Aihearkisto: Dekkari

Kaksi kotimaista tyttöjen katoamisesta: Ennen kuin tulee pimeää & Minne kuljet maailmassa

Dekkariharrastajan täytyy näemmä sulattaa se, että tyttöjen katoaminen ja väkivaltainen loppu on yleinen aihepiiri. Luin joululomallani peräkkäin kaksi kotimaista dekkaria, joiden lähtökohta on samanlainen: vuosia sitten alle 20-vuotias nuori nainen on kadonnut ja kirjojen nykyhetkessä asian penkominen ajankohtaistuu. Tapahtumat näissä kirjoissa sijoittuvat maantieteellisesti vastakkaisiin Suomen osiin.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Elina Backmanin kirjassa Ennen kuin tulee pimeää (Otava 2022) aiemmista Backmanin kirjoista tutuksi tullut Saana Havas saa podcastaajana toimeksiannon selvittää vuonna 1998 Inarin Angelin kylässä kadonneen ja murhatun 17-vuotiaan tapausta. Toimeksiantajana on murhatun sisar Inga. Saanaa kiehtoo yli 20 vuotta vanha tapaus. Hän lähtee Inariin (höveli työnantaja antaa vapaata). Samalla reissulla Saana yrittää saada kontaktia Lapissa asuvaan isäänsä. Kuinka ollakaan Inarissa katoaa taas tyttö, ja Saanan poikaystävä KRP:stä päätyy selvittämään juttua.

Backman osaa koukuttaa jännitykseen pienin nyanssein, ja sujuva teksti on liukasta luettavaa. Aiempia kirjoja enemmän toisaalta törmään yksityiskohtiin, jotka hieman häiritsivät. Esimerkiksi murhatun tytön sisaren Ingan päiväkirjamerkinnät töksähtävät turhan kaunokirjallisen outoina, ja murhaajan motiivin pohjustus tuntuu ohuelta – ja arvasin silti tekijän ensi esittelyssä. Ihmettelen myös, miksi toistellaan milleniumin jännittävyyttä, joka siis oli kahden vuoden päässä vuodesta 1998.

Sinänsä minua miellyttää Saanan persoonan syventäminen ja se, että Backmanin kirjat sijoittuvat aina eri ympäristöihin. Ja harvinaista mukavaa: dekkarissa on toivoa poliisin onnelliselle parisuhteelle, tässä kirjassa jopa kahden poliisin verran.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää, Otava 2022, 318 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa

Johanna Savolaisen edellisessä kirjassa Se, joka pääsi pakoon jäi kaihertamaan, olisiko varautuneella poliisimiehellä Veikko Niskasella saumaa onnelliseen parisuhteeseen. Siihen tarjoaa vastauksen uusin kirja, Minne kuljit maailmassa (Mäkelä 2022). Jätän sen arvoitukseksi kuten muunkin jännitysjuonen tätä lukuun ottamatta: yhden baari-illan päätteeksi katoaa vuonna 2004 Kotkassa juuri lukion päätökseen saanut Maria. Seitsemän vuotta myöhemmin tapahtuu murha, joka käynnistää tutkimukset uudelleen.

Jännityksen kannalta kirja pitkittyy, ja ratkaisu sekä murhaajan motiivi pomppaavat puun takaa. Oudoksun vähän tempoilevaa kerrontaa. Yksi poukkoilun syy on se, että kirjassa on paljon henkilöitä, nuoria aikuisia, joiden suhdetta toisiinsa seurataan eri vuosina ennen ja jälkeen Marian kuoleman. Toisaalta siinä on jotain aitoa: henkilöt tuntevat toisistaan joitain puolia, jotkut puolet ovat piilossa tai juorujen ja arvailujen varassa.

Kirjan ansio on ennen kaikkea ystävyyden kuvauksessa. Tärkeimpiä kirjan henkilöitä ovat kolme tyttöä, joista kaksi on pariskunta. Hienosti tulee esille se, miten nuoret vaikuttavat toistensa kasvuun ja miten ystävyyteen mahtuu monenlaisia tunteita kateudesta ihailuun. Toinen muista dekkareista poikkeava aihelma on joukkueurheilun voima kasvaviin nuoriin: tyttöjen koripallojoukkueen veto- ja pitovoima kuvataan tehokkaasti.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa, Mäkelä 2022, 350 sivua. Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Jännitystä Islannista ja Tanskasta: Lumisokea ja Natriumkloridi

Välipaloina haukkailen jännitysromaaneita. Pari kotimaista olen pureskellut lähiaikoina, mutta nyt sulattelen kahta pohjoismaista jännäriä, jotka sijoittuvat joulu- tai talviaikaan. Toinen on minulle melko uusi tuttavuus, toinen dekkarisarjakonkarin uutuus.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Osasto Q -sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaan. Sarjan suola kiteytyy tuttuihin henkilöihin, joiden elämän etenemistä sarja on seurannut. Eri osissa huomio on siirtynyt nykyisin nelihenkisen porukan yksityisasioista toiseen, mutta päähenkilöksi voi silti hyvällä syyllä sanoa mörkkiä Carl Mørkiä. 

Työporukassa Carl on tuore, heltynyt isä. Sen sijaan traagista isyyttä voi lukea Hamidista, johon myös ympätään yhä vain sanontojen ja vertausten käytön komiikkaa. Tanskalainen maahanmuuttopolitiikka saa hänen välityksellään tiukkaa tulkintaa. Rose ja Gordon näkyvät nyt eniten työn kautta.

Suola mainittu jo juttuni ensimmäisessä tekstikappaleessa! Natriumkloridi (Gummerus 2022) havahduttaa osasto Q:n tutkimaan murhasarjaa, jossa parillisina vuosina on löytynyt epämääräisissä olosuhteissa kuollut henkilö suolakasa lähellään. Tapahtumien taustalla on huolellinen omankädenoikeutta vaaliva henkilö. Korona-aika tarjoaa kirpeän sävyn murhatutkintaan.

Minut juoni ja jännitys veivät mukanaan. Uhrin kohtalon odottaminen tuntuu piinaavalta – melkein sarjan ensimmäisen osan Vanki tapaan. Toisaalta kalmojen määrä sekä kohtuuttoman kolkot kuolintavat välillä kävivät lukukunnon päälle, mikä sai minut taas miettimään, riittääkö minulle dekkarissa psykopaatin metsästys silloin, kun psykologiset syyt hipovat uskottavuuden rajoja. Romaani päättyy odottamattomaan koukkuun, että ei muuta kuin koukussa roikkuen odotellen kymmenettä osaa.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi, suomentanut Katriina Huttunen, Gummerus 2022, 320 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Lumisokea (Tammi 2022) on toinen lukemani Ragnar Jónassonin dekkari, ensimmäinen oli PimeysLumisokea aloittaa Ari Thor -sarjan, ja sarjasta on jo tekeillä tv-sarjakin. Mikäpäs siinä, sillä Lumisokea toi minulle mieleen Loukussa-telkkarijännärin. Kummassakin on eristyksissä oleva pikkukaupunki, joka talvisissa olosuhteissa jää lumivyöryjumiin. Islannin luonto ja säävaihtelut ja ihmisten joustaminen hommasta toiseen viehättävät paikallisina spesialitetteina. Pikkupaikkakuntalaisten toisten asioista tietäminen ja salaisuuksien setviminen taitavat olla universaalia uteliaisuutta herättävää.

Kirjan Ari Thor on tuore poliisi, jolla on taustallaan teologian opintoja. Hän muuttaa Reykjavikista Islannin pohjoisrannan pikkupaikkaan, jossa ei tapahdu mitään – vaan nyt tapahtuukin kaksi kuolemaa. Kirjassa selviää, onko kyse tapaturmista vai murhista. Rikosselvitys on kirjassa verkkaista ja kömpelöhköä, ja kaksi muuta paikallispoliisia tulevat hiljakseen tutuiksi henkilökohtaisine ongelmineen.

Silti minulle jää aika laimea olo tästä ensimmäisestä osasta. Toisaalta kotikutoisuus on jotenkin hellyttävää, mutta turhan kömpelösti kirjassa kuvataan ohimeneviä henkilöitä, mistä ei seuraa mitään. Päähenkilöä kohtaan en ihan lämmennyt, vaikka ahtaan paikan kammon psykologiset syyt kutkuttavatkin, ja kiusaamaan jää Arin vetämättömyys selvittää omia asioitaan. Vaan ehkäpä se on juuri tarkoitus: lukija tuskittelee, että miksi se nyt noin ja miksei se nyt niin.

Ragnar Jónasson: Lumisokea, suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen, Tammi 2022, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

­Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen

Camilla Greben dekkareissa on samaa ideaa kuin Arttu Tuomisella siinä suhteessa, että hänen dekkareissaan on kirjasta toiseen samoja henkilöitä, mutta eri kirjoissa päähuomio on eri poliisissa. Uusimmassa romaanissa Ajasta ikuisuuteen (Gummerus 2022) tosin on framilla kirjoista tuttu Manfred perhehuolineen. 

Rikosetsivä Manfred on romaanin toinen minäkertoja mutta pienemmässä roolissa kuin kustannustoimittaja Lykke. Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa eli nykyhetki ja tapahtumat kahdeksan vuotta sitten, jolloin Manfred tutki Lykken perheen talon tapahtumia. Romaanissa Lykke muistelee elämäänsä, rakastumista kirjailija-aviomieheensä ja perhe-elämää; Manfredin osuuksissa painottuvat ihonkaipuu, ero ensimmäisestä vaimosta ja suhteet lapsiin sekä ajankäytön haasteet toisen liiton hyvinvoinnille. 

Kahdekasanvuodentakaisten tapahtumien epäselvyydet selviävät romaanin nykyajassa. Huomaan, ettei minua haittaa, vaikka vihjailut ovat olleet osoittelevia, sillä loppuun jää silti pureskeltavaa. Grebe kuljettaa taitavasti kahta aikatasoa ja pitkittää sopivasti tietoja nykyaikatason päätapahtumasta. Sen lisäksi Greben ja suomennoksen kieli ja kerronta tekevät lukemisesta luistavaa.

Ajasta ikuisuuteen on tänä syksynä toinen ruotsalaisdekkari, jossa kirjailijuus kulkee mukana jännärissä. Håkan Nesserin Kirjailijan viimeiset päivät käsittelee melko satiirisesti kirjallisuuskenttää. Grebe kohtelee myös aika kärjekkäästi kustannusalaa, ja vaikkei se kirjan pääasia olekaan, se tuo pikantin lisän. Kiinnitän huomiota myös siihen, että kirjassa on useita Suomi-viittauksia, esimerkiksi mainitaan Kjell Westö ja Märta Tikkanen.

Pääasia on perhe ja se, mitä kukin on – tai ei ole – valmis tekemään lastensa vuoksi. Jotain siinä jää puolitiehen, mutta silti paljon myös kirpaisee. Ainakin minun sisälläni kasvoi painava möykky, kun ajattelin lapsia tai lasta kantamassa epäilyn taakkaa ja vihaa teoista, josta ei ole vastuussa. Ja Grebe päähenkilöineen tietää, minkälainen on hyvä tarina:

”Minulle ilmiö oli kuitenkin osoitus siitä, minkä olin aina tiennyt: hyvä tarina oli hyvä tarina. Sen ei tarvinnut nojata kirjailijan taustaan, ulkonäköön eikä varsinkaan sukupuoleen, jotta se voisi päästä oikeuksiinsa, vaan se riitti sellaisenaan.”

Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen, suomentanut Sari Kumpulainen, Gummerus 2022, 267 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kaksi syytä jännittää: Häväistyt ja Kiikku

Sarjamuoto on jännäreissä tyypillinen. Ymmärrän viehätyksen, sillä sarjoissa usein tulee kiinnittyneeksi päähenkilöön, jonka vaiheita ryhtyy seuraamaan. Joskus sarjoissa jopa itse juoni voi jäädä sivuseikaksi, jos päähenkilö viehättää. 

Tässä jutussa tiivistän kirjakokemukset poliisiromaaneista, joista toisessa lähestytään päähenkilökysymystä tavallista poikkeavalla tavalla, toisessa romaanissa puolestaan kiinnitetään huomio päähenkilön henkilökohtaisen tragedian etenemiseen.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljännessä osassa Häväistyt (Tammi 2022) on Porin poliisin yksiköstä päähenkilövuorossa Linda Toivonen. Tuomisen sarjassa veikeää onkin juuri se, että ryhmästä kukin vuorollaan pääsee etualalle. Kirjan esittelyssä mainitaan, että kyse on itsenäisistä sarjan osista. Minusta lukija silti hyötyy, jos on lukenut aiempia osia, sillä muidenkin poliisiryhmän jäsenten eli aiempien päähenkilöiden elämän etenemistä saa päivitettyä.

Tuomisen romaanisarjan valtti on se, että vaihtuvat päähenkilöt ovat erilaisissa perhe- ja suhde-statusvaiheissa, joten variaatiota riittää. Poliiseista paljastuu työminän takaa monenlaista. Linda on teini-ikäisen tyttären työorientoitunut äiti, joka ei osaa sopia asioita ex-miehen eli tyttären isän kanssa. Stressinhallintakeino ei asiaa paranna, sillä piilopullot kolisevat kaapissa. Kolinaa lisäävät menneisyyden luurangot.

Jännitysjuoni rakentuu teinityttöjen katoamisista, mikä saattaa viitata sarjamurhaajaan. Teinejä houkuttelee netissä Peter Pan -tyyppi, ja hänen etsintäänsä liittyy monia mutkia.

Tuoretta ei ole, että tytöt ovat vaaravyöhykkeessä, ja siksi paikoitellen pidin joitain kuvioita kuluneina, vähän pitkitettyinäkin, joskin valitettavasti yhä ajankohtaisina. Lindan nuoruudenkokemukset taustoittavat päähenkilöä, mutta jostain syystä ne eivät omassa lukukokemuksessani nosta pinnoja, vaikkakin ne hyvin kytkeytyvät pääjuoneen ja tyttöjen kokemuksiin seksinnälkäisten ällöukkojen maailmassa. Pienestä mutinastani huolimatta totean, että romaanin alkupuolella tempauduin mukaan jännitykseen, ja ihan lopussa kämmenet alkoivat hikoilla.

Arttu Tuominen: Häväistyt, Gummerus 2022, 238 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

A. M. Ollikainen: Kiikku

Aki ja Milla Ollikainen jatkavat Kontti-romaanin linjoilla, eli genre on hallussa ja siihen lisätään omaa Ollikais-ekstraa. Sarjan toisessa osassa Kiikku (Otava 2022) päähenkilönä tapaan taas Paula Pihlajan ja tutut etsiväryhmän jäsenet uuden keissin keskellä.

Paula on kiinnostava päähenkilö, joskaan ei kovin poikkeuksellinen tässä genressä. Hänessä on varautunutta, yksityisyytensä säilyttävää terävää auktoriteettia, joka säväyttää salaperäisyydellään. Lukija tietää hänestä enemmän kuin kirjan henkilöt. Silti yksi salaisuus pidetään salassa lukijaltakin kirjan viimeiselle sivulle saakka. Ja kun se tieto lävähtää, ainakin minä pistän monia asioita uusiin asentoihin, ja Paula saa suuret sympatiani.

Myös Paulan poliisiporukan jäsenet alkavat saada lihaa luiden päälle. Kaikista erottuu vahvuuksia ja heikkouksia.

Jännitysjuoneen sisältyy karmeita hirttäjäisiä. Hyvin tapahtumia viedään eteenpäin niin, että ratkaisun aineksia ripotellaan ja motiiveja pyöritellään. Kenties keskittymiseni herpaantui yhden leikkipuistomurhan suhteen, koska sen rooli kokonaisuudessa jäi minusta hieman auki. 

Tässäkin saa lukija hikoilla lopputapahtumissa, siis perustehokeino toimii, eli ehtiikö apu ajoissa. Ja taas saa pohtia sitä, miten menneisyydestä kumpuavat pahan siemenet. Kelpo jännitystä.

A. M. Ollikainen: Kiikku, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Norjalaista jännitystä Karin Fossumilta ja Jo Nesbølta

Luin putkeen vanhojen jännäristisuosikkieni uudet kirjat. Ruotsalaisen Håkan Nesserin uusin Barbarotti-osa saattoi hieman venyä, mutta tunnelma viehätti. Entä norjalaiset takuutuotteet?

Karin Fossum: Paha äiti

Fossumin kirjojen psykologinen ote on aina vedonnut minuun. Jännitys ei perustu verikekkereihin vaan tragedioihin ihmissuhteissa. Niin nytkin romaanissa Paha äiti (Johnny Kniga 2022), sillä muutamaa loppusivua lukuunottamatta romaani kuvaa nelikymppistä toimittajamiestä ja hänen päihde-mielenterveysongelmaista siskoaan sekä heidän äitisuhdettaan.

Veli ja sisko lietsovat keskenään vihaa ja katkeruutta äitiään kohtaan, sillä kylmä, alistava ja vaikeneva kasvuympäristö on tuottanut ahdistusta ja patoutumia. Sisko toteaa veljellen: ”Sinua ja minua ei ole koskaan kehitetty valmiiksi kuviksi, olemme pelkkiä negatiiveja.”

Fossumin henkilökuvaustaito tulee oikeuksiinsa etenkin tilanteissa, joissa aikuinen poikaa kohtaa äitinsä. Latautunut negaatio huokuu kaikesta, ja sen aisoissa pitäminen muodostaa romaanin jännitteen. Fossum sotkee yksioikoisuudet siten, että välillä väläytetään ylisukupolvisia tekijöitä.

Kirjan teho perustuu tapaan kuvata henkilöiden kokemuksia ja vuorovaikutusta. Kulissien ylläpito ja kunnollisuusvaatimukset kerryttävät taakka, jossa yksi korsi katkaisee kamelin selän. Rikos tai rikoksia tapahtuu, ja lukija pidetään jännityksessä tekijästä tai tekijöistä.

Kansi mainostaa kirjan aloittavan Eddie Feber -sarjan. No joo, kiinnostavalta kaverilta tämä Eddie vaikuttaa sen pari sivua, joilla rikostutkija näyttäytyy. Odotan jatkoa.

Karin Fossum: Paha äiti, suomentanut Tarja Teva, Johnny Kniga 2022, 166 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jo Nesbø: Verikuu

Ymmärrän Harry Hole -sarjan miljoonamyynnin hyvin. Kerronta on vetävää, päähenkilön särmikkyys vetoaa miehiin, naisiin ja siltä väliltä, ja juonissa on yllätyksiä. Vaan nyt tuli vastaan sarjan osa, jossa kaikkea on liikaa. Ja tähän voitte juttuni lukemisen lopettaa te, jotka ette halua tietää Verikuun (Johnny Kniga 2022) aihepiirejä.

No tässä: psykopaatti-sarjamurhaaja, kannibalismi, insesti, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, huumekauppa, homoklubin kellarikähminnät… Mielikuvitukselliset mikrobiologiset loiskokeilut ovat tosin jotain uutta rikosromaanissa, mutta raa’at yksityiskohdat murhissa eivät. On tietysti oikein muistuttaa, että tappaminen on kauheaa, mutta silti – liika on liikaa.

Harry Hole on entisensä eli äärirajoilla addikteineen, hurmaava hulttio. Romaanin alku rakentaa hänestä uhrautuvan hyväntekijän, muu romaani erehtyväisen mutta taitavan alallaan, eikä leskeyden murhe tee hänestä ainakaan vähemmän kiinnostavaa romaanin naisten silmin. Sarjasta tutut henkilöt punoutuvat tapahtumiin, ja luopumisen murhetta on ilmassa – ja paljon äijäilysanailua.

Happamia havaintoja teen Verikuusta suhteessa siihen, että ahmin paksun dekkarin pikavauhtia. Eli kerronta vetää, vaikka lukijaa nyppisikin sen seitsemät seikat.

Jo Nesbø: Verikuu, suomentanut Outi Menna, Johnny Kniga 2022, 389 sivua eKirjana, yli 15 tuntia äänikirjana, lukijana Jukka Pitkänen. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Håkan Nesser: Kirjailijan viimeiset päivät

Håkan Nesser ei petä odotuksia: henkilöt ja verkkainen toiminta siirtyvät eloisina lukijan mieleen. Kirjailijan viimeiset päivät (Tammi 2022) rakentuu samoin kuin yleensäkin Barbarotti-sarjassa: ensin äänessä on henkilö, joka liittyy rikostapaukseen, sen jälkeen päästään päivittämään Barbarottin elämäntilanne ja seuraamaan tapaustutkimusta, ja jatkossa osuudet vuorottelevat.

Gunnar Barbarotti saa merkillisen tapauksen tutkittavakseen: ensin katoaa menestynyt dekkarikirjailija, seuraavaksi runoilija ja kolmantena tinkimätön kriitikko ja prosaisti. Lisäksi on merkkejä poliisipariskunnan Barbarotti-Backman suhdekriisistä. Eikä ympäröivää maailmaa häivytetä: korona- ja ilmastokriisi vaikuttavat kirjan henkilöihin.

Paljastan nyt sen, mikä lopettaa Gunnarin ja Evan parisuhdekriisin: ilmastomuutoksen seurauksiin havahtunut Eva tajuaa, että suhteessa hiertävät asiat ovat minimaalisia verrattuna maailmantilaan. Mutta rikostapauksesta en kerro enempää.

Kirjailijan viimeiset päivät -kirjaa voi lukea jopa kirjallisuussatiirina. On riemastuttavaa, miten Nesser piikittelee – tai ainakin huvittelee – dekkareiden suosiolla ja dekkaristien laskelmoinnilla, vähälevikkisten runojen ja runoilijoiden omituisuudella sekä kirjakritiikin arroganssilla. Hirtehistä on se, että salanimellä tuottoisia dekkareita kirjoittava korkeakirjallinen henkilö pitää vaihtoehtona itsemurhaa, jos hänen salanimensä paljastuu. Paljon muutakin kirjahupaa löytyy kirjailijaosuuksista sekä poliisien suhtautumisesta kirjailijoihin ja kirjallisuuteen.

Barbarotti on entisensä eli plärää Raamattua ja rukoilee pahoissa paikoissa. Vastauksia ja merkkejä hän tähyilee faktan keruun ohella intuitiosta ja enteistä.

”Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja haukotteli. Lohtu, mielenrauha ja viisaus, juuri niitä hän oli tilannut. Ehkä hän oli saanut ne, mutta sitä ei ollut mitenkään hyvä tietää.

Hän vilkaisi ikkunasta. Lumisade ei ollut loppunut, mutta se oli laantunut huomattavasti. Saattoi melkein kuvitella, että kalpea aurinko oli tunkeutumassa pilvipeiton läpi.

Olisiko ollut jokin merkki jostain?”

Leppoisa sanailu sujuu sutjakkaasti, ja vaikka vuoropuheluissa on paljon tyhjäkäyntiä eikä juoni juuri etene tai kaikin osin vakuuta uskottavuudellaan, tunnelma pelastaa kaiken. Tämäntyyppinen viihdyttävä henkilö- ja psykologisvetoinen rikoskirjallisuus sopii minulle.

Håkan Nesser: Kirjailijan viimeiset päivät, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2022, 243 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Antti Tuomainen: Majavateoria

No niin siinä sitten kävi, että Henri Koskinen muutti Kannelmäestä:

”Vedin syvään henkeä, annoin katseeni kulkea tutussa maisemassa. Täsmällisen suorakaiteen muotoisissa taloissa nautittiin energiatehokkaasta lämmityksestä, toiminnallisista pohjaratkaisuista ja hintalaatusuhteeltaan lyömättömistä neliöistä, kuten aina ennenkin. Ja kuten olin tähän saakka tehnyt itsekin.

Oli viimeinen päiväni Kannelmäessä.”

Muuttoon on perustellut syyt, sillä mies kissoineen perheellistyy ja solahtaa (kyllä, todellakin: solahtaa) uusperheen isärooliin Herttoniemen aktiivisessa vanhempainyhteisössä. Tämä tuo ihan uutta vinkeyttä Antti Tuomaisen trilogian päätösosaan Majavateoria (Otava 2022).

Majavateoriaan siirtyy aiemmista osista Jäniskerroin ja Hirvikaava perusta eli seikkailupuistoyrittäjä-Henrin työkriisit. Työkuvioihin tuntuu aina tupsahtavan kalmoja, joihin Henri välillisesti liittyy. Tällä kertaa kilpaileva seikkailupuisto on tuhota Henrin elinkeinon ja lisäksi mies joutuu murhaepäilyjen kohteeksi.

”Yhtäällä on se mihin olen – konkreettisesti ja vertauskuvallisesti – kiipeämässä: maailma joka on yhtäkkiä niin tärkeä, että pelkkä ajatuskin sen kadottamisesta koskettaa jostakin niin syvältä etten tunnista sisäelintä tai luuston kohtaa, jossa vihlonta tuntuu. Ja toisaalla on maailman, joka askelma askelmalta kasvattaa uhkaansa juuri ensin mainittua kohtaan. Kun lopulta astun eteiseen ja vedän oven nopeasti kiinni perässäni, tunnen kaikki maailman gangsterit, poliisit, Pariisiin haluavat isät ja pääkaupunkiseudun molemmat seikkailupuistot kintereilläni kuin jättimäisen hirviön, ja sen terät leikkurikynnet tavoittamassa minua ja kaikkea minulle rakasta.”

Henrillä on aiempaa enemmän menetettävää: elanto, työyhteisö ja perhe. Tästä syystä romaani rakentuu päähenkilön ponnisteluihin selvittää murha ja samalla pelastaa oma ja lähipiirin elämä. Samoista syistä yksitotinen vakuutusmatemaatikko harjoittelee entistä motivoituneemmin vuorovaikutustaitoja kotona, isäyhteisössä ja töissä, päätyy jopa ryhmäjaksuhaliin. Näissä tilanteissa lämpöisenä läikehtivä huumori on parhaimmillaan.

Liian hyvän sattuman kautta Henri löytää murhaajan, mutta onneksi on rutkasti tarinointi- ja juonilanganpätkiä, jotka solmiutuvat kekseliäästi. Himpun verran kaavamaista kertyy uhkailu- ja rikostilanteisiin, enkä olisi kaivannut poliisin sisäisiä rötössotkuja osaksi juonta. Sen sijaan kaipaamani pääsiäissaaripatsashahmoinen vanhempi rikostutkija Osmala ilahduttaa minua jälleen vakaalla ja asiantuntevalla lähestymistavallaan niin rikosten selvittämisessä kuin taideasioissakin. Nautin myös muiden sivuhenkilöiden outouksista, esimerkiksi Henrin apumies Esa loistaa erityistaidoillaan.

Tuomaisen tarinoinnin tenho perustuu tilannekomiikan varmaan hallintaan mutta ennen kaikkea kielelliseen ketteryyteen, jolla minäkertojan persoona ja maailmankatselutapa välittyvät. Henri Koskisen loogisen ajattelun törmäyskurssi elämän kaoottisuuden kanssa hykerryttää. Nyt trilogian lopuksi vakuutan: Henri Koskinen on ainutlaatuisen herkullinen henkilö. Ja hänellä on meille opetus: ”Missä matematiikka ja rakkaus yhdistyvät, siellä onni.”

Henrin avoliiton ensimmäiset kuukaudet eivät käynnisty kaikin puolin hyvin, mutta harmonia taiteilijapuoliso Laura Helannon ja uustytär Tuulin kanssa kantaa sekä päähenkilöä että lukijaa. Tiukassa tarkastelussa saattaisi Majavateoria kallistua sokerisen puolelle, mutta minua moinen viehättää. Tämän viihdyttävän kirjan hyväntahtoisuus sekä mukavien ihmissuhteiden ja yhteisöiden voima valaisee muun maailman synkkyyksiä. 

” – – maailma vastaa niin kuin perheeni ovat vastanneet: antaa minun löytää, että tietäisin mitä minun on todella etsittävä.”

Toivon perheellistyneelle ja ihmissuhteista herkistyneelle Henrille kaikkea hyvää sinne Herttoniemeen ja seikkailupuistofirmaan.

Antti Tuomainen: Majavateoria, Otava 2022, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Kaksi perhetragediaa – Tuire Malmstedtin ja Mattias Edvardssonin uutuusdekkarit

Vietän juuri syyslomaa, mutta palaan nyt kesälomani dekkareihin, joista suurimman vaikutuksen tekivät nämä kaksi kirjaa. Vain toinen on nimetty perhetragediaksi, mutta kummatkin käsittelevät juuri sitä.

Tuire Malmstedt: Lumihauta

Tuire Malmestedtin dekkarin Lasitarhan poliisipäähenkilöiden kerroin kiinnostavan jatkossakin. Nyt he ovat täällä taas: Lumihauta (Aula & Co 2022). Senkin totesin Lasitarha-jutussani, että on virkistävää, ettei pääparin välille viritellä romanssia vaan kumpaakin henkilöhahmoa rakennetaan erillään. Tässä kirjassa kyllä kositaan, vaan enpä kerro, kuka kosii, ketä ja miksi.

Mutta nyt koukuttavan dekkarin syövereihin. Jyväskyläläiset rikostutkijat Elmo Vauramo ja Matilda Metso kutsutaan perhesurman järkyttävälle tapahtumapaikalle, josta Matilda löytää yhden eloon jääneen lapsen. Matilda järkkyy, jää sairauslomalle ja lähtee lapsuusmaisemiinsa Angelin kylään. Elmo jää tutkimaan rikosta, johon vähitellen kytkeytyy outoja yhteyksiä aiempaan vastaavanlaiseen tapaukseen.

Minulle ei jäänyt mieleen Lasitarhasta, että Matildalla on saamelaisjuuret. Kotitaustan vaikutus ja hänen lapsuutensa tragedia korostuvat Lumihaudassa. Hienosti romaanissa kuvataan pohjoista, lumipeitteistä talvimaisemaa ja pakkasen purevuutta. Romaanilla on sanansa sanottavana myös saamelaisiin kohdistuneesta suomalaistamisesta ja oman kielen, vanhojen tarujen ja uskomusten tärkeydestä. Folkloreaines aina kiehtoo minua, niin nytkin.

Rakenteellisesti dekkarissa on toimivia, jännitettä ylläpitäviä keinoja. Kirja alkaa hyytävällä kuoleman näkökulmasta katsotulla vierailulla, ja se toistuu jonkun kerran. Samalla se viittaa mieletään järkkyneen murhaajan personifiointiin kuolemaksi. Joukossa on myös aikasiirtymiä saamelaisen Ebbán kohtaloon kaksosten äitinä, joka menettää kosketuksensa todellisuuteen. Lisäksi nykyhetken kerronnassa vaihtelevat Matildan toimet Angelissa ja Elmon Jyväskylässä, joskin Elmo kollegoineen jää varjoon, kun Matildan taustat nousevat parrasvaloihin, samalla syyt Matildan puhumattomuuteen.

”Ihmisen menneisyys on kuin tämä erämaa. Täällä on monenlaisia alueita; tunturin laelta on kaunis näkymä, sen takana aapasuota, toisaalta kelohongat seisovat onttoina ja yksinäisinä. On tuuheaa metsää, puroja lampia ja järviä. Maisemaa värittää vuoroin ruska, lumi, auringonvalo ja pimeys. Ja niillä kaikilla on aikansa ja paikkansa.”

Romaanin teemaa kuljetellaan useassa tasossa suuntaan, joka pistää miettimään lapsuuden traumojen vaikutuksia loppuelämään sekä selviytymisen mahdollisuuksia. Kirjaan kerrostuu paljon salailuteemoja, mikä palvelee dekkarin juonta: Matilda yrittää päästä perille menneisyydestään ja lapsuuspaikkakuntansa vaietuista asioista, joita häneltä kerta toisensa jälkeen pantataan. Lukijana taidan kihistä kärsimättömämpänä selvittämään niitä kuin Matilda.

Tässä vaiheessa totean, etten yleensä innostu dekkareista, joissa on julmia murhia, poliisipäähenkilö sotketaan epäilyihin, rikollinen on psykopaatti (tai psyykkistä tasapainottomuuttaan hyvin kätkevä) sarjamurhaaja ja jossa putkahtelee yhteensattumia. Lumihauta saa minut sulattamaan vieroksumani ainekset. Ahmaisin siis kirjan kertaistumalta, koska juonenkuljetus ja kerronta laukkaavat ketterän poron lailla.

Tuire Malmstedt: Lumihauta, Aula & Co 2022, 301 s. Sain kirjan kustantajalta.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia

Pihakeinu heilui kesätuulessa, ja menossa oli kesäni ehkä noin kymmenes dekkari, ja hyvänen aika, sehän on lomani parhaimmistoa! Mattias Edvardssonin Perhetragedia (Like 2022) vastaa nimeään ja tarjoaa hivuttavaa henkilövetoista psykologista jännitystä.

Viisi vuotta sitten ilahduin Edvardssonin esikoisesta Melkein tosi tarina, mutta jostain syystä en ole lukenut hänen sittemmin suomennettuja kirjojaan. Tämä uutukainen kuuluu sarjaan, mutta ainakaan minua ei haitannut lainkaan tietämättömyys niistä. Siis toimii omillaan! 

Samat asiat viehättävät nyt kuin esikoiskirjassa: Edvardsson onnistuu loihtimaan henkilöistään eläviä ja moniulotteisia. Kirjan kolme keskushenkilöä kertovat tarinaa omalta osaltaan ja siten heidät nähdään sisältä ja toistensa silmin ulkoapäin. Joskus totuus on kovinkin suhteellista eli sellaista, minkälaisena sen minäkertojat haluavat milloinkin näyttävän.

Kolmen kombo kertoo yhteiskunnallisesta asemasta, roolista osana läheisten yhteisöä, rakkaudenkaipuusta ja kaiteella keikkumisesta. Kaiteella tarkoitan kapeaa pintaa, josta on helppo luiskahtaa rikoksen puolelle. Mainiosti kertojat saavat lukijan puolelleen, ja kunkin pienet ja isotkin rikokset alkavat vaikuttaa sellaisilta, että tokkopa niitä nyt hetimiten lähden tuomitsemaan. Ymmärrys ihmisten toilailuista, olosuhteista ja kehityskaaresta vetää puoleensa.

Tämän kappaleen verran kerron kirjasta – juonikoukkuja ja yllätyksiä sössimättä. Billin avopuoliso on kuollut ja hän yrittää kaikkensa ollakseen hyvä isä kouluikäiselle tyttärelleen. Epäkäytännöllisen haahuilijan taloustilanteen katastrofaalisuus johtaa kuitenkin moneen pulmaan. Oikeustiedettä opiskelemaan haluava köyhä Karla päätyy Billin alivuokralaiseksi ja rikkaan lääkärin siivojaksi, ja siten Karla luiskahtaa osalliseksi lääkärin ja hänen sairaan vaimonsa tilannetta. Billin avovaimovainaan vanha tuttu Jennica on vaativan ökyperheen huithapelitytär, jonka parisuhdestatus kaipaa päivitystä. Siitä seuraa tyypillinen Tinder-tarina ja paljon myös yllättävää. 

Kaikkien kohtaloissa perhemurheet poreilevat pintaan, ja se tekee Perhetragediasta keskivertoa tehokkaamman jännärin. Tehoa lisäävät eloisa kuvaus ja koomiset pilkistykset. Hyvin toimii myös se, että vaikka mukana on poliisikuulusteluja, keskiössä ovat päähenkilöiden syyt ja seuraukset heidän kertominaan.

Mattias Edvardsson: Perhetragedia, suomentanut Outi Menna, Like 2022, 388 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

Kerään kimppaan neljä dekkaria, jotka luin kesälomalla. Ne kaikki ovat kelpoa jännityslukemista. Sarjakirjoissa on tietty hankaluutensa, jos ei ole lukenut niitä alusta alkaen. Tämän jutun sarjakirjat toimivat omillaan. Esikoiset mitä ilmeisemmin aloittavat poliisipäähenkilöihin perustuvat sarjat.

Inger Frimansson: Lintulapsi

Kolmas osa Justin Dalvikin tarinoista saattoi minua innostaa jopa siksi, että aikaisempiin tapahtumiin viitattiin, ei pureskeltu. Niin jäi kihelmöiviä aukkoja, jotka olisinkin ehkä puhki kuluneita, jos sarja olisi tuttu. Inger Frimanssonin kehittämä jännitys on muutenkin minun makuuni, psykologista, ei veristä tappovauhtia.

Lintulapsi (Like 2022) seuraa kolmen, neljän perheen edesottamuksia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa. Justin Dalvik möyrii menneisyytensä traumoissa ja yrittää vältellä, ettei hänen tekemänsä rikokset paljastu – ja niitä rikoksiaan hän selittää itselleenkin parhain päin perustellen kaltoinkohteluaan. Eli lukija on jonkinmoisen naispuolisen Ripleyn seurassa, joskin Justin on Ripleytä hermostuneempi.

Justinen mies käyttäytyy oudosti ja katoaa. Miehen pomon perheessäkin tapahtuu: Ariadne on jäänyt vuosi sitten leskeksi, kun väkivaltainen aviomies kuoli allergiseen reaktioon. Tästä teini-ikäinen sokea Christa kantaa äidilleen kaunaa. Adrianelle kantaa kaunaa myös potkut saanut siivooja Saga, joka vetää kostojuoneen mukaan saamattoman Mikaelin. Mikaelissa puolestaan on kytkös Jusyineen, sillä Justine seurusteli Mikaelin isän kanssa ennen tämän katoamista Malesian viidakkoon.

Joten lukija saa vähän pinnistellä, että pysyy henkilöissä kärryillä. Henkilövetoinen kerronta kuitenkin toimii tasalaatuisesti, ja psykologinen silmä katsoo henkilöihin terävästi, sopivaa outoutta lisää Justinen lintu, vapautensa menettänyt. Metaforinen taso ulottuu muuhunkin: moni kirjan henkilö on syystä tai toisesta vapautta vailla.

Inger Frimansson: Lintulapsi, suomentanut Anu Koivunen, Like 2022, 357 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Postista tupsahti Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksäs Björk-jännäri Vapauden vahdit (Otava 2022). Olen lukenut sarjan alun kirjoja, mutten tiedä, miksi olen jättänyt monta osaa väliin. Todennäköisesti syynä on se, että jännäreitä luen vuosi vuodelta vähemmän kuin ennen.

Björkeissä minua viehättää 1920-luvun ajankuva, jossa yhteiskunnalliset jännitteet elävät henkilöissä. Tarkka kaupunkikuva viehättää sekin, sillä Hämeen-Anttila pitäytyy taitavasti historiallisissa totuuksissa kirjan sisäkannen karttaa myöten.

Heti alkuunsa pääsen kartalle Karl Axel Björkin eleämän etenemisestä. Hän on kihloissa pikkuserkkunsa Lisbetin kanssa ja töissä tulevan appensa firmassa. Setä suhtautuu suopeasti Björkin salapoliisiharrastukseen. Björkillä on uusi, nokkeala apuripoika, ja vanha tuttavuus, innokas opiskelijaneiti Ida tekee palveluksia rikostutkinnan edetessä.

Rikosvyyhti käynnistyy kahdesta kuolemasta ja syy alkaa vaikuttaa poliittiselta. Vastaavanlaset salaseurat olivat todellisuutta, joten uskottavalta vihapuhe, agitointi ja aatteen puolesta kostaminen vaikuttavat. Loppuratkaisuun suhtaudun hieman skeptisesti, mutta muuten viihdyn kirjan seurassa. Sen tunnelmassa on jotain kiehtovan vanhanaikaista, sivistynyttä ja korrektia, vaikka ikäviä rikoksia tapahtuu, ja Björkin lemmenelämä ihan pikkuisen lipsuu siveettömyyden puolelle.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit, Otava 2022, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotterin sarja-aloitus henkii pohjoismaista tyyliä, jossa on vahvoja päähenkilöitä omine traumasävyineen ja mutkikas juoni, joka perustuu ihmissuhteisiin ja hieman yhteiskunnallisiinkin aihelmiin. Kirja on saanut nimensä Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022) alkutilanteesta: keskellä talviyötä löytyy pohjanmaalaisen pikkukaupungin kivipuistosta vaarallisesti kylmettynyt teinityttö.

Tytön mysteeri-ilmestymisen jälkeen paljastuu myös muutama murha. Tätä kaikkea tutkii Mija Wadö ja hänen kollegansa. Eniten keskitytään Mijaan. Osana juonisalaisuuksia paljastellaan vähä vähältä Majan menneisyyttä ja syytä siihen, että hän elelee erakkomaisesti vailla sukulaisia. Muutenkin sitoutumisen kanssa on niin ja näin, joten lukija saa jännätä mahdollisten romanssien tilanteita. Kirja voittaa lukijan puolelleen, sillä Majasta rakentuu pala palata henkilö, josta haluan tietää lisää.

Tyypillisintä poliisiromaaniainesta vaikuttaa olevan taitamattomien pomojen osuus. Myös se on tuttua, että vanha mieskollega (tässä kirjassa jo eläköitynyt) avittaa nuorehkoa naispäähenkilöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Kokonaisuus muodotuu lajityypillisistä aineksista ja Kjellsdotterin omasta mausteseoksesta.

Rikosjuoni paljastelee sekin säästeliäästi salaisuuksia, ja sehän sopii, sillä niin juonensyrjästa tulee pidettyä kiinni loppuun asti. Taas voi todeta, että ns. hyvien perheiden kotien seinien sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, ja pieniä ylläreitä riittää loppuun asti.

Nilla Kjellsdotterin debyytti on onnistunut. Kirjan kansitekstikin sitä vakuuttaa: ruotsinkielinen käsikirjoitus poiki Kjellsdottirille tukun kilpailevia kustannussopimuksia. Siis melkoinen käynnistys dekkarisarjalle ja dekkaristiuralle.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö, suomentanut Anna Heroja, Gummerus 2022, 351 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

Loikoilin juhannuspäivänä pihakeinussa ja luin dekkaria, jonka tapahtumat alkoivat juhannuksena. Miia Laineen esikoisdekkari Kuolema ei lomaile (Enostone kustannus 2022) aloittanee sarjan, jossa espoolainen yksityisetsivä Emilia Jääpuro avustaa poliisin murhatutkimuksia.

Dekkarissa on lähes yhtä paljon kyse Emilian perhe-elämästä kuin jännärijuonesta. Pitkästä aikaa pääosassa on onnellista perhe-elämää viettävä keski-ikäinen nainen. Hiukan osoittelevasti pompahtavat päähenkilön aiemmat traumat äidin ja ensimmäisen lapsen menetyksestä sekä pahoinpitelyssä vammautuneesta isästä. Joustava ja tasapainoinen puoliso tasapainottaa. Jotkut seikat hieman muistuttavat Lehtolaisen Kallio-sarjasta mutta vain ailahtavasti.

Emilia on aiemmin toiminut poliisina ryhmässä, jota hän avustaa, joten työkaverisuhteissa on jatkuvuutta. Varsinainen jännitysosuus liittyy äveriääseen espoolaisperheeseen, jonka mattiarkan kihlattu löytyy mökin rantavedestä. Perheen ja lähipiirin välejä ja suhteita tutkitaan, osallisia haastatellaan ja epäilykset kohdistuvat henkilöstä toiseen. Jotkut tutkintasuunnat tuntuivat epäloogisilta, esimerkiksi uhrin taustoja selviteltiin hitaahkosti.

Arvasin syyllisen aika varhain, joten se ei tuonut yllätyksiä. Laine selvästi pyrkii psykologisen jännityksen suuntaan, joten toivon sen puolen syventyvän. Nyt psykologisuus pysyi vaikeiden kotiolojen ja menetysten tasolla muttei vielä koskettavalla kehällä. Mutta juhannushelteessä keinutellen tämä viihdytti sopivasti.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile, Enostone kustannus 2022, 221 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Satu Rämö: Hildur

Päätän kesäkuun dekkariviikon jännitykseen islantilaismaisemissa. Satu Rämön esikoisdekkari Hildur (WSOY 2022) sijoittuu Islannin luoteisosaan, Länsivuonolle, Ísafjörđurin pikkukaupunkiin.

Kirjapostaajien viikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat.

Pikkupaikkakunnasta ja sen poliisiasemasta tulee mieleen vangitseva islantilainen tv-sarja Loukussa, mutta nyt rikoksia ratkoo lumivyöryalueen ja vuonovuoristoseutujen naisvaltainen joukko, sillä päällikkönä toimii perheenäiti Beta ja rikostutkijana yksineläjä Hildur. Tosin suomalainen Jakob saa pestin harjoittelijaksi, jonka opinnot Tampereen Poliisiopistossa ovat vielä vähän kesken.

Rämö rakentaa päähenkilöistään kiinnostavia. Kun luin kirjan esittelyn, myönnän olleeni skeptinen, sillä on kovin tavallista miehittää/naisittaa dekkari traumatisoituneilla ja kompleksisilla poliisihenkilöillä. Hilduria kalvavat lapsina kadonneet pikkusisarukset, ja Jakob painii norjalaisen ex-vaimon kanssa poikansa tapaamisoikeudesta. Kirjan edetessä henkilöt saavat lihaa luiden päälle, persoonat vahvistuvat, samoin työtovereiden ystävyys. Myös sukupuolirooleja rikotaan, sillä Hildur on sitoutumiskammoinen surffaaja ja Jakob kutoo neuloosin vallassa islantilaisvillapaitoja. Tervettä!

Entäpä jännitys? Lumivyöryn alle jää mökki ja mökkiin mies, joka ei kuollutkaan luonnonmullistukseen, ja kalmossa on piirteitä, jotka yhdistyvät muihin murhiin. Hildur ja Jakob keräilevät pikkuhiljaa johtolankoja, ja juoni etenee mallikkaasti vaihe vaiheelta. Siihen aika luontevasti sopivat henkilöiden privaattitapahtumat, Jakobin englanninkielinen kommunikointi sekä islantilaiset maisemat ja tavat.

Pientä häirintää minussa herättävät kirjan kursivoidut osuudet, joissa äänessä on sarjamurhaaja. Kyse on tyystin makumieltymyksestäni, sillä pidän keinoa nykydekkareissa turhan tavanomaisena – ja usein turhana. Jännäri olisi kehittynyt mainiosti ilman näytteitä ajatusmaailmaltaan nyrjähtäneestä murhaajasta.

Sen sijaan en pidä ollenkaan kerronnallisesti osoittelevina tai opasmaisina osuuksia, joissa kerrotaan islantilaisuudesta. Olen lukenut Rämön matkakirjoja ennen vuosientakaista Reykjavíkin matkaani, ja ne viihdyttivät ja hyödyttyttivät silloista reissuani. Mielestäni dekkarin Islanti-jutut sopivat mukavasti Jakobin perehdyttämiseen maan tapoihin. Esimerkiksi tiedot islantilaisten tavasta muistaa vainajia tuntuvat käyvän hyvin kirjassa moneen tarkoitukseen. Sympaattista:

”Muistokirjoitukset kertoivat yksittäisen ihmisen historian tekstin kirjoittajan omasta näkökulmasta. Joskus yhdestä vainajasta oli tehty useampi muistokirjoitus, kun sekä sisarukset, vanhemmat, lapset, koulukaverit että työkaverit halusivat  kertoa omat muistonsa vainajasta. Kun yhdestä ihmisestä kirjoitettuja arkisia muistokirjoituksia vertasi keskenään, alkoi piirtyä moniulotteinen kuva ihmisestä.”

Islantilainen marraskuu kaikkine säineen ja länsivuonomaisemineen kuvataan kirjassa visuaalisen tehokkaasti. Moni muukin kirjan piirre miellyttää. Ratkeamattomia asioita jää niitäkin sopivasti auki, joten mieluusti odotan Hildurille jatkoa.

Satu Rämö: Hildur. Osa 1. Wsoy 2022, 232 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Dekkariviikolla 2022 postasin:

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Reijo Mäki: Hotel California

Satu Rämö: Hildur

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Reijo Mäki: Hotel California

Olen viimeksi lukenut Reijo Mäen Vares-dekkareita ja yhden Vares-selkomukautuksen useita vuosia sitten. Keväällä on ilmestynyt taas osa turkulaisen yksityisetsivän seikkailuista, joita on kertynyt yli 30 kirjan verran. Testaanpa kirjabloggaajien dekkariviikolla, miten uutuus puree.

Hotel California (Otava 2022) alkaa Kalifornia-reissulla, jossa Jussi Vares on jonkinmoinen konsultti dokumentaristi Fränk Wrångin matkalla Lake Pirun maisemiin. Mukana on ohjaajan ammatillinen oikea käsi Mariza, hänkin Vareksen vanhoja tuttuja. Lisäksi Vares kohtaa pannukakkubaarin mehevän räiskäleenkääntäjän, ja…

Pian palataan Turkuun, Frank katoaa, Vares alkaa penkoa tapausta liikemiestutun Danny Lundin toimeksiannosta ja jakaa etsintäajatuksiaan Marizan kanssa, ihan ystäväpohjalta. Samaan aikaan natsihenkinen jenkkipalkkamurhaaja saa toimeksiannon Suomeen.

”Yrittikö Danny Lund kätkeä jonkinlaista henkistä painettaan tähän jatkuvaan jutunvyörytykseensä?”

Samaa mietin Mäen Vares-sarjasta, joka jatkuu totutulla tavalla: pääosassa on miesten jutustelu ja sanaleikittely; Vares notkuu kavereineen tutussa baarissa, jorisee ja kuuntelee muiden sanailua. Varmasti Mäellä on painetta jatkaa sarjaa ja tuottaa sen ystäville jännityshupia. Sarjan alkupuolen äijäilyöverit tuottivat minullekin jonkin sortin huvitusta, mutta aika on ajanut minusta ohi, joten totean, että uutukaisessa on liiaksi tyhjäkäyntistä höpinää ja heppoisia juonenkäänteitä.

Muutama sivujuonne kyllä kiinnittää huomioni. Esimerkiksi Ameriikoissa maastopalot muistuttavat ihmisten piittaamattomuudesta, kenties hieman ilmastomuutusuhistakin.

Poikkeuksellisesti Vares-tarinan yksi säie kytkeytyy tositapaukseen. Turun kauppatorin puukotustapahtuma tuodaan kirjaan niin, että se pysäyttää Apteekki-baarin asiakkaat. Vareksen järkytys kuvataan tunteikkaasti. Kirjassa pari kertaa seisahdutaan myös miettimään, miten löyhästi ja sattumanvaraisesti elämänlanka on kiinni.

Tärkein sivujuonne liittyy juutalaisuuteen. Yhden henkilön sukutaustaan kuuluu isovanhempi, joka selvisi keskitysleiriltä. Sukuperintöön kuuluu, ettei natsien rikoksia saa koskaan unohtaa. Niinpä seikka tulee mukaan uutuus-Varekseen ja vaikuttaa lopputapahtumiin.

Parin vakavan viitteen ryydittämänä muu on viihdettä, mikä on tyylilajin tarkoituskin. Vares-fanit saavat vuosiannoksensa, mutta minulle sopii taas muutaman vuoden paasto.

Tällä viikolla Kirsin kirjanurkka kerää dekkaripostauksia.

Reijo Mäki: Hotel California, Otava 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Tällä viikolla vietetään kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Jatkan sitä Tiina Raevaaran trillerillä Sielujen syöveri (Like 2022).

Dekkariviikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, kuvan on tehnyt Yöpöydän kirjat – bloggaaja.

Otin tietoisen riskin ja luin tämän trilogian päätösosan tietämättä mitään aiemmista osista. Yllätyin, asiantila ei juuri haitannut. Aiempiin tapahtumiin viitattiin tarpeeksi, ei selitetty liikaa, ja fokus pysyi minäkertojan nykyhetkessä, kesäloman loppuviikoissa tyttärensä kanssa, ja kertojaa häiritsevässä muistamattomuudessa.

Kertoja Eerika Hämeenranta jäi orvoksi lapsena kuten myös ystävänsä Kristiina, eikä Eerika muista tapahtumista muuta kuin jäytävän syyllisyyden. Nyt ystävä on vankilassa istumassa pitkää tuomiota murhista. Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Eerika tapaa julkkispsykologi Harrietin ja Eerikalle selviää, että Harriet on tuntenut hänen ja Kristiinan vanhemmat. Sitten tapahtuu outo murha, toinenkin, ja Eerika joutuu vaaratilanteisiin. Eerikan mieltäkin myllertää: ”Miksi minä näen tällaisia asioita, muistoja, jotka eivät ole minun?”

En viihdy jännityskirjallisuuden verikekkereissä tai psykopaattitarinoissa vaan psykologisen jännityksen parissa. Raevaaran kirja on kallellaan jälkimmäiseen. Pääteema liippaa muistin manipulaation ja psykologisen vaikuttamisen aiheita. Mielen haltuun otossa on hieman scifi-henkeä, mutta toisaalta onhan todellisuudessakin tehty erinäisiä kokeita, joissa istutetaan valemuistoja tai poistetaan muistoja.

Pysyn hyvin kirjan kyydissä, sillä kerronta on mutkatonta sekä etenee suvannoista toimintaan. Asioita avataan sopivin annoksin ja loppuvirkkeeseen jää jäytävää. Ehkä loppupuolella tapahtuu hitusen liikaa yhteensattumia ja onnenkantamoisia, mutta ihan mallikkaasti jännitystä rakennetaan ja päästään lopputulokseen, joten ihan kelpo jännitystä sain kesän alkuun.

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri, Like 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Voisin pinosta valita dekkariviikolle vaikkapa tällaisia käännöskirjoja kuten Krusifiksitappaja, Tappoaikataulu tai Saaliin jäljillä. Kaikella kunnioituksella tyylilajin tekijöille ja lukijoille: noin nimetyt tai veriteoilla hekumoivat teelmät eivät olen minulle jännäriviihteen teekupposia.

Siispä kokeilen kevytjännitykseen sopivaa uutta tuttavuutta. Saksaksi kirjoittava Valentina Morelli vie lukijan toscanalaiseen nunnaluostariin kirjassa Kuolema keskipäivällä (Saga Egmont 2022). Ei sekään suosikikseni nouse, mutta tässä pari aatosta dekkarihömppätuokiostani.

Tällä viikolla postataan dekkareista, haastetta emännöi Kirsin kirjanurkka (logo Yöpöydän kirjat).

Alkukesän väreillessä yksi nunnista löytyy kuolleena luostarikirkon pihalta. Sisar Isabella epäilee, ettei kaikki ole tapauksessa reilassa ja saa karabineeri Matteon samaisen epäilyksen valtaan. Tarkoittaako vainajan viime hetkillä maahan raapustama numero kuusi paholaista vai kuudetta käskyä?

Kuolema keskipäivällä noudattaa cosy-kaavaa: tavis alkaa solmia lankoja yhteen, tekee yhteistyötä paikallispoliisin kanssa ja ratkaisee rikoksen. Luostarielämä sääntöineen antaa omaperäistä sävyä touhuun, joskin tv-sarjoja Isä Matteo ja Isä Brown seuranneet löytänevät yhtymäkohtia, vaikka nyt pääosassa häärii nunna.

Sisar Isabellan persoona ei vielä ainakaan tässä sarjan ensimmäisessä osassa pääse valloilleen, mutta voisi hänessä potentiaali olla. Ei myöskään poliisi-Matteo säväytä, vaikka vähän viritellään myös romanttisia viboja – valitan, ei sentään kiehtovan epäsopivasti nunnan kanssa vaan kyläkaunottaren. 

Vaatimattomia ovat myös luostarin jännitteet abbedissan valvovien silmien alla ja poliisin paineet pormestarin toimesta. Yhtäkkiä mieleeni pamahtavat varhaisnuoruudessa lukemani Giovanni Guareschin kirjat isä Camillosta, jossa humoristinen kisailu kirkonmiehen ja kommunistipormestarin välillä tehosti dynamiikkaa.

Lyhyytensä vuoksi Kuolema keskipäivällä sopii välipalaksi, vaikka kirjakokemukseni maku jää vaisuksi. Saanpa kuitenkin lomaviikkoni kevyesti käyntiin – ja postausainesta kirjabloggaajien dekkariviikolle.

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä. Osa 1 – Kuolema, murha (ja dolce vita), suomentanut Anne Kilpi, Saga Egmont 2022, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Nita Prose: Huonesiivooja

Nita Prosen Huonesiivoojasta (Bazar 2022) voisin poimia heti kärkeen pääsanoman: myös tapahtumien keskipisteestä ja yhteiskunnallisesta asemasta syrjässä olevat näkevät, kokevat, ajattelevat ja tuntevat. Ai niin, mistä kirjassa on kyse? Yksinäinen, tunnontarkka, köyhä huonesiivooja-Molly löytää loistohotellin sviitistä kuolleen hotellivieraan eikä hotellissa, hotellivieraissa ja työntekijöissä olekaan kaikki asiat niin mallillaan kuin kulissit antaisivat ymmärtää.





Prose on lisännyt kunnolla kierroksia sivullisuuteen, sillä päähenkilö Mollyn sosiaaliset taidot ja kyky tulkita ilmeitä, fraaseja tai keskustelukäytäntöjä ovat puutteelliset. En lähde Mollyn vuorovaikutuspuutteita nyt tämän kummemmin diagnosoimaan. Niiden on tarkoitus herättää empatiaa mutta myös huvittaa lukijaa; osuvasti kirja esittää ydinkysymyksen, jonka Molly usein tarkistaa: nauretaanko hänelle vai hänen kanssaan?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun yksitotisen suora ja konkreettisesti asioita käsittelevä henkilö pistetään framille jännärissä tai muun lajin proosassa osoittamaan, että muiden outona pitämällä henkilöllä on sydäntä ja sielua. Valitettavasti en tällä kertaa kovin paljon innostu, vaikka Molly, hänen perhetaustansa ja elämänvaiheensa herättävätkin sympatiani.



Kirjaa markkeerataan menestysteokseksi, eikä sellainen lähtökohtaisesti minua karkota. Innostustani vähentää se, että kirjan keinot eivät ole mielestäni kovin tuoreet. Jännärin hyvikset ja pahikset erottuvat selvästi heti alkuunsa mustavalkoisina. Kaipasin siis lisää harmaan sävyjä henkilöihin ja tapahtumakulkuihin.

Kirja sopii kevytjännäriksi, jonkinmoiseksi cosy crimeksi ja hyvän mielen viihdevälipalaksi, vaan minun makuuni se heilahtaa jokusen kerran liikaa söpöstelyn puolelle. Uskon, että tästä kehkeytyy silti osuvalla castingilla viihdyttävä filmi.



Nita Prose: Huonesiivooja, suomentanut Katariina Kallio, Bazar 2022, 228 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Kaksi saaridekkaria

Satuinpa lukemaan kaksi jännäriä, joiden tapahtumat sijoittuvat saarelle. Se saa oivan sillan liittää niistä luonnehdinnat samaan juttuun.

Eeva Louko: Onnellisten saari

Eeva Loukon esikoisdekkarissa Onnellisten saari (Otava 2021) Helsingin Lauttasaaren asuinalueet ja rannat muodostavat miljöön tapahtumille. Lauttasaarilaisuus leimaa henkilöitä, sillä näyttää siltä, että kerran lauttasaarilainen, aina lauttasaarilainen. Romaanissa Ronja Vaara palaa tosin vastahakoisesti kolmikymppisenä Lontoosta kotikulmilleen, mutta lapsuusystävät ovat sinne mielihyvin asettuneet.

Toimittajataustainen Ronja alkaa omalla tahollaan penkoa murhatun isänsä menneisyyttä, poliisi omallaan murhaa. Paikallisten tuntema lauttasaarelaisopettaja Vaara kolkattiin saaren rannassa, ja rannalla on tapahtunut vuosikymmeniä aiemmin outo kahden lapsen katoaminen. Myös Ronja voi olla vaarassa.

Paljon on dekkarituttuja aineksia, eikä minuun nyt vetoa monen nykyjännärin kerronnan peruskikka, jossa vuorottelevat Ronjan nykyhetki, siellä täällä salaperäisen sekopääkertojan päiväkirjamietteet ja menneen ajan tapahtumat. Poliisityön kuvaus on valitettavan ponnetonta, vaikka sen ei cosy-tyylisesti tarvitsekaan olla pääasia.

Onnellisten saari on dekkari, jossa henkilösuhteet ovat tärkeitä ja tavoitteena on psykologinen ote, mutta henkilöissä ei ole syvyyttä enkä saa Ronjaan otetta. Ystävyyteen liittyvät tunne- ja tilannevaihtelut viehättävät minua kirjassa eniten. Jään keikkumaan lukutunnelmaan kiikunkaakun: Ronjan seikkailut tulevat jatkumaan, ja voi olla, että palaan tsekkaamaan, miten elo Lauttasaaressa jatkuu.

Eeva Louko: Onnellisten saari, Otava 2021, 258 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann Cleeves: Kulovalkea

Olen katsonut Ylen lähettämät Jimmy Perez -dekkarisarjat, eilen Ylellä alkoi taas sarjasatsi Shetlanninsaarten murhia. Tätä ennen en ole lukenut Ann Clevesin jännäreitä. Kulovalkea (Karisto 2021) on ensimmäinen luettu Perez-juttu, ja se yllättää minut.

Hämmästyn: Kulovalkea on sarjan viimeinen, kahdeksas osa. Olen tv:ssä edennyt huomattavasti pidemmälle päähenkilön elämänvaiheissa, mutta Kulovalkeassa peruutan tilanteeseen, jossa Perez ei vielä kauaa ole ollut leski – vaimovainaan tytär on siis yhä lapsi, eikä lapsen biologinen isä ole sotkeutunut kaikkeen kriminaaliin, mikä on tv:stä tuttua. Kaikkein eniten hämmennyn siitä, miten Jimmyn habitus kuvaillaan kirjassa täysin toisenlaiseksi kuin miltä tv-draaman näyttelijä näyttää.

Joten en oikein pääse eroon tv-mielikuvistani. Olen siis pitänyt tv-versiosta ja nauttinut kolisevasta skottiaksentista, tai mitä ilmeisemmin sheltti-puhetavasta. Shetlanninsaarten maisemat ovat lumonneet minut karunkauniina, ja saarten sijainti Skotlannin ja Norjan välissä tuntuu kiehtovalta. Tämän taustan voimin näen sieluni silmin kirjassa kuvatut miljööt.

Mutta mitä ajattelen kirjasta? Luotan perusdekkarin kaavaa toteuttavaan kerrontaan. Eli tämän perusteella: kun kaipaan perinteistä, melko verkkaista rikostutkintajännäriä päähenkilönä kiinnostava poliisihenkilö ja tarpeeksi erottuvia sivuhenkilöitä, Cleeves on kelpo valinta.

Kulovalkeasta löydän teemoina lasten hauraan aseman aikuisten piittaamattomuuden tai suhdesotkujen varjossa, lisäksi nurkkakuntaisen vieraan kyräilyn. Pääjuoni seuraa nuoren lastenhoitajan murhaa ja siihen kytkeytyviä muita hämäriä tapahtumia Shetlanninsaarilla. Toistan, perusrikosviihdettä, mikäpäs siinä!

Ann Cleeves: Kulovalkea. Karisto 2021, 345 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari