Aihearkisto: Dekkari

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Ellen Lähde tutkii toistamiseen Eppu Nuotion kevytdekkarissa Anopinhammas (Otava 2018). Kevytdekkariksi kutsun kirjaa ja nyt kaksiosaista sarjaa siksi, että kirjoissa ei ole piinaavaa uhkajännitystä, ei verta eikä suolenpätkiä tai aseselkkauksia. Kotikutoinen ihmissuhteisiin perustuva arvoitusjännärityyli luontuu Nuotiolta lupsakkaasti, vaikka kirjassa selvitellään kipeitä perhesuhde-asioita.

Jo ensimmäisen osan lukemisen jälkeen olin vakuuttunut, että kuusikymppiselle päähenkilölle on selvä sosiaalinen tilaus. Puutarhaharrastaja sekä muuten kaikin tavoin vireä ja sosiaalinen Ellen Lähde virkistää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lämpöä ja uteliaisuutta hehkuva nainen parhaissa vuosissaan nauttii kehostaan, kaikenikäisistä tuttavuuksistaan ja arvoitusten ratkomisesta. Lähteen luontevasta liukumisesta tilanteesta toiseen nautin kovasti. Itsellinen, aistillinen Ellen on sinut itsensä ja maailman kanssa – elämänkokemusta on:

”On niin, että nykyään juuri mikään ei yllätä Ellen Lähdettä. Elämää on jo eletty niin paljon, että suunnilleen kaikki on ainakin kertaalleen nähty. Vain luonto pystyy hämmästyttämään kerta toisensa jälkeen, ihmiset enää ani harvoin. Mutta nyt Ellen yllättyy niin, että menee täysin sanattomaksi.”

Anopinhammas alkaa Andalusiasta mutta pysyy sitten pääasiassa Turun seudulla. Mielikuvat jäyhän pidättyvistä lounaissuomalaisista pitää osin paikkansa, mutta mainiosti tulee myös muita puolia esille. Etenkin nuoriso tuo väriä juoneen. Yksi iso teema romaanissa on eri-ikäisten erilaiset rakkaussuhteet, ja minusta kombo onnistuu hyvin tunneskaalan kuvauksissa. Ei syvällisyyksiä kannata odottaa, sillä kevyttä viihdettä kirja on, miellyttävää sellaista.

On eduksi, jos on lukenut Myrkkykeison, sillä sarjan toisessa osassa seurataan ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Niin juoneen on saatu erilaisia elementtejä: Ellen setvii satunnaisten tuttujen sukusalaisuuksia, mutta lukija voi myös seurata levottomana #metoo-henkistä ahdistelua ja Tinder-suhteen sudenkuoppia. Yleensä narisen ilmeisiä yhteensattumia, mutta kun Turku on niin pieni kaupunki, menköön sen piikkiin!

Tuotteliaan kirjailijan sujuva teksti tekee lukemisesta vaivatonta, ja ihan lopun lennokas simultaanisuus innostaa. Mielestäni sarja kunnolla alkaa kulkea vasta tästä kakkososasta. Toiveikkaana odotan seuraavaa osaa. Monen henkilön seuraavat vaiheet herättävät uteliaisuuteni, eli eiköhän ilmene jonkun kasvin tiimoilta jotain Ellenin itsepintaista uteliaisuutta kiihottavaa.

Anopinhammas.jpg

– –

Eppu Nuotio
Anopinhammas. Ellen Lähteen tutkimuksia
Otava 2018
kevytjännitys
147 sivua BookBeatin eKirjana.

P. S. Kirsin kirjanurkkapostaa kummastakin Ellen Lähteen tutkimuksia -kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Olen monen Maria Kallio -dekkarin yhteydessä todennut, että niitä lukiessa on kuin päivittäisi vanhojen tuttavien kuulumiset. Ensimmäisestä murhastani on kulunut 25 vuotta, ja ainoa minulta lukematta jäänyt on viimeisin Leena Lehtolaisen Kallio-sarjan dekkari. Koska Turmanluoti (2018) on kaupanpäällinen Kirjan ja ruusun päivänä, pääsen mutkattomasti visiteeraamaan Kallio-Sarkeloilla.

Oi, joko Iidan lukio on loppusuoralla! Ei ole totta, onko Tanelikin jo teini – noin harteikas ja menestyy taitoluistelussa! Ai, Antti on yhä pedantti matemaatikko tutkijatyössään! Se se on esimerkillisen osallistuva isä ja puoliso! Onko sillä jo viidenkympin kriisi? Vieläkö sulla Maria riittää virtaa työhön, punkbändiin ja perheeseen? Miten sä jaksat ton tosi vastuullisen homman poliisiesimiehenä lapsi- ja nuorisotyössä? Miten teillä oikein menee?

Noin minä Marialta kyselisin kasvotusten. Kirjankin avulla saan vastaukset. Liitto on hieman urautunut, etäinenkin, mutta yhtä köyttä vedetään perheen puolesta. Lapsista on kasvamassa kunnon ihmisiä, joilla on vapaus valita oma tiensä. Perheyhteys oikein korostuu, ja perheenjäsenten suhteet toisiinsa tulevat kiinnostavasti esiin.  Oho, nyt erottuu myös se, mitä he toisistaan ajattelevat. Kaikkea ei sanota ääneen.

Maria tomeroi työssään, ja kuten sarjassa aina, myös tässä kirjassa vähintään sivutaan ajankohtaista aihetta. Nyt se on yhden keissin keinoin lastensuojelun huomassa olevien ongelmatyttöjen pitelemättömyys ja vaara päätyä sugar daddyjen kynsiin.

Varsinainen rikostapaus lähtee liikkeelle Antin uudesta harrastuksesta, metsästyksestä. Siis jotain yllättävää on tarjolla. Täytyy tunnustaa, että mielestäni sarjassa on ollut väsähtämisen merkkejä, mutta tämä lyhyt, kompakti kylkiäiskirjamuoto sopii Lehtolaiselle. Juoni pysyy jäntevänä, ja siihen liittyvät päähenkilöiden pohdinnat ja psykologiset käänteet fokusoituvat. Lisäksi tervetullutta vaihtelua tuo se, että toimintaa katsotaan myös Antin, Tanelin ja Iidan kannalta.

Turmanluoti on taattua, turvallista Kallio-kamaa pienin ilahduttavin korjausliikkein. Mieluusti sen hotkaisin.

Turmanluoti

Ostin Rooman reissulle sopivaa matkalukemistoa, ja sain seuraksi Turmanluodin.

– –

Leena Lehtolainen
Turmanluoti
Kirjakauppaliitto 2018
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
dekkari
128 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Nuotio & Soininen: Sakset tyynyn alla

Isken innolla silmäni taidedekkariin. Tällä kertaa dekkaristikimppa Nuotio-Soininen sitoo jännärijuonen sota-ajan muotokuvamaalaukseen. Viimeksi he viihdyttivät Edefeltin Pariisi-kauden taulun salaisuudella Nainen parvekkeella -kirjassa.

Sakset tyynyn alla -jännärissä (Bazar 2028) tapaan edellisen kirjan päähenkilöt. Vanha herra Arvo Joenmaa Tuomas-poikineen kytkeytyvät taas Salomen seikkailuun. Juoni käynnistyy Berliinistä, vie Antwerpeniin, käväisee Italiassa ja poikkeaa Wienissä. Hieman raotan tapahtumia: taidedokumentaristi Salome innostuu belgialaisesta sarjamurhaketjusta, johon liittyy Fredric William Elwellin maalaus Girl with a Cicarette (1942).

Toisessa kädessä palaa tupakka, ja toinen on tuolin selkänojalla. Oikeassa ranteessa on musta koru. Sitten Salome hätkähtää: pöydällä naisen vasemmalla puolella on ompelutarvikkeita, lankarullia ja sakset. Sakset. Elwell on maalannut naisen ja sakset toisen maailmansodan aikana. Ja nyt joku tappaa ihmisiä iskemällä naisen kuvan uhriensa rintaan.

Maalauksen nainen on todellinen katseenvangitsija (ks. tästä). En ihmettele, että kirjailijapari on siitä innostunut ja kehittänyt sen ympärille mielikuvituksellisen tarinan. Maalaus siis lumoaa minut. Pidän lisäksi sota-ajan kirjeenvaihdosta, jossa päähenkilönä on taulun malli. Kirjeiden tyylissä on kiehtovuutta: unelmointia, raportointia, todellisuuspakoa ja natsimiehityksen ankeaa arkea.

Ymmärrän myös Salomen henkilökuvahahmotuksen: impulsiivinen taidehörhö toimii villisti ja vapaasti intohimojensa vietävänä toisin kuin on tavattu naisilta odottaa. Salome tissuttelee, vippaa, harrastaa sitoutumatonta seksiä, pettää lupauksiaan ja säntäilee mielihalujensa mukaan. Hän on rohkeasti epäsympaattinen, öykkärimäinen ja itsekeskeinen.

Sakset tyynyn alla

Alku lupaa hyvää. Valitettavasti juoneen kasautuu tukuttain sellaisia yhteensattumia, jotka romuttavat uskottavuuden. Onko Nuotio-Soininen-kirjailijapari liian nopeasti tuottanut toisen dekkarinsa? Olisiko pitänyt malttaa ja hioa juonen suoria sattumuskulmia hieman pitempään?

Aiheita vilisee taideteoksen mallin metsästyksestä sota-ajan natseihin ja vastarintaliikkeeseen sekä nykyajan oikeistopopulisteihin ja sodan heijastuksiin sukupolvelta toiseen. Salomen jahtaaman murhaajan motiivin koen lopulta kovin ontuvaksi, samoin ammottavan aukkoiseksi sen, miten roisto ylipäänsä virittää syötin. Enpä paljasta miten ja kenelle, sillä sallin kaikille kiinnostuneille omat johtopäätöksensä ja mielipiteensä.

– –

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Sakset tyynyn alla
Bazar 2018
dekkari
302 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Soiniselta on juuri ilmestynyt hieno Ellen Thesleff -romaani, ja Nuotion tuotannosta voi tutustua vaikkapa selkoistettuun Peiton paikkaan tai epätavalliseen rakkausromaaniin Mutta minä rakastan sinua.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

KOM: Veriruusut

Näytelmä päättyy. Valkeakoskelaisen naiskaartin kuoron Veriruusut-laulu hiljakseen hiipuu teatteritalon käytäviin, mutta 100 vuoden takaisten kohtaloiden muisto jää teatterikatsomoon. Se on syytä pitää mielessä, jotta vuosisadassa saavutettu edistys kohti hyvinvointia ja tasa-arvoa jatkuu. Siksi KOM-teatterin versio Anneli Kannon Veriruusut-romaanista on ajankohtainen, merkittävä  – ja koettava.

Sata vuotta sitten sotineet olivat eläviä ihmisiä, joilla oli elämä edessä ja jotka sota perusteellisesti hävitti tai muutti. KOMin tulkinnassa välittyy etenkin nuorten naisten näkökulma. Veriruusujen paperitehtaan likat ovat vain parikymppisiä, keskushenkilö Sigrid vasta 15-vuotias. Tämän tajuamiseen draama johdattaa.

Teatteriesitys noudattaa Kannon kirjan tapahtumia siten, että näyttämöllä nähdään lähinnä romaanin Valkeakoskeen liittyvät tapahtumat. Keskittäminen on erittäin onnistunut ratkaisu, kuten on myös se, että Tampereen työväen teatterin musikaali Tytöt 1918 fokusoi Tampereeseen. Muuten en pidä mielekkäänä vertailla näitä kahta esitystä. Tampereen spektaakkeli kuuluu jättiestradin ja joukkovoiman mahdollistamaan megamusikaaligenreen, kun taas KOMin esitystä voi luonnehtia pienimuotoiseksi musiikkiteatteriksi, joka hyödyntää täysillä kymmenen näyttelijän vahvuuksia välittää väkevää draamaa.

Istuin KOMissa ensimmäisellä rivillä, pääsin sitenkin lähelle henkilöitä, tapahtumien keskelle. Näin näyttelijöiden mikroilmeet, hien ja kyyneleet. Esimerkiksi Hilja (Vilma Melasniemi) käpertyi jalkojeni eteen taistelukohtauksessa.

Monilla näyttelijöillä on kaksoisroolit, jotka onnistuivat uskottavasti. Vaikuttavien suoritusten joukosta mainitsen erikseen Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja Maijan (Oona Airola), joiden nuoruuden into, eläytyminen ja raikkaus heiluttavat tunteitani. Heidän ja muiden kautta hengitän tyttöjen ja naisten asemaa sekä vahvaa tahtoa tasa-arvoon. Ne konkretisoituvat housujen pukemisena ja tukan leikkaamisena vastoin kaikkia sopivaisuuden sääntöjä, mutta pohjimmiltaan kyse on sitä, että naisille kuuluu sama palkka samasta työstä kuin miehille ja mahdollisuus tehdä samaa kuin miehet – puolustaa ihmiseksi tunnustamista. Yhdenvertaisuusvaateet ovat ajattomia, mutta toivottavasti sotimaan ei tarvitse kenenkään enää lähteä. (Kirjoitan tämän tiedostaen sen, etteivät sodat ole maailmasta loppumassa.)

Veriruusut_KOM (2)

Lavastus on niukan ilmeikäs. Lavan keskellä liikuteltava pyöreä, punainen alusta muuntautuu tarkoituksenmukaisesti monenlaiseksi, esimerkiksi paperitehtaan työläisten oravanpyöräksi, työväentaloksi, sotatantereeksi tai teloituskentäksi. Siellä vietetään myös Maijan perheen lämpimiä yhteishetkiä. Näytelmässä näytetään sävykkäästi Maijan ja Sigridin kotiolojen erot ja Sigridin herkkä, orastava lempi. Tällaiset tilanteet syventävät henkilöitä ja heidän kohtaloihinsa eläytymistä. Ne riipaisevat, kun jo etukäteen tiedän, miten vasta elämän alussa olevien työläistyttöjen käy.

Akustisesti soitetut ja hienosti lauletut työläislaulut vahvistavat tunnelmaa. Valo- ja äänitehosteet tekevät samoin. Kun näytelmässä edetään teloituksiin, yksi uhri kerrallaan suoraan katsomoon katsoen, kovasti kouraisee: laukaus, kuolema. Sitä voimakkaampi on tunne, kun viimeistä teloitusta seuraa täysi hiljaisuus.

Ensimmäinen puoliaika on pitkä vaan ei pitkästyttävä, sillä siinä pohjustetaan päähenkilöiden persoonaa ja tilannetta sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat sotaisuuteen. Toinen puoliaika on hitusen hajanainen ja jopa sen oloinen, ettei malteta lopettaa.  Näytelmä olisi voinut päättyä hiljaisuuteen, viimeiseen laukaukseen, mutta menköön: antaa vain Veriruusut-laulun jäädä soimaan, jäädä muistuttamaan. Vahva, vaikuttava draama tekee kunniaa sadan vuoden takaiselle tasa-arvotaistelulle ja Kannon romaanille.

– –

Veriruusut
KOM-teatteri, ensi-ilta 16.2.2018 (esitys 20.2.2018)
Alkuperäisteksti Anneli Kant
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Näyttämöllä: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola, Eeva Soivio
Lisätietoja KOMin sivuilla.

KOM-teatterin Veriruusut-traileri: https://youtu.be/TSH1vNDsn8o

Kiitos KOM-teatterille etkoista ja lipusta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Markus Falk: Profeetan soturit

Markus Falkin esikoisromaani Profeetan soturit (Otava 2018) tuntuu kevyttrilleriltä. Kyllä siinä on jännittävyyttä ja terrorismiuhkaa, mutta tunnelma ja toiminta tuntuvat hienoisen kotikutoiselta, vaikka siinä vain piipahdetaan Suomessa.

Aihepiiri on omintakeinen, ja se tuo kirjaan spesialiteettia. Arabialaisen kulttuurin tutkija Tuomas Pyy matkaa työasioissa Beirutiin ja yhyttää siellä tutkijatutun Carla Contin. Conti on saanut käsiinsä varsinaisen käsikirjoituspommin, piilossa pidetyn suuran. Suuran perässä on islamistiterroristeilta vaikuttavaa väkeä mutta myös muuta porukkaa. Tämä valkenee tutkijaparivaljakolle vähitellen. Suuran sisältö iskee kiilaa nykykäsityksiin väkivaltaisesta islamista – mikä mainio, ajantasainen lähtökohta.

– Mutta tällaista suuraa ei löydy Koraanista. Panen pääni siitä pantiksi. Sisältökin on kummallinen. Ei saa lietsoa vihaa, tässä sanotaan. Jos uskoisimme esipuhetta, teksti on profeetan viimeisiltä vuosilta. Profeetan myöhäisen kauden suurat eivät ole näin lauhkeita. Niissä kehotetaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan, ja sellaisia tuntuu olevan vähän joka puolella.

No, onhan ennenkin tutkija toiminut menestyksellisesti suurten kulttuurisalaisuuksien selvittäjänä. Tietysti viittaan Dan Brownin kirjoihin. En muista aiemmin lukeneeni trillerissä vakuuttavaa islamilaista taustatarinaa. Se on kirjassa parasta. Pidän myös pienistä poikkeamista historiaan vuodesta 656 alkaen. Itse asiassa suurasta ja sen historiallisista seikkailuista olisin halunnut tietään paljon, paljon enemmän.

Profeetan soturit

Tuomasta ja Carlaa seuraavat väkivaltaa kaihtamattomat suuran havittelijat tuovat kirjaan lajityyppiin kuuluvaa räiskintää. Väkivaltatilanteisiin tottumattomista tutkijoista sukeutuu selviytyjiä, mutta huojennuksekseni kirjassa kuvataan, ettei se ihan tuosta vain tapahdu. Järkytys saa näkyä ja tuntua. Valitettavasti monet taisteluihin ja poliisioperaatioihin liittyvät juonenkäänteet tuntuvat jollain lailla kevyiltä, vaikkei uhreilta vältytä.

Henkilökuvaus jää aika pinnalliseksi. Tutkijoiden välinen suhde pidetään avoimena, mutta kyllä se kehittyy. Tuomaksen vähittäinen ujo ihastuminen on hellyttävää, sen sijaan Carlasta ei oikein ota naishahmona selvyyttä. Hän on ikään kuin tutkijakammioiden jääkuningattaren ja femme fatalen sekoitus. Ei ole ehkä kirjalle eduksi, että minua monissa kohdissa naurattaa ääneen, kun ne muistuttavat aikuisten Viisikoita. Niin tunnollisesti tallennetaan Carlan ja Tuomaksen aterioinnit. Vaan eikös tämä olekin tarkoitettu viihdyttämään? Ja viihdynhän minä. Kevyt välipala, sopiva annos, ei-niin-tosissaan-otettava suupala.

Voisin kuvitella, että Tuomas ja Carla jatkavat seikkailujaan. Voisiko henkilöitä saada hitusen moniulotteisimmiksi, rosoisemmiksi, vaikkei se trilleri-genressä ole yleistä? Ja jos saa toivoa vielä lisää, haaveilen syventymistä tarinan historiatasoon (vähän niin kuin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjassa ai niin, se ei ole trilleri). Kirjailijan tietopohja ei ainakaan tule esteeksi, sillä Markus Falkin takaa löytyy tutkija-kirjalijapari Jaakko ja Virpi Hämeen-Anttila.

– –

Markus Falk
Profeetan soturit
Otava 2018
trilleri
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang KanginHarry SalmenniemenSara StridsberginPatti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli JalonenTaivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-JärvinenTulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally SalminenKatrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko SoininenEllen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Fiona Barton: Leski

Taas on toimittaja ryhtynyt jännäritöihin. Fiona Barton näki työurallaan oikeussalidraamoja, ja häntä jäivät hiertämään tilanteet, joissa syytetyt näkyivät mediassa puoliso vierellään. Barton pähkäili, mitä sitten tapahtuu, kun pariskunta sulkee kotioven ja on kaksin. Siitä syntyi Leski (Bazar 2018).

On virkistävää lukea trilleri tavanomaisesta poikkeavasta asetelmasta. Kirjan keskiössä on leski, jonka miestä syytettiin pienen tytön katoamisesta. Mies, nimeltään Glenn, kuoli bussin alle, kun rikos oli vielä selvittämättä. Kirjassa asiantilaa setvitään lähinnä Jean-lesken, naistoimittajan ja poliisimiehen osuuksin. Niin viivähdetään välillä lesken menneisyydessä, avioliiton tilassa ja myös muiden henkilöiden menneessä ja nykyisyydessä.

Leski

Pidän luotaantyöntävinä lapsiin kohdistuvien väkivalta-, lapsiporno- ja pedofiiliaiheisiin keskittyviä jännäreitä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, että työnnän tässä kirjassa tuon tematiikan taka-alalle ja keskityn rikoksesta syytetyn miehen ja hänen vaimonsa dynamiikkaan. Mitä puoliso suostuu näkemään tai olemaan näkemättä? Kyllä trillerin ydin on siinä, onko mies syyllinen, mutta kiinnostavampaa on, miten epäillyn vaimo siihen ja kaikkeen muuhun suhtautuu. Trilleriä on myös se, millainen on Jeanin ja Glennin avioliitto.

Glenn olisi saanut kohtauksen. Jopa ennen niitä poliisijuttuja hän halusi pitää asiat yksityisinä. Me olemme asuneet tässä talossa vuosikausia, koko avioliittomme ajan, mutta – niin kuin naapurit vähintäänkin mielellään kertoivat toimittajille – olemme aina pysyneet etäisinä. Eivätkö naapurit aina sano niin, kun naapurista löytyy ruumiita tai pahoinpideltyjä lapsia? Mutta meidän tapauksessamme se oli totta.

Leski näyttää median mahtia ja jahtia. Mediatalojen tulee tavoitella lööppinäkyvyyttä kaikin keinoin, ja kilpailu on kovaa. Kirja pistää miettimään sitä, mitä tapahtuu ihmisille lööppikohujen takana. Tuomioistuimessa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta mediassa retostellaan estoitta. Mediakuluttajat kääntyvät kohuhenkilöä vastaan, ja seurannaisvaikutukset ulottuvat perheeseen, ystäviin, työhön – sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Entä jos kaiken härdellin keskellä syytetty on syytön? Tai jos hän on syyllinen, miten käy läheisille?

Herald on löytänyt meidät. Löytänyt meidät ja valokuvannut meidät: ”Sieppaaja lekottelee vaimonsa kanssa auringossa eksklusiivisessa piilopaikassaan Dordognessa” sillä aikaa kun Dawn Elliot ”jatkaa epätoivoisesti lapsensa etsintää”. Seuraavana päivänä Tom lukee otsikot meille puhelimessa. ”Tom, mehän olemme täällä vain siksi, että meitä jahdataan”, minä sanon. ”Ja Glenn on tuomioistuimessa julistettu syyttömäksi.”
”Niin on, Jean, mutta lehdet ovat perustaneet oman tuomioistuimen. Mutta ennen pitkää ne siirtyvät seuraavaan aiheeseen – ne ovat kuin lapsia, niiden huomio kääntyy helposti muualle.”

Toimittajat ja poliisit ovat vakiokalustoa jännäreissä. Yleensä heidän välinsä ovat jännitteisiä, vaikka onhan noita muitakin toverillisia toimittaja-poliisi-suhteita niin kuin tässä kirjassa. Leskessä siis hienotunteisesti kaveerataan. Ammattilaisina toimittajaa ja poliisia kuvataan, ja ihan uskottavasti; hiukan pakonomaisesti raotetaan pikkaisen privaattipuoltakin.

Lopputulema on, että Leski on kelpo viihdejännäri. En sitä poikkeuksellisen erikoisena, syvällisenä tai omaperäisenä pidä, mutta tarinassa on toimivia ideoita. Jonkin verran olisin juonta tiivistänyt. Joitain juttuja arvasin aika alkuvaiheessa, mutta pitihän Leski otteessaan.

– –

Fiona Barton
Leski
suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2018
trilleri
376 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Kirja ilmestyy 16.1.2018.
Moni bloggaaja on jo Lesken lukenut, esimerkiksi Hemulin kirjahyllyJärjellä ja tunteellaKirjakaapin kummitusKirsin kirjanurkka, Leena Lumi  ja Rakkaudesta kirjoihin,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Kierrätysproosaa Röngältä ja Järvelältä

Viime vuosi oli oikea uusioproosan riemuvuosi. Kotimaiset klassikot jatkuvat tai muokkautuvat kokoelmassa Jatkuu!, sadut muuttivat muotoaan kokoelmassa Sadan vuoden unet, ja Toinen tuntematon taittoi Linnan klassikon Tuntematon sotilas naisnäkökulmaan. Esikuva-apajilta ammensivat myös Matti Rönkä ja Jari Järvelä.

kierrätysproosa 2017.jpg

Yyteet

Matti Röngän Yyteet (Gummerus 2017) ponnistaa Tuntemattomasta sotilaasta. Nyt liikutaan nykyajan datailuyritysmaailmassa. Henkilöt ovat tunnistettavia, vaikka nimiä ja sukupuolia on leikkisästi muuteltu. Kertojana toimii sovitteleva Koskela.

Lopputulosta pidän näppäränä. Monet hahmot toimivat mainiosti kierrätettyinä, kuten Koskela, Lammio ja Lehto, myös Rokkaan ja Suen Tassuun siirtyy kunnolla uusvipinää. Vanhala ja Rahikainen hieman nolostuttavat minua, niin yhden piirteen ”tuntemattomina” he pysyvät.

Röngän romaanissa on parodiaa tai satiiria, mutta kokonaisuus keikahtaa minusta pastissin puolella. Toisaalta illuusioton yritysmaailmakuvaus vaikuttaa kyllä uskottavalta. Lopputulos lipsuu lempeäksi: hyvät voittavat, vaikka velvoittavat perinteet edellyttävät reissun olevan paska.

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän jännäri Se ken tulee viimeiseksi (Tammi 2017) kierrättää Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (poliittisesti korrekti kirjan uusionimi), ja takakannessa mainitaan myös James Dickeyn Syvä joki. Kymmenen suomalaisluuseria houkutellaan rahapalkinnon toivossa vaeltamaan korsikalainen hengenvaarallinen vuoristoreitti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Esikuvat tuntien lukija tietää jo alusta asti, mikä kohtalo henkilöitä kohtaa. Sitä tietysti sopii arvailla, miten ja milloin kullekin. Ehkä siksi, että henkilöistä joutuu pian luopumaan, keneenkään en kiinnity, heistä en saa edes sen vertaa kiinnityskohtia kuin pisimmälle päässyt vaeltaja saa kiinni vaellusreitin jyrkänteiden kielekkeistä.

Ymmärrän toki, että romaani tutkii sitä, mitä kukin on valmis tekemään äärioloissa tai oman henkensä pitimiksi. Järvelän romaanin julmuus ei ole yllätys, sen verran ovat aiemmat hienot kirjat – esimerkiksi Metro-trilogia ja Romeo ja Julia – minua opettaneet. Suoraviivaisuus uutuudessa silti yllättää: henkilöt jatkavat vaellustaan hätkähtämättä matkakumppaneiden kuolemaa. Siinä mielessä kirjan kuvaus näköalattomasta selviytymisvimmasta viiltää.

Kalmojen vaivaton karttuminen tekee minusta kuitenkin epäuskoisen koko romaanin lähtökohdan ja juonen suhteen. Jotain oleellista en nyt tavoita, ehkä luen kirjan turhan tosikkomaisessa mielentilassa. Järvelän vetävä virke ei petä, mutta muuten en tempautunut kirjan kielekkeille.

– –

Matti Rönkä
Yyteet
Gummerus 2017
romaani
251 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jari Järvelä
Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

David Lagercranz: Tyttö joka etsi varjoaan

marrasjännitystäMillenium-sarja jatkuu, ja viides osa Tyttö joka etsi varjoaan (WSOY 2017) taitaa vakiinnuttaa David Lagercranzin paikan Stieg Larssonin menestyssarjan jatkajana. Tai mitä minä muiden puolesta mitään sanon, omasta puolestani totean, että uskomattoman tarinan jatko-osa tuntui nyt astetta uskottavammalta.

Heti kärkeen tähdennän, että Millenium-sarjan uskottavuutta ei mitata realiteetilla vaan juonipunonnan kekseliäisyydellä. Periruotsalaiseen dekkari-trilleri-tyyliin siinä kuuluu olla raharikkaiden mädänneisyyden tongintaa. Sitten täytyy tarinaan lomittaa häikäilemättömiä salaliittoja, joiden alkuperä on synkeässä menneisyydessä, johon liittyy rotubiologian ja poliittis-tieteellisten tutkimusten nimissä tehtyjä häijyyksiä. Ja jos on oikein onni matkassa, kuvioon kuuluu arjen yli kohoava hahmo. Ja se on kaikkien peppipitkätossujen aikuisikoni, Lisbeth Salander – ylittämätön selviytyjä.

Oi, miten komeaksi kohoaa tämän viidennen osan yksi selviävä salaisuus, lohikäärmetatuoinnin symbolisuus. Sen kummemmin paljastamatta totean, että kaikkia kaltoin kohdeltuja hivelee mielikuva hahmosta, joka maahan poljettuna, tikari kaulalla ponnahtaa ylös – ja pelastuu. En muutakaan lähde juonesta avaamaan, sillä Tyttö joka etsi varjoaan pelittää vain juonivetoisena aikuisjännärisatuna.

Välillä juoni junnaa ja toisto vie tehoja. Lagergrantz ei täysin luota lukijan hoksottimiin. Silti jännitysosuus toimii mainiosti, sillä fokus on Lisbethissä. Koukuttavasti leikataan päätähden näkökulmasta Mikael Blomqvistin, Herman Palmgrenin ja myöhemmin poliisivoimien näkökulmiin. Koska Millenium-kirjoissa vilautellaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä, yksi näkökulma on oleellinen: fanatismin uhrin. Ja näissä kirjoissa pistetään väkivaltatilanteissa hyväksymään verikekkerit, kun niissä biletetään hyvien puolella. Kuka esimerkiksi tohtii kyseenalaistaa Lisbethin väkivaltaisuuden?

Lagergrantz pistää pahan saamaan palkkansa. Sitä avittavat tutkivat journalistit, jotka kilpailevat lööpeistää ja ovat staroja, mutta lunastavat paikkansa paljastamalla yksiselitteisesti pahoja. Siinä ovat mukana luotettavat poliisit, jotka paikkaavat sössineiden kollegoiden tekoja. Sitä tukevat hakkeriporukat, jotka kiertävät lakeja, jotta pahuuksia paljastuu. Ja siihen joukkoon lukeutuu poikkeushenkilö, jolle sallii kaiken: Lisbeth.

Vaan jatkoa seuraa. Yhä kana on kynimättä Lissun kaksosen kanssa. Tyttö joka etsi varjoaan -Lisbeth ei ole ehtinyt vielä viimeiseen kostoonsa.

– –

tyttö joka etsi varjoaanDavid Lagergrantz
Tyttö joka etsi varjoaan
suomentanut Outi Menna
WSOY 2017
trilleri
Millenium-sarjan 5. osa (osat 4 ja 5 Lagercrantzin, alkuperäisteokset Stieg Larssonin)
Kuuntelin osin äänikirjana (lukija Antti Jaakola, noin 14 t)
ja osin luin e-kirjana, BookeBeat, 297 sivua.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

E. O. Chirovici: Peilien kirja

marrasjännitystä

”Pelkkä hupsu, arkinen todiste ihmismielen huikeasta kyvystä muunnella ja vääristellä muistamaansa – mutta siitä lähti itämään tämä romaani.”

Näin alkusanoissa kuvailee kirjailija E. O. Chirovici dekkarityylisen romaaninsa lähtökohtia. Ja minähän olen yleensä heikkona juuri tällaiselle muistipelille, tai sanottakoon nyt muistipeilille: Peilien kirja (Otava 2017). Olen myös heikkona kerronnalle, jossa eri näkökulmista kelaillaan samaa tarinaa. Ei heikotuksesta nyt jalat mene alta, mutta viihdyn kirjan kanssa erinomaisesti.

Lainaan lisää kirjailijan alkusanoja: ”Minusta tämän romaanin varsinainen arvoitus ei ole, kuka murhaaja on, vaan miksi.” Olen samaa mieltä. Minua ilahduttaa se, että tarinaan lomittuvat henkilöt välkkyvät eri suunnista kaleidoskooppisesti. Kun etsitään murhalle syytä, minua harvoin tyydyttää, jos ratkaisuna on vain rötöstelijän psykoottisuus. En tosin paljasta, onko kyse tässä romaanissa siitä, mutta sen sanon, että tulkittavaa kirjan henkilöissä riittää. Se sopii, sillä dekkarigenressä minua kiinnostavat henkilövetoiset ja motiiveiltaan pinnan alle kurottavat jännitystarinat.

Antaa mennä nyt vielä tämäkin kirjailijan kommentti – eli hyvin E. O. Chirovici myy minulle kirjakäsityksensä: ”Olen myös aina ajatellut, että kirjailijan tulisi tavoitella tarinan salaperäistä ydintä tinkimättä kirjallisesta kunnianhimosta.” Siksi dekkaristisuosikkejani ovat esimerkiksi Atkinson, Nesbø, Nesser ja Vargas. Siksi myös pysyin vireänä Peilien kirjan sivuilla.  Teksti soljuu mainiosti, vaikkei se kovin syvälle vie kertojiinsa tai kerrottaviin.

Peilien kirja

Se vielä juonesta, että romaanissa kirjallisuusagentti kiinnostuu selvittämättömästä murhasta yhden käsikirjoituksen perusteella. Se käynnistää vanhan rikosjutun kerimisen, ja kolmesta eri kertojan näkökulmasta kuvataan juttuun liittyneitä henkilöitä ja tapahtumia. Se nimenomaan peilaa eri suunnasta, miten henkilöt asioita näkevät, peittävät tai vääristävät. Ja rakkaus ja kuolema – niistä taas on kyse, niin kuin on lähes aina kiinnostavassa kirjallisuudessa. Niistä on kyse myös tänään: hyvää pyhäinpäivää 2017!

– –

E. O. Chirovici
Peilien kirja
The Book of Mirrors
Otava 2017
Suomentanut Inka Parpola
dekkari
266 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. DekkaritaloKirja vieköön! ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

marrasjännitystä

Jännärikirjallisuuden kummallisimpiin päähenkilöihin lukeutuu Flavia de Luce. Tyttöetsivän edesottamuksissa yhdistyvät agathachristietyyliset murhamysteerit hivenen parodiseen rappiokartanoromantiikkaan, puoliorposentimentaalisuus reippaaseen edithblytonhenkiseen lapsikekseliäisyyteen. Noin voin heittää viitteitä, mutta kyllä Flavia ylittää kaiken kuviteltavissa olevan.

Suloisensärmikäs myrkynkeittäjätyttö on Alan Bradleyn sarjan seitsemännessä osassa Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar 2017) entistä lähempänä murrosikää, jolloin ei enää lapsiroolin vetäminen käy yhtä luontevasti. Erikoisetevä Flavia on saavuttanut jo 12 vuoden iän.

Tiedän nyt, että on olemassa tarkkaan rajattu hetki, jolloin päätös on tehtävä: pysyäkö vielä vähän aikaa lapsena vai astuako rohkeasti toiseen maailmaan.

Yhä hän pitää yllä lapsenroolia vaikka hoksnokkaa aikuisten asioihin riittää. Ja yhä myös pysytään 1950-luvun alkuvuosissa, vaikka brittimaaseudun kartanosta siirrytään tässä osassa torontolaiseen tyttökouluun. Aika paksua on neitosen vihkiminen kansainyhteisön salaiseen vakoilurenkaaseen, mutta kun muukin Flaviaan liittynyt liikkuu uskottavuuksien tuolla puolen, päätän viihtyä piipahduksessa Kanadassa.

Nautin kirjan alun merimatkakuvauksesta, terävistä ihmistarkkailuhuomioista ja sanavalmiudesta. Flavia houkuttaa tietoisella tilanteisiin soluttautumisella ja kanssaihmisten sumuttamisella; samalla hirvittää neitosen häiriintyneisyys. Hänellä on aina agenda, jota päin hän monomaanisesti puskee. Hän on ylivertainen – se on vain hyväksyttävä.

Meno hiipuu kirjan kuluessa ja toivon savupiipusta putkahtaneen ruumismysteerin vauhdittamista. Koska kirjassa ollaan uudessa ympäristössä, väkeä on viljalti eikä heihin paneuduta, pintaraapaisua on siis turhan paljon. Kirjan hienot hetket liittyvät minäkertojan itsetutkiskeluun. Välimatka kotiväkeen puristaa Flaviasta herkkyyttä ja ikävää. Ei se ole ikänsä äitä kaivanneelle tytölle vierasta, mutta uusi ympäristö voimistaa sitä. Voin iloita myös siitä, että yksin kasvanut tyttö kokee joitain samastumiskokemuksia.

Mädäntymistä? Hajoamista? Happoja? Tämä nainen puhui kanssani samaa kieltä. En ehkä osaa ranskaa mutta kuolleiden kieltä kyllä, ja tällaisesta keskustelusta olin unelmoinut koko elämäni.

No niin, Flavia-fabula saa jatkoa ja huojennuksekseni se tapahtunee taas vanhalla mantereella. Jaksan jatkaa Falvian kasvun seuraamista, vaikka olen erottavinani pientä väsymyksentapaista juonikuljetuksessa. Mutta missä viipyy Sam Mendesin tv-sarja?

 

– –

Alan Bradley
Nokisen tomumajan arvoitus
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
dekkari
218 sivua.
Luin eKirjana BookBeatin kautta.

Linkki kaikkiin Flavia-postuksiini: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Pierre Lemaitre: Silmukka

marrasjännitystäRanskaa en osaa, joten en tiedä varmasti, mitä tarkoittaa Trois jours et une vie. Se on Pierre Lemaitren romaanin alkuperäisnimi. Viittaisiko se kolmeen elämän päivään? Kolmesta Antoinen elämän päivästä eri-ikäisenä romaani Silmukka (Minerva Crime 2017) toden totta kertoo.

Romaania hallitsee kertojan valta ja voima valita tapahtumia ja tuntemuksia. Vaikkei kerronta tapahdu minämuodossa, tuntuu kuin näkökulma lähtisi suoraan Antoinen sisuksista. Romaanin lähtökohtana on yhden yksinäisen varhaisnuoren tolaltaan saava kokemus, joka johtaa tekoon, joka on peruuttamaton. Kirja kertoo seurauksista, jotka vaikuttavat nuorukaisen ja sittemmin miehen toimintaan, tunteisiin ja valintoihin. Rajaus kolmena päivänä kerrottuihin tapahtumiin lisää intensiteettiä.

Silmukka

Kuulkaa, en voin paljastaa edes sitä, mitä kirjan takakansi paljastaa. Tämä kirja kannattaa kokea sana sanalta, sivu sivulta Antoinen kanssa. Piina on silloin yhteinen, vaikutus väkevä. Sanankäyttäjänä Lemaitre miellyttää suoralla tyylillä, jossa ulkoinen ja sisäinen kohtaavat.

Hän oli kuluttanut yön tunnit kuvitellen, millaiseksi nyt väistämättömäksi muuttunut katastrofi muodostuisi. Hän makasi sängyssään kuunnellen myrskyä. Ikkunaruudut helisivät luukkujen takana, ilmavirta syöksyi savupiippuun kumeasti suhisten. Hän huomasi hämmentävän yhteyden myrskyn kourissa tutisevan talon ja oman elämänsä välillä.

Suomennosnimi Silmukka sopii tuntemuksiini: syyllisyyden silmukka kuristaa päähenkilöä ja siinä sivussa sijaiskärsijänä minua. Pierre Lemaitre on piinaava jännityskertoja. Olen nauttinut viime vuosin hänen romaaneistaan täysin tehoin, sillä tunnelmien ja toiminnan yhteispeli onnistuu niissä todella hyvin. Silmukka ei tee poikkeusta. Valttina pidän tarkkaa psykologista silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

Silmukka ei ole tavanomainen dekkari, vaan sen jännitys keskittyy kertojan sisäiseen tilaan. Se todistaa todenperäiseksi sanonnan: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Juonen osittainen yllätyksellisyys lisää lukukokemuskierroksia, ja lopputuloksena on kertaistumalta ahmittava teos.

– –

Pierre Lemaitre
Silmukka
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin bloggaajakollegalta.

22 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Marrasjännitystä 2017

Viime vuonna kokosin marraskuun alkuun jännärijuttuja, joita en lukemistani dekkareista ollut julkaissut. Huomaan niitä kertyneen tänäkin vuonna.

Viime vuodesta valveutuneena kutsun muita kirjabloggaajia mukaan pyhäinpäiväviikon kirjakekreihin. Jos sinulla on postaamaton jännitys- tai kauhukirjakokemus, tule mukaan levittämään marrasjännitystä:

marrasjännitystä_info

Minulla on viikon varalle varastossa jutut seuraavista jännäreistä. Sattumalta valikoimani on käännöskirjallisuutta. Näin tänä vuonna:

marrasjännitystä

 

Jännityslukemisiin!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Yksi postauskommentoija voittaa Vartija-kirjan. Lue ohjeet jutun lopusta.

Jussi Adler-Olsenin sarja kööpenhaminalaisen rikostutkinnan kellariporukasta jatkuu tuttuun tapaan. Osasto Q setvii vanhoja, selvittämättömiä rikoksia. Vartija (Gummerus 2017) käynnistyy bornholmilaisen poliisin itsemurhasta, mikä juontaa juurensa lähes kaksi vuosikymmentä vanhasta, ratkaisemattomasta nuoren tytön liikennekuolemasta.

Vartija paljastuu mutkikkaan psykologiseksi perhe- ja ihmissuhdetutkielmaksi mustasukkaisuudesta. Nimi Vartija on osuva, sillä kirja kuvaa ihmispolojen monenlaista vartiointia: kytätään toisia, suojellaan totuudelta ja koetetaan pitää loitolla muita oma etu pyhittäen. Moitin hieman juonen pitkittämistä, mutta toisaalta hapuilu ja junnaaminen sopivat siihen, että vanhaan juttuun kuuluvien henkilöiden tunnistaminen ja löytäminen pakostakin vie aikaa. Lopulta etsitty asia löytyy ja lisäksi paljastuu rikoksia, joista lukija saa näkökulmakerronnan vuoksi etukäteen tietää, tutkijat eivät.

Vartija

Q-sarjaan oleellisesti kuuluu päähenkilön Carl Mørkin lähimenneisyyden poliisioperaatio, jossa kollega Hardy neliraajahalvaantui. Sarjan joka osassa nytkähdetään sen tapauksen selvityksessä askel eteenpäin. Samalla käsitellään Hardyn ja Mørkin suhteen kehittymistä, suhteen, jossa sekottuvat syvä ystävyys, syyllisyys ja uhriutuminen. Tämä on kiinnostava juonne Mørk-kirjojen juonissa.

Pidän henkilövetoisista dekkareista, ja sitä herkkua Adler-Olsenin sarjasta saa. Osasto Q:n värikäs henkilöstö keskinäisine suhteineen viihdyttää minua jälleen kerran. Mørkin mörkki persoona vetoaa, ja arvoituksellinen Rose jaksaa hämmästyttää. Uusi jäsen Gordon tuntuu vielä aika hailealta, mutta ei se haittaa, sillä aina ällistyttämään pystyvä Assad pelastaa kirjan. Assad harjoittelee tanskankielisiä sanontoja, vaihtaa kuulustelustrategioita ja seuraa Mørkia kuin hai laivaa – ja säilyttää yhä perimmäiset salaisuutensa. Solidaarisuus työpariin hitsautuu tiiviiksi:

Vaikka tieto olikin julma, heitä oli kaikesta huolimatta kaksi.

Toivoisin Adler-Olsenin löytävän seuraaviin sarjan osiin jysäyttäviä aiheita, kuten romaanissa Tapaus 64, tai virittävän piinaavan jännityksen kuten aloitusosassa Vanki. Aurinkokultti ei aiheena oikein minulle tässä osassa polttaen porota.

Lopuksi on vielä mainittava yksi kiinnostava asia, hitusen henkilökohtainenkin. Isäni alkupuolen elämän kotipaikka oli Kangasala, ja siellä visiteerattiin lapsuudessani tiuhaan. Jotenkin sykähdyttää, kun Vartija-romaaniin ilmestyy yhdeksi keskeiseksi henkilöksi kangasalalainen Pirjo, vaikkei hän taida aivan auvoisaa Suomi-kuvaa välittää…

Kirjamessut 2017 banneriSarjan soisin tulevan monille jännityksen ystäville tutuksi. Siinä yksi syy, miksi arvon  kommentoijien kesken yhden Vartija-kirjan. Vastaa postaukseeni viimeistään 26.10. klo 12 – voit voittaa kirjan omaksesi. Muista myös, että Jussi Adler-Olsen vierailee Helsingin kirjamessuilla 28.10. klo 14.30 Aleksis kivi -lavalla. Arvonnan toiseksi tulleelle lahjoitan Camilla Greben Kun jää pettää alta.

Kiitos Gummerukselle arvontakappaleista! 

P. S. Ennakkotietona tämä: marraskuun alussa vietän jännitysviikkoa. Tule mukaan!

marrasjännitystä (3)

– –

Jussi Adler-Olsen
Vartija
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2017
Osasto Q -dekkarisarjan 6. osa
570 sivua.
Sain kirjan kustantajalta lukijoille arvottavaksi.

Juttuni sarjan aiemmista osista:
Vanki
Metsästäjät
Pullopostia
Tapaus 64
Poika varjoista

115 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kilpailu, Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomaisen veijarijännäri Palm Beach Finland (Lika 2017) vaatii asemoimaan odotukset uuteen asentoon. Tuomaisen uutukainen jatkaa revittelylinjaa, mutta kovin toisin tavoin kuin edeltäjäromaani Mies joka kuoliAi että, miten viimevuotinen myrkytysmysteeri hykerrytti ja ihastutti tavallisten ihmisten yllätyksellisillä ja hissukseen avautuvilla rötöstelyillä.

Tätä uutukaista joudun sulattelemaan, sillä pala kerrallaan pitää hyväksyä monenmoiset epäuskottavuudet ja rajattujen ominaisuuksien henkilöt. Ymmärrän niiden sopivan kirjan mustanpuhuvan koomiseen tyylilajiin, jonka Tuomainen saa mainiosti haltuunsa. Ja se on kyllä uskottavaa, että pastelliväritetyssä  Palm Beach Finland -rantalomakohteessa lämpöä riittää kesällä vain +16 asteeseen.

Palm Beach Finland

Helsingin läheisen pikkukaupungin rähjäistä turistikohdetta isännöi Leivo, venkula mieheksi. Hän hamuaa upean rantavahti-Olivian perintöhuvilaa loma-alueensa jatkoksi ja palkkaa kaksi toheloa pelottelemaan naista, jolloin tuloksena on ulkopuolisen miehen kuolema. Vainaja sattuu olemaan yhden kostoa hautovan sosiopaattirikollisen veli. Selvittämätöntä kuolemaa saapuu salaa tonkimaan poliisimies Jan Nyman, jota pidän romaanin keskushenkilönä. Henkilökuvaus on tällä kertaa Tuomaisen kirjaksi aika suoraviivaista, silti hahmoista tiristetään mehukkaita yksityiskohtia ja jokunen ydinmakukin.

Tuomainen on irrottanut hanan ja antanut tarinan valua vuolaana. Juoni virtaa henkilöstä toiseen, mutta kerronta pitää hahmojen pinta- ja pohjavirtaukset hallinnassa – ehkä kaikessa auttaa se, ettei täällä pohjoisilla Itämeren rannikoilla lasku- ja nousuvesi sotke vedenpinnan eli tason vaihtelua. (Kirjaan sopivaa sisäpiiriläppää, valitan.)

Koko tapahtumaketju saattoi olla yhdistelmä niistä kahdesta tulkintalinjasta, joita oli edistetty kutakin taholtaan: se oli sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, jonka molemmat toteutushaarat lepäsivät täydellisten amatöörien harteilla.

Juoni todellakin nojautuu sattumiin ja amatöörien puuhasteluun. Niillä tyylitellään ja leikitellään. Tässä kirjassa juju on siinä, että lukijalle tarjoillaan asiantiloja suoraan, mutta kirjan henkilöt ovat niistä ja toisistaan pitkään tietämättömiä.

Tuomaisen laatutakeena pidän nautinnollisia kielikohtia, taitavaa ajatusten ja sanojen asettelua. Tuomainen on nyt entistä roisimpi, mutta tuttu romanttinen pohjavire pysyy. Palm Beach Finlandin teema on unelmat. Kaikille unelma ei tarkoita 10 000 eroa, vaikka siihen monen kirjan henkilön kohtalo kilpistyy. Onnen tavoittelusta jännäri kertoo kaihtelematta, samoin muutoksen mahdollisuuksista.

Nyman ajatteli että tuossa hetkessä, siinä silmänräpäyksessä, kun unelma muuttuisi joksikin konkreettiseksi pyrkimykseksi, oli jotakin niin alkukantaisen selkeää, jotakin niin voimakasta, että se ei pelkästään muuttanut unelmaa toiminnaksi. Se muutti ihmisen itsensä, ja se teki sen jo ennen kuin unelma oli lähelläkään toteutumistaan.

Siis viihdyn kirjan seurassa, mutta huomaan tekopalmujen katveessa kaipaavani edellisen Tuomais-romaanin sienimetsiin Haminaan. Sen sanon vielä, että oikeaan osuu Sofi Oksanen kirjan kansilehtikommentissa, jossa hän vertaa tätä romaania Coenin veljesten Fargoon. Tarina on loogisesti mahdoton ja silti viihdyttävä väläys ihmisten toiminnan sattumanvaraisuudesta ja ahneudesta sekä mahdollisuuksista pahaan, hyvään – ja onneen.

– –

Antti Tuomainen
Palm Beach Finland
Like 2017
jännitysromaani
333 sivua.
Sain yllätyksekseni kustantajalta signeeratun kappaleen.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani