoamistapaus vaatii selvityksen. Tapaus ei ole kuitenkaan tavanomainen, ei myöskään ratkaisu. Minut virittää hyviin kirjakokemustaajuuksiin se, miten kirjassa kuvataan ihmisten läheisiä suhteita, joissa on silti vierautta, ja lisäksi kiehtoo syyllisyysteeman kuvaus. Ajankohtaisuutta lisää vanhustenhoidon problematiikan sekä ilmastonmuutoksen ja ympäristörikosten käsittely. Eli ahmin uusimman Brunetti-dekkarin.

20190221_092231.jpg

– –

Donna Leon
Maalliset jäänteet
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2019
eKirjana 208 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Pekka Matilainen: Kupoli

Tapanani on reissulle ottaa mukaan romaani, joka sijoittuu matkakohteeseeni. Firenzeen valitsin Pekka Matilaisen renessanssiaikaan sijoittuvan jännitysromaanin Kupoli (Atena 2013).

Nuori Antonio (Toni) pääsee maaseudulta Firenzeen varakkaan isoisän luo ja opiskelemaan Santa Crozen luostarikouluun. Sattuman saattelemana Toni päätyy tunnetun seikkailijan ja oppineen Antonio Lochin  (todellinen henkilö fiktioituna) kirjuriksi kaupunkia kuohuttaneessa murhatapauksessa. Toni pääsee kuin siivellä piireihin.

”He olivat viisaita ja paljon nähneitä miehiä, jotka oli kirjoitettu täyteen, vain loppulukua vaille. Minä olin sivu, johon oli raapustettu vain muutama sana. Vähän aikaisemmin olin paimentanut isäni tilalla lampaita.”

Romaani sijoittuu vuoteen 1423, jolloin Firenzen ja Milanon sotaa käynnistellään. Se on otollinen aika huhuille ja huijauksille. Murhatapauksia tulee lisää, ja lopulta onkin kyse kadonneesta kirjakääröstä, jonka tiedot voivat muuttaa maailmaa.

Matilainen punoo juoneen ajan elämäntapaa ja olosuhteita. Maukkaasti kirja kuvaa sitä, miten väärät ilmiannot tai juonittelut voivat syöstä kenet tahansa maanpakoon, tyrmään tai hirteen. Välillä tarina kangistuu tiedonjyvien kylvämiseen, parasta on ajan ja ympäristön kuvaus. Vanha Firenze elää, vallankin kun itse lukemisen lomassa kuljin kuvatuilla paikoilla. Romaanissa Duomon kupoli on rakenteilla – nyt sinne voi turisti kiivetä maisemia katsomaan, kirjassa kuvatut kadut ovat samoja kuin nykyisin, ja Santa Crozen kirkko ja luostari ovat yhä paikoillaan.

Tarinan kertojan Tonin kuvittelen nuoreksi mieheksi, josta näin maalauksen Uffizissa (Perugino 1494). Tutulta nuori kertojaminä kuulostaa, eli historiallisten romaanien traditiota mukaillen nuori mies kehittyy miesten tavoille oppipoikaroolissa. Eikä ole ainutlaatuista, että nuori kertoja saatellaan ensimmäisiin lemmenleikkeihin, kankeasti se tässä kirjassa sujuu, vaikka huvittaahan se, ettei Decamerone ollut riittävä opastaja nuorelle miehelle sänkypuuhiin.

Nimipudottelua antiikin ja myöhemmän ajan suuruuksiin riittää, ja huomaavaisesti kirjan lopusta löytyy kirjassa mainituiden historiasta tuttujen henkilöiden luettelo. Kaikilta osin en ole henkilökuvauksesta vakuuttunut, sillä ohuiksi henkilöt jäävät. Joitain herkullisia kertojan pohdintoja löydän.

”Luin kaikkea, mitä käsiini sain. Mitä enemmän luin, sen hämmentyneemmäksi tulin. Totuuksia oli niin monia. Oli kirkon totuus ja oli Poggion, Brunin ja muiden humanistien ylivertaisina pitämät antiikin auktoriteettien totuudet, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa sekä keskenään että kirkon totuuksien kanssa.”

Kupoli sai vuoden 2013 esikoisdekkaripalkinnon. Viihdyttävä ja asiantunteva historiaseikkailu se on, mutten usko, että se näppäristä käänteistä huolimatta säväyttäisi minua ilman Firenze-yhteyttä.

– –

Pekka Matilainen
Kupoli
Atena 2013 (pokkari 2014)
jännitysromaani
299 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuurimatkastani Firenzeen: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Mikael Niemi: Karhun keitto

Mikael Niemi pysyy Pajalan tienoilla, mutta uudessa romaanissa Karhun keitto (Like 2018) hän siirtyy historialliseen romaaniin. Kirjan toinen päähenkilö on Lars-Levi Laestadius ja tapahtumavuosi 1852. Yllätyksenä pidän sitä, että pintajuoni pakerretaan  rikoksen ympärille.

”Sinä ja minä tiedämme totuuden. Väkivallan tekijä on vapaana, tappajakarhu ihmisen hahmossa. Ja kun karhu on päässyt ihmislihan makuun, mitä sitten tapahtuu?”
”Se tahtoo lisää?”

Leastadiuksen seurakunnassa tapahtuu kolme murhaa. Kirkkoherra äityy selvittelemään niitä oppipoikansa kanssa, sillä huolimaton nimismies tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Esimerkiksi ensimmäinen nuoren naisen surma pistetään karhun piikkiin.

Minulle ei rikosvyyhden selvittely ole romaanin kiinnostavin osa. Mietin kovasti, mikseivät romaanin aiheeksi riitä herännäisyyden ristiriidat, Laestadiuksen äkkiväärä persoona ja monen kulttuurin elinehdot Suomen, Ruotsin ja Norjan rajamailla tai romaanin toinen päähenkilö Jussi. Nuori mies on saamelainen ”noidanpenikka”, jonka Laestadius on pelastanut tieposkesta ja ottanut oppipojakseen.

Jussin persoonassa, saamelaistaustassa ja ympäristön suhtautumisessa nuoreen mieheen riittää romaaniin ainesta. Papin ja opinhaluisen hylkiölapsen suhde sisältää isoja kysymyksiä uskosta, valistuksesta, koulutuksesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista valita.

20181115_120716-1.jpg

Romaanin pääosin kertoo – tai kirjoittaa – Jussi. Hieman minua tökkivät moderniudet, joita tekstiin on tarttunut. Ja jotenkin alleviivaavia ovat Jussin ajatukset esimerkiksi kirjallisuuden vaikuttavuudesta, aprikoinnit kirjastojen voittavan kirkot tai sitten sen miettiminen, tuleeko aika, jolloin kirjoissa rikokset ja pahan läsnäolo kiinnostavat.

Heti perään totean, että romaanissa on monia mukaansa tempaavia kuvauksia, esimerkiksi luontohuomiot, karhunkaato ja elinolot kuvataan elävästi. Jussin ensimmäisessä humala- ja tanssikokemuksessa on villiä vauhtia, lapsuusperheen olot kauhistuttavat ja ensi rakkauden sokeus koskee. Kirjoitetun ja puhutun kielen puutteen tai hallinnan merkitys välittyy väkevästi.

Viihdyin ja välillä vaikutun Karhun keiton seurassa, mutta mainitsemiani muttia murehdin, eikä loppuratkaisu minua täysin vakuuta. Pohjoisen luonto ja ihmisluonto välittyvät romaanista silti erittäin hyvin. Laestadius kiinnostaa henkilönä, ja hän ansaitsee romaanihenkilöstatuksen.



Romaanihenkilönä Laestadius on kiehtova kohde. Niemen romaanissa hän on fiksu mies, luonnontieteilijä, valistuksen asianajaja, viinapirun vastustaja ja perheen huolenpitäjä, joka sopii myös aikaansa edellä toimivaksi rikostutkijaksi. Kiinnostavasti kirjassa korostuu, miten pohjoisen uskonpuhdistajaan iski julistuksen kipinä naissaarnaajasta, eli naispappeuttakin sivutaan. Myös sitä romaanissa pohditaan, onko perustajaan kiinnittyvä kiihkeä herätys oikein – missä kulkee raja?

”Herätys oli rätinää ja räiskettä. Kirkkokansa näytti viihtyvän, kun oikein kunnolla mekastettiin. Syntiset sydämet pamppailivat, posket kurtistuivat tunnemyrskystä, koko seurakunta hyppi liikutuksissaan ja iski lapikasta lattiaan. Ukot ja kata tiungetsivat eteenpäin eivätkä nähneet vaatimatonta kyläpappia vaan Jeesuksen.
   Entä jos hän ei ollut saanut muuta kuin epäjumalanpalvontaa?”

Leastadiuksesta romaani välittää kuvaa kulttuuritietoisena ajattelijana ja tiedemiehenä. Se vaikuttaa ainakin minuun niin, että nykykäsitys lestadiolaisista elämänkielteisinä rajoittajina hoitokokouksineen tuntuu paljon taantumuksellisemmalta kuin liikkeen perustaja. Tätäkin Niemen romaani pistää miettimään. Ja se vahvistaa tunnetta, jonka sain Päivi Alasalmen hienosta Laestadius-osuudesta romaanissa Joenjoen laulu.

– –

Mikael Niemi
Karhun keitto
suomentanut Jaana Nikula
(rikos)romaani
Like 2018
270 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Antti Tuomainen jatkaa sujuvasanaisen jännityksen kirjoittamista. Pikku Siperia (Like 2018) asettuu Tuomais-janallani suosikkini Mies joka kuoli ja sitä seuranneen hitusen pakotetun Palm Beach Finlandin väliin. Syynä on se, että taas minäkertoja alkaa eläväisenä elää mielessäni selvitellen vaimoon liittyviä salaisuuksia (vrt. Mies joka kuoli) ja juoneen kytkeytyy räjähdyksiä, rikollisliigaa ja juonitteluja (vrt. Palm Beach Finland).

Romaani alkaa vetävästi tilanteesta, joka on tyystin kaikkien tilastojen perusteella mahdoton: kaaharin autoon iskee meteoriitti. Mutta sellaista elämässä tapahtuu, täysin odottamatonta. Taivaalta tippunut kimpale osoittautuu kallisarvoiseksi ja se alkaa kiinnostaa Jumalan selän takaisen kylän omaa ja ulkopuolista väkeä.

Jumalan selän takaa kurkkii minäkertoja, tämän itäsuomalaisen kyläkunnan pappi. Hän vartioi vapaaehtoisena kylämuseon meteoriittia, toimii sielunhoitajana ja kamppailee omantuntonsa kanssa. Etenkin vaimo vaivaa mieltä. Joel-papin elämä suistuu raiteiltaan niin meteoriittikisailun kuin henkilökohtaisen elämän vuoksi. Uskoa itseen, ihmisiin ja taivaalliseen johdatukseen koetellaan.

”Suuri suunnitelma on joka tapauksessa meille kaikille tuntematon. Selvää on vain se, että sellainen on olemassa. Se joko perustuu sattumaan ja on sen muovaama, eräänlainen kosminen rulettipöytä, tai sitten on olemassa sekä alku- että loppupiste ja kaikki niiden välillä on liikettä alusta loppua kohden ja liikkeen myötä kaikella on oma paikkansa ja tarkoituksensa. Joko sattumalta tai johdatettuna, se toteutuu mikä toteutuu.”

Noin pappismies pohtii, mutta silti pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan tapahtumiin. Kiinnostavinta romaanissa on minäkertojan pappius suhteessa ajatuksiin uskosta (epäilys) ja toimintatapoihin (oikeuden otto omiin käsiin). Hän on erehtyväinen, itseironinenkin. Ja miten suurta tai pientä on rakkaus? Mitä se kestää?

20180923_150424.jpg

Talvisen tuppukylän kuvaus vetoaa minuun. Pakkanen ja hiljainen taajama kaamosvalossa välittyvät kirjan sivuilta. Henkilötyypittely toimii myös, kuten myös kumarrukset komiikan puoleen. Elokuvallisuus tulee taas tästäkin Tuomais-kirjasta mieleen. Luvut loppuvat aina koukkuun, josta seuraava otos ja kohtaus voi ponnistaa.

Ongelmani on se, että olen lukijana liukunut hiljakseen dekkari- ja trillerigenren katvealueelle. Toimintaosuudet harvoin sytyttävät minua, nytkin koen niiden aikana lievää vaivaantuneisuutta. Pidän osaa Tuomaisen ratkaisuista melko kuluneina, eikä aviokriisin siemenkään ole ainutlaatuinen.

Vaan siitähän jännäreissä on usein kyse: on olemassa formu, johon mukaudutaan ja jonka reunoja kirjailija parhaassa tapauksessa omaperäisesti levittää. Muotti täytyy sietää, ja saan iloita, kun kirjailijan psykologinen ote voittaa rymistelyn. Tosikkouden torjumisesta annan lisäplussia. Huomaan ynnääväni Pikku Siperian viehätyslukuja: vie se minut selvästi positiivisen puolelle. Erikseen haluan mainita, että pidän loppukappaleesta, joka jättää kihlemöivän tunteen.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Like 2018
rikosromaani
166 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Kööpenhaminassa kirjakavereinani liikkuivat poliisilaitoksen rikostutkija Carl Mørk ja hänen johtamansa Osasto Q:n apurit. Jussi Adler-Olsen on ehtinyt sarjassaan jo seitsemänteen osaan, Selfiet (Gummerus 2018), ja minä ehdin lukea kirjan reissuni aikana.

Henkilövetoinen jännitys saa uteliaisuuden heräämään. Minun pitää tietää, miten keskeisten henkilöiden elämä etenee, josten seuraan sarjaa osa osalta. Nyt mieltäni liikuttaa Mørkin riutuva rakkaus vanhaan heilaan ja se, miten mies näkee ja katsoo ex-rakastettuaan.

”Carlin oma Mona oli ikääntynyt. Hänen Monansa, joka oli elänyt vuosia ilman häntä. Mitä se oli tehnyt Monalle?
Carl takertui siihen lyhyeen mutta silti valloittavaan hymyyn, jonka Mona heille soi, ja henkäisi. Se oli kuin isku koko vartaloon ja teki melkein kipeää.”

Adler-Olsen maustaa kirjojaan huumorilla, joka nousee dialogeista, nimenomaan osasto Q:n henkilöistä ja heidän suhteistaan. Hivenen poliittisen epäkorrektisti naureskellaan Assadin kielikömmähdyksille, mutta tässä osassa hymy pitkälti hyytyy, sillä osaston omalaatuisen Rosen psykoosi ei ole leikin asia.

Yleensä kipuilen sattumusten kanssa, ja nytkin tekee tiukkaa, sillä jännärijuoneen ympätään osastolainen. Ei siitä sen enempää, ja huomaankin kirjan aikana hyväksyväni sen(kin) juonenkäänteen, koska se lisää kädet hikoiluttavaa jännitystä. Tapahtumat sinänsä etenevät julmuudesta toiseen. Pääjuonesta sen verran, että kirjassa yksi sossuvirkailija saa tarpeekseen tukia marisevista pissisasiakkaista ja päättää ratkaista tukiaistarpeet lopullisesti. Aika ennenkuulumaton juoniaines, tietynlainen kannanotto hyvinvointivaltion vastikeettomien rahoitusten varjopuoliin.

Rikosviihteeksi Selfiet rakentuu näppärästi ja teksti luistaa, mutta vähä väliä mietin, miksi viihdyn, sillä monet teot ja tapahtumat tuntuvat karmeilta. Huomaan ohittavani ne ja keskittyväni siihen, miten taidokkaasti Adler-Olsen luonnehtii henkilöt, pienin keinoin heistä saa elävän mielikuvan. Melkein kaikista, ei Rosen isästä, joka vain käsittämättömänä iljettää.

Selfiet-dekkarissa on uutta se, että Mørk kumppaneineen sotkeutuu akuuttiin rikostutkintaan, ei vain menneiden pöyhimiseen. Kaikki tapaukset kietoutuvat toisiinsa, mutta oleellisimmaksi teemaksi kohoaa lasten kasvuympäristöjen vaikutus aikuisuuteen. Rosen epäinhimillisistä lähtökohdista saan lisätietoja, ja selfietä napsivien bimbojen taustalla tuntuu olevan vanhempia, jotka eivät tue lapsiaan tolkulliseen toimintaan. Natsikorttiakin vilautellaan, ja tosi-tv:n mädättävään vaikutukseen viitataan.

20180727_173515.jpg

Kööpenhaminalaisen puiston varjoisalla penkillä istuen luin hirvityksistä, jotka tapahtuvat siinä lähikadulla. Tai voisivat tapahtua. No, hotellini vieressä oli poliisiasema, ehkä Mørk ja kumppanit puuhailivat sen kellarissa ja varmistivat, että ei hätää: pääsen lukemaan ensi vuonna kahdeksannen osan.

– –

Jussi Adler-Olsen
Selfiet
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2018
dekkari, Osasto Q -sarjan 7. osa,
535 sivua.
Ostin kirjan.

Juttujani muista Osasto Q -osista: tässä.

Muita Selfiet-lukijoita: Hemulin kirjahylly, Rakkaudesta kirjoihin, Luetut.net, Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani