Aihearkisto: Dekkari

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-dekkaripalkinnon edellisestä romaanistaan Verivelka (WSOY 2019). Senkin luin, mutta postaaminen jäi. Pidän esikoista pätevänä jännityskirjana, jossa pointti on enemmänkin poliisihenkilöiden persoonat, taustat ja toiminta kuin jännitysjuoni. Toisaalta ne punoutuvat yhteen.

Suhteeni dekkareihin vaihtelee. Välillä on pakko pitää pitkä tauko, sillä väkivallan viihdeluonne riepoo. Minua kiinnostavat psykologiset, henkilövetoiset ja kerrontaan jäynää tuovat dekkarit, mutta kavahdan verikekkereitä ja jännäreitä, joissa sotketaan rikosta tutkiva osaksi rikosta, siis sen kohteeksi tai osalliseksi. Näissä lukumieltymysrajoissa siis arvioin.

Verivelka veti puoleensa etenkin rikostutkija Jari Paloviidan moraalisen ristiriidan kuvauksena. Myös taustahahmo Henrik Oksman herätti kiinnostuksen. Hyvitys (WSOY 2020) onkin lähinnä Oksman-romaani, sillä nyt Henrikin sisäinen kamppailu saa päähuomion. Ja se kiinnostaa, siinä on jotain uutta dekkarigenreen.

wp-1592466571281.jpg

Pidättyväinen tyyppi salaisuuksineen ei ole tuore juttu, ei sekään, että Henrikissä on älykkyyttä, hillittyä särmää ja pinnan alla suurta surua. Mutta hän vetoaa rikkinäisenä. Se, mitä lapsuudenkodista paljastuu, heilauttaa varmaan joka lukijaa. Kun muissa tilanteissa hernekepiksi kuvaillusta Oksamanista sukeutuu Rambo, toista tasoa tuo henkilökuvaan se, miten aseeton hän on isänsä suhteen. Eli Henrik Oksamanista syntyy ehdottomasti seuraamista vaativa dekkarihenkilö.

Verivelan varsinainen juoni kieppuu valitettavan ajankohtaisen aiheen ympärillä: muukalais- ja homoviha. Tärkeä aihe saa hyvin tilaa niin, että pöyristyttävät viha- ja uhkapuheet sekä uskonnon että fasismin suunnasta saadaan näyttämään tulenarkuutensa. Koska itse en ymmärrä ihmisten luokittelua alkuperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan, puistattavat toisin tavoin ajattelevien ajatukset ja teot. Ja juonesta: porilaisessa homoravintolassa räjähtää pommi ja tekijää etsitään. Päädytään normanbates-tyyppiseen kauhujen taloon, jossa tappaja ja lietsoja majailee, ja sen yksityiskohtien kuvailussa on tehoa:

”Takaseinän vaha-Jeesus nytkähti liikkumaan rasahdellen ja naksahdellen. Se nosti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin. Silmiin syttyi kaksi sinistä valoa, suu aukesi ja sieltäkin kajasti sininen hohde. Jeesus alkoi nytkähdellä ja kiemurrella ristillä, se heilutteli päätään ylös alas ja sivulle, nosti selkänsä kaarelle. Kädet ja jalat tempoivat kuin se yrittäisi repiä itsensä irti nauloista. Suu aukeni ja sulkeutui aivan kuin se olisi huutanut tuskasta.”

Kiinnostavuuden ohella minun on rehellisyyden nimissä todettava, että kielenkäyttäjänä Tuominen ei minua täysin vakuuta. Kerronta on välillä jäyhää ja kökköä, osin myös luentomaista, eli asiat eivät ole kaikilta osin sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Perinteistä genreen kuuluvaa löydän aika paljon: ratkaisemattomat kotipulmat, paikallispoliisin arvovaltakisa KRP:n kanssa, poliisi-intuition korostaminen… Ja kuitenkin: ahmin.

P.S. Kesäkuussa on käynnissä kirjabloggaajien sateenkaarihaaste. Hyvitys sopii pride-teeman kirjaksi. Haastetta kokoaa Yöpöydän kirjat.

Arttu Tuominen
Hyvitys
WSOY 2020
dekkari, Delta-sarjan toinen osa
223 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Camilla Grebe: Horros

Myönnän: minulla alkaa mennä annat, karinit, camillat ja muut pohjoismaiset naisdekkaristit sekaisin. Viime vuosina en ole kovin ahkerasti genreä seurannut. Tällä viikolla postailen pitkästä aikaa useastakin dekkarista.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kun nappaan välipalalukemiseksi Camilla Greben kirjan Horros (Gummerus 2019), hoksaan: tämä on sarjan kolmas osa (tässä ensimmäinen ja tässä toinen). Grebe kirjoittaa lukijaystävällisesti niin, että ei tarvitse tuntea aiempia osia, jotta pääsee henkilöihin ja jännitykseen mukaan. Kirjassa nousee aina eri poliisi framille ja uusi keissi. Horros-romaanissa paneudutaan Manfredin perheessä tapahtuneeseen tragediaan ja sen rinnalla kulkevat rikosjuttuun liittyvien henkilöiden kerrontaosuudet.

20190719_083815.jpg

Kovin syvälle en henkilöihin yllä, mutta tarpeeksi, jotta mielenkiintoni säilyy. Luulen Greben kokoavan kirjallaan kirjoa äitiydestä, sillä niin monta ilmentymää siitä kirjaan mahtuu. Päällimmäisenä keikkuu toivo, että lapsi selviää. Sitä saa lukijakin toivoa – ja pelätä. Hieman kirja tyrkkii myös pohtimaan sometetun elämän yhteyksiä ”oikeaan” elämään: eroja, hyötyjä ja riskejä.

Juonta jäntevöittää tuttuakin tutumpi keino: yksi kertojahenkilö joutuu mahdottomaan pulaan, ja lukija pidetään viimeiseen asti epätietoisena, kuinka käy. Ja toimiihan se! Ahmin ratkaisuun asti.

Tekee mieli marista liian helpoista sattumista ja romaanin pahiksen psyykkisistä ylilyönneistä, mutta kirja vastasi tarpeitani. Tarvitsin juuri lukupäivän harmaaseen pilvipoutaan eskapistista jännitystä.

– –

Camilla Grebe
Horros
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2019
269 sivua.
Luin eKirjan BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on näemmä päästänyt päähahmonsa Maria Kallion välillä sapattivapaalle, sillä Valapatto (Otava 2019) on itsenäinen ja erillinen jännäri konkarin tuotannossa. Luin kirjan ja kirjoitin siitä heti kirjan ilmestyttyä, mutta jutun julkaisu säästyi dekkariviikolle.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Jännäri alkaa sillä, että kielitieteilijä Tomas Lupo napataan Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja hän päätyy epätodennäköisin vaihein luonnonsuojelualueella majailevan luomu-Aino-erakon hoteisiin. Kolmekymppiset, elämässä jo kovin karuja kokeneet nuoret aikuiset alkavat haparoiden ja tahtomattaan selvittä Tomaksen kohdalle sattunutta tapahtumaketjua. Siihen liittyvät vaarallinen prätkäjengi, Tomaksen ystävä ja yllättävästi myös Ainon lapsuustrauma.

Valapatossa valkenevat vähittäin henkilöiden ja tapahtumien kytkökset. Lukijalle paljastetaan eri henkilöiden näkökulmista enemmän kuin mitä kirjan henkilöt tietävä toisistaan. Sellainen juonen rakentelu vetää, sillä haluan tietää, koska ja mitä selviää kenellekin ja miten sitten käy.

20190820_121818_resize_56.jpg

Jännärijuoneen liittyy muutakin kuin väkivaltaa sekä sen seurauksia ja uhkaa. Tärkeä teema on ystävyys. Sekä Aino että Tomas ovat tahoillaan tehneet verivalat, ja kokemukset ystävän pettämisestä vaikuttavat heidän ratkaisuihinsa. Ystävyysproblematiikka kuvataan kirjassa kiinnostavasti, ja sen käsittely tuo päähenkilöiden kuvaukseen sävyjä.

Lehtolaisen kirja on sujuvaa ammattijännäristin työtä. En voi kuitenkaan painaa villaisella latteita asioita. Kirjassa on tolkuttomasti sattumia. Siitä tulee epäuskoinen olo. Muutakin epäuskottavaa löydän kuten Ainon pomon hahmo ja prätkäjengiläisten puheenparret. Alkukohtaamisesta lähtien romanssin mahdollisuus on ilmeinen. Huomaan sen hyväksyväni, sillä päähenkilöt rakennellaan siten, että heille toivoo vain hyvää.

– –

Leena Lehtolainen
Valapatto
Tammi 2019
jännäri
246 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskollinen lukija (Tammi 2019) on ensimmäinen lukemani Max Seeckin dekkari. Tunnelmani ovat ristiriitaiset.

Plussapisteitä ropisee kerronnasta ja kielenhallinnasta. Kirjassa on monia kohtia, joiden kuvauksesta yllätyn iloisesti. Sujuva ilmaisu, paikoin kielipilkahdukset ja lukijaan luottava viittauksellisuus miellyttävät. Itseironiakin välähtää, tai sellaista ainakin aistin kirjan yhdestä keskushenkilöstä, dekkarikirjailijasta.

Pidän myös henkilökuvauksesta. Tärkeät henkilöt hahmottuvat luonteikkaasti. Lajille tyypillisesti poliisiryhmän erilaiset persoonat ja heidän suhteensa valaistaan kiehtovasti. Etenkin päällikkö Erne on mieliin painuva. Päähenkilö Jessican salaperäisyys kannattelee dekkaria.

Aluksi vierastan takaumia Venetsiasta, ja kirjan puolivälissä alan epäillä niiden mielekkyyttä. Takaumat kuitenkin selittävät päähenkilöä ja kahden henkilön yhteyden, ja pidän siitä, että paljastus säästellään ihan loppuun.

wp-1578929737457.jpg

Kehun kerrontaa, mutta juonen uskottavuudessa olisi vielä preppaamisen varaa. Myönnän, että omaperäisiä vaiheita on, mutta loppu selittyy turhan härösti, jopa laskelmoidulta tuntuvaan tyyliin ”kansainvälinen menestysdekkari”. Muistuttaisin juttuni lukijoita siitä, että harvoin siedän päähenkilön henkilökohtaista kytköstä rikosvyyhteen. Sehän se taas tässä nyppii kulttivouhotuksen lisäksi.

Ai niin, se juoni. Ruumiita alkaa siunaantua romaanin suosikkidekkaristin kirjoja apinoiden, ja niitä ratkoo poliisipoppoo kiinnostava Jessica etunenässä. Odotan seuraavaa kirjaa ja sen murhamysteerien loppukäänteiden uskottavuutta, sillä kirjoittaa Seeck osaa.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Max Seeck
Uskollinen lukija
Tammi 2019
dekkari
253 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään 

”Mikä joissain ihmisissä oli vialla? Kaikissa heissä jotka löivät ja uhkailivat? Miten ihmisissä, jotka ulospäin näyttivät ihan tavallisilta ja vaikuttivat kaikin puolin toimivilta yksilöiltä, saattoi olla niin paljon pahaa.”

Ninni Schulmanin dekkari Älä kerro kenellekään (Tammi 2020) pureutuu lähisuhteiden väkivaltaan. Alun sitaattini kiteyttää kirjan tunnelmista oleellisen, eli dekkarissa näkyy monin tavoin tapahtuva perheensisäinen paha. Kirja ei etsi syitä tai selityksiä vaan vastuuta.

wp-1591880968389.jpg

En ole aiemmin lukenut Schulmanin kirjoja, joten sarjan henkilöt eivät ole tuttuja. Hyvin kirja toimii ilman ennakkotietoa. Keskeisiä henkilöitä ovat poliisitutkintaa johtava Petra, tutkinnassa mukana oleva Christer ja journalisti Magdalena. Heidän myötään seurataan eri-ikäisiä parisuhteita ja niiden kipupisteitä. Varsinainen rikostutkinta kohdistuu kadonneeseen lastensuojelun työntekijään, ja tilanteeseen johtaneita perhesyitä siitäkin löytyy.

Rikostutkinnan myötä kirjassa seurataan pariakin perhehelvettiä, joka voi tapahtua kenen tahansa naapurissa. Niistä voi ajatella, miksi nainen ei lähde. Vaan juuri niinhän nujerrusmekanismi menee. Tragedian paljastuttua yhteisö voi vain kauhistella:

”- Tätä emme olisi osanneet aavistaa.”

Schulmanilla on hyvä tarkoitus herätellä reagoimaan heti ympärillä aistittuihin vaaran merkkeihin. Dekkari ei kovin syvälle aiheeseen mene, mutta juoni rakentuu jäntevästi. Kiinnostavasti mukana on myös suhdekuvaus, jossa vasta viritellään vaaran merkkejä ja jätetään auki, onko suhteella toivoa. Melko kliseinen ja ärsyttävä journalistihenkilö yllättää lopussa, ja käänne tuo kirjaan mukaan oikean ja väärän harmaan alueen, omantunnon kolkkeen ja vaikeat kompromissit.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Ninni Schulman
Älä kerro kenellekään
suomentanut Eliisa Salminen
Tammi 2020
dekkari
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Dekkariviikon kunniaksi yksi kustantaja yllätti minut iloisesti lähettämällä uuden norjalaistuttavuuden. Heine Bakkeidiltä on suomennettu nyt kaksi jännäriä, ja minä syöksyin heti uusimpaan: Paratiisin kutsu (Into 2020).

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kakkososa on kirjoitettu taitavasti siten, että siinä viitataan ensimmäiseen osaan, ei selitellä turhia, mutta uusi lukija saa tarvittavaa pohjatietoa. Se avittaa ymmärtämään päähenkilö Thorkild Asken persoonaa ja tilannetta. Kirjan pointti pitkälti on kertojapäähenkilö, ja tietysti jännärijuonellakin on osuutensa.

Tiivistän tapahtumat näin: keski-ikäinen dekkarikirjailija Milla tarvitsee etsivän taustoittamaan suosikkisarjansa uusinta osaa. Todellisuudessa hän tarvitsee etsivää löytämään kadonneen tyttärensä. Taustalla lymyää henkilökohtaisia tragedioita ja sarjamurhaaja tai sarjamurhaajia.

wp-1591426219392.jpg

Pääasiassa kirja etenee rouhean Thorkildin minäkerrontana, mutta nykytyyliin välillä on kadonneen tytön tajunnanvirtaa. Keino on tehokkaaksi todettu, ja toimii se nytkin. Minun makuuni kirjassa murhataan ja kadotaan liikaa. Toisaalta minun makuuni sopii rouheus ja groteskius sekä merkillisten ihmissuhteiden tragikoomisuus. Etenkin Thorkildin ja hänen entisen pomonsa Gunnarin suhde hyrisyttää, ja myös terapeuttiin hänellä on veikeä suhde.

Pidän toisaalta siitä, miten Bakkeid todella tietoisena esikuvistaan tai edeltäjistään varioi lajin kaavoja ja tyyppejä. Nesbøn Harry Holen varjo on silti välillä pimittää Thorkildin. Eli taas synkeänä häärii murjottu, yksinäinen, päihderiippuvainen ex-poliisi joka sanailee tylysti, hoksaa kaiken, näkee kulissien taa ja tihkuu rähjäromanttista vetovoimaa. Voi ei, miksi kaikki naiset lankeavat tähän kolhoon, itsetuhoiseen tyyppiin kuten Holeen? Antaa Thorkildin itse vastata:

” ’Minussa he tietävät mitä saavat.’
’No mitä?’ Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksuntaa ja vilpitön hämmennys.
’Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin luo omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.’ ”

Oi, dekkareiden tekijät, antakaa minulle norjalainen rujonkomea poliisi, jota kirjojen ohikiitävät naiset eivät kaikki ja siinä siunaamassa hamua vällyihinsä!

Psykologisella tai tunnepuolella kirjan kuvaus ei erityisemmin loista, joskin Chandler-henkinen kovistyyli sellaista ehkä edellyttääkin. Esimerkiksi Millan mielenkiintoisen särmikäs hahmo ja hänen eräänlainen mieshaareminsa jäävät aika ohuelle kuvaukselle. Mutta kyllä teksti vetää ja siinä on viistoa menoa, joka pitää matkassaan. Olin aika alkuvaiheessa varma syyllisestä ja hieman pettynein mielin jatkoin hamaan loppuun, jossa minut reippaasti yllätettiin.

– –

Heine Bakkeid
Paratiisin kutsu
suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
dekkari
Into 2020399 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

9 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Dekkariviikko jatkuu! Nyt on vuorossa uutta brittijännistystä. Viikon ensimmäinen dekkarini on taas kerran laatua loihtiva Håkan Nesserin Vasenkätiseten seura.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Seitsemän valhetta -trillerin (Otava 2020) mielenkiintoisuus liittyy minäkerrontaan. Elizateth Kay rakentaa romaanin siten, että minäkertoja Jane kertoo takautuvasti seitsemän valheensa vaiheet. Heti alkuun lukija tietää, että Jane on syyllinen johonkin. Vähitellen selviää mihin, miten ja miksi – ja mitä siitä vielä seuraa. Entä kenelle hän tätä kertoo, sillä Jane aina välillä sinuttelee?

Eli Kay ripottelee kiinnostavia koukkuja ja siten jotain uudenlaista virettä lajityyppiin. Harmillisesti jännite aina välillä löpsähtää, ja olenkin sitä mieltä, että pieni tiivistäminen tekisi kirjalle terää. Ja hiukan minulle jää perustelemattomaksi, miksi mukana juonessa on pakkomielteinen bloggaaja…

wp-1591338722282.jpg

Jane hallitsee kaikkea. Hän ei ole varsinaisesti epäluotettava kertoja, vaikka sitäkin välillä epäilen. Ei, hän rehellisesti selostaa kohtalokkaat valheensa. Kohtalokkaita ne ovat hänen elämänsä tärkeimmälle ihmissuhteelle. Jane on traaginen hahmo, jonka perhesuhteet ovat kompleksisia ja rakkaussuhde Jonathaniin on saanut murheellisen lopun, mutta hänen koko elämäänsä on tukenut ystävyys Marnieen.

”Aikoinani ennen Jonathanin kuolemaa, mietin joskus, tulisiko suuren menetyksen kärsineestä ihmisestä väistämättä myötätuntoisempi. Nyt kun olen kokenut oma suuren tragediani, minusta tuntuu aivan varmalta, että – sikäli kuin tämä on mahdollista – vastaus on sekä ehdottomasti kyllä että ei todellakaan. Kykyni tuntea sääliä on vahvistunut, mutta olen vähemmän empaattinen.”

Kirja tutkii psykologisin tuntosarvin yksinäistä naista, jonka pään sekoittavat elämänpettymykset ja rakkaudettomuus. Sitten seuraa jotain peruuttamatonta, minkä Jane voi selittää itselleen ystävyyden säilyttämisenä. Lukija näkee toisin. Siinä roikkuu kirjan koukku, josta välillä kiemurtelen irti mutta riipun kirjan loppuun asti.

– –

Elizabeth Kay
Seitsemän valhetta
suomentanut Pirkko Biström
Otava 2020
trilleri
367 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Dekkariviikko on ilo aloittaa laatudekkarilla. Håkan Nesserin uusin suomennos Vasenkätisten seura (Tammi 2020) on jännityskirjallisuutta minun makuuni. Pääosia näyttelevät herkulliset henkilöhahmot, ihmisuhteet ja menneisyyden jäytäminen. Vaikka juoni rakentuu murhien selvittämiseen, oleellista on motiivi, joka liittyy inhimillisiin erehdyksiin ja niiden seurauksiin.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Hienosti Nesser jälleen kutoo tarinaverkkoa sen ympärille, että tapaus kaukana menneisyydessä laukaisee toisaalla kohtalokkaan tapahtumaketjun. Eli kun Maasdamilainen nainen ja jenkkisotilas kohtaavat sota-aikana, ratkaistaan vuonna 2012 usean ihmisen surmaketju. Enempää en juonesta kerro kuin sen, että kirjassa kulkevat rinnan 60-luku, 1990-luvun alku ja marraskuu 2012.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Van Veeteren lähestyy kärttyisästi 75-vuotispäiväänsä ja saa tiettäväksi vanhan tuhopolttotapauksen uudet käänteet. Lukijaa todella hemmotellaan, sillä tapaus mutkistuu siten, että selvitystyöhön osallistuu myös ruotsalaispoliisi Barbarotti. ”Monimutkainen sopusointu”, toteaa muussa yhteydessä Barbarotti ja pukee sanoiksi tunnelmani. Ja Nesserille tyypillisesti lukija saa odottaa yli puolenvälin, että rikostutkinnassa tapahtuu jotain. Se sopii minulle.

wp-1591338700629.jpg

Oi, salarakkaani Barbarotti (sori, Adamsberg)! Miehen paluu ilahduttaa (eikä minulla ole mitään Van Veetereniäkään vastaan). Barbarotti möyrii leskeydessä mutta hän uskaltaa jo katsoa tulevaisuuteen. Jumala-jutut putkahtelevat päähän entiseen malliin, ja ne ovat eräänlainen peili sille, miten toisaalla konkari Van Veeteren filosofeeraa tukeutuen maallisiin päättelyketjuihin. Tämä on herkkua!

Taustalla jyskivät traagiset ihmiskohtalot itse rikosjuonessa. Romaanissa on silti paljon hyväntuulista sanailua, hykerryttäviä tilanteita, havaintoja ja kohtaamisia. Pääpaino on pariskuntadialogeilla. Van Veeteren vaimoineen ja Barbarotti työpareineen tarjoillaan lukijalle lämmöllä; he ovat malli pariskunnista, joiden välillä toimii tajunnanvirtamainen vuorovaikutus, puoliskon kunnioitus omana itsenään ja yhteisen ajan arvostus. Se lämmittää, vaikka:

”Jos tätä keskustelua ei olisi käyty, Van Veeteren mietti, olisiko sillä ollut maailman tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä?

Ei tietenkään. Eihän perhosen siiveniskulla ollut melkein ikinä vaikutusta. Sama päti haluumme löytää elämästä kaavoja: tarpeellista ja äärimmäisen vaarallista silloin kun luulemme löytävämme niitä.

Kyllä perkele täsmälleen niin.”

– –

Håkan Nesser
Vasenkätisten seura
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2020
dekkari
326 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Carmen Mola: Verimorsian

En lue enää dekkareita siihen tahtiin kuin ennen. Raakuudet ja verikekkerit eivät ole minua varten. Silloin tällöin testaan silti sietokykyäni, ja eri kielialueiden jännitys herättää uteliaisuuteni. Siispä tartun espanjalaisen Carmen Molan uutuuskäännökseen Verimorsian (Like 2020).

wp-1589116549694.jpg

Tuttuja lajityyppipiirteitä löydän. Kirjassa kerrotaan erikoisryhmästä, joka selvittää kinkkisiä tapauksia, ja niskaan luonnollisesti hönkii tuloksia hamuava poliisijohto. Ryhmää johtaa särmikäs, grappaa hotkiva Elena Blanco, jota painaa oman elämän kipeä trauma. Ryhmässä työskentelee äkkivääriä persoonia, ja uutena joukkoa vahvistaa komea ja eteenpäin pyrkivä Zárate. Näin Zárateen vaikuttaa pomon persoona:

”Zárate tietää, että hänen pitää tottua naisen vähäpuheisuuteen, jos haluaa olla tämän kanssa. Hänen tekee mieli kysyä keisarinleikkausarvesta, jonka on taas nähnyt hämärässä. Samaten komisarion lapsesta. Mitä tälle on tapahtunut? Hän kuitenkin aavistaa, että ne ovat kiellettyjä puheenaiheita. Hän haluaa tietää Elenan menneisyydestä ja naisen oudosta viehtymyksestä Minan lauluihin. Hän palaa halusta kysyä, miksi Elenalla on Lada, ikivanha kosla, jollaisia ei juuri näe kaduilla.”

Verimorsian-otsikko viittaa kahteen murhattuun nuoreen naiseen. Murhatapa taitaa olla pöyristyttävimmistä päästä pitkään aikaan. Lisäksi kirjassa on puistattavia takaumia teljetystä lapsesta. En tiedä, miten silti jatkoin lukemista. Tai tiedän: juonta kuljetetaan koukuttavasti niin Elenan tilanteen kuin rikostutkinnan osalta. Tunnelmassa tunnen ripauksen almodóvarilaista räikeyden ja monisyisyyden yhdistelmää. Juoni vie väkisin mukaansa, vaikka haluaisin jarruttaa. Ja hyvänen aika, miten tämä kirja päättyy! Kyllä kylmää ja kauhistuttaa.

Mola on espanjalaisille samanlainen henkilöllisyyttään piilotteleva arvoitus kuin Ferrante italialaisille. Kätevä kikka, joka tehoaa, jos myös kirjat osoittautuvat kiinnostaviksi. Rouhean dekkarin ystäville ja julmuuksien sietäjille tässä on taitava jännäritekijä. Sarjasta on ilmestymässä lisää ainakin kaksi osaa.

– –

Carmen Mola
Verimorsian
suomentanut Einari Aaltonen
Like 2020
dekkari, trilleri
374 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen,
kirja ilmestyy 27.5.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee (Otava 2020) on Elina Backmanin esikoisdekkari. Lajityypin ainekset ovat hyvin hallinnassa. Juoni kulkee sujuvasti, ja lukijalle varisee vinkkejä, joista voi arvuutella, vievätkö ne harhaan vai oikeaan suuntaan. Lukija pääsee seuraamaan kahta tutkintalinjaa, jotka loppua kohti yhtyvät.

Kolmikymppinen työttömäksi jäänyt toimittaja Saanaa saapuu kesäksi Helsingistä Hartolaan virkistymään. Turtumisen tilasta hänet havahduttaa tapaus, joka tapahtui Hartolassa 30 vuotta aikaisemmin. Hän innostuu penkomaan sitä, ja sillä on seurauksensa.

”Saana polkee oudoissa fiiliksissä tädin vehreään pihaan ja jättää polkupyörän nojaamaan punamullan väristä aitanseinää vasten. Hän nappaa ostoskassin pyöränsarvesta ja kävelee mietteliäänä kohti kuistia. Lappu on tallessa farkkujen taskussa. Saana miettii pyöräänsä jätetyn uhkauksen roolia tarinassa. Hartola seuraa hiljaa, kuinka hän tekee pieniä tiedustelujaan. Ketä se voi muka häiritä?”

Toisaalla tapahtuu nykyajassa Suomenlinnassa murha, jossa on ritaalinomaisia piirteitä. Sitä selvittää rikostutkija Jan ja hänen työparinsa Heidi. Juttu paisuu ja haarautuu Hartolaan.

wp-1588404809472.jpg

Backmanin dekkari noudattaa lajin sitä laitaa, jossa rikosta selvittävien henkilöiden elämäntilanne ja parisuhdestatuksen vaiheet kulkevat rikostutkinnan rinnalla. Janin suhtautuminen vaativaan elämäntilanteeseensa toisaalta siirtyy hyvin tekstiin, välillä se jää ohuehkoksi. Päähenkilönä Janin rinnalla toimii Saana, jonka mielenliikkeet välittyvät elävästi.

Olisikohan pikkupaikkakunta Hartola kolmas päähenkilö?  Itähämäläinen maalaispitäjä on nimennyt itsensä rehvakkaasti kuningaskunnaksi. Tilanne on viime vuosien skandinaavista dekkariperinnettä myötäilevä: pikkupaikan menneisyydessä riittää hämärää, ja paikkakuntalaisiin kuuluu porukkaa, jolla on salattavaa.

Romaanissa viivytellään alkupuolella aika pitkään. Toisaalta se osoittaa hyvin, että rikosselvitysten nitkahdukset eteenpäin tapahtuvat usein harvakseen sattuvin sattumin. Jotkut sattumat hieman syövät juonen tehoa, etenkin viimeisen uhrin osuus tuntuu turhan kliseiseltä. Hieman ihmettelen myös sitä, mihin tarvitaan päähenkilöiden ulkonäön komeuden ja kauneuden toistelua, vaikka myönnän, että kyllähän romanssit virittyvät viehättävyydestä.

Mutta kaikkiaan dekkari vetää hyvin, ja se sopi lukutilanteeseeni: oli aikaa ahmia kirja alusta loppuun. Eri aikatasojen ja näkökulmien kuljetus tuo kirjaan sopivaa rytminvaihdosta. Päähenkilöissä vetoaa kutkuttavasti kuvattu epävarmuus, joten odotan sarjan seuraavan osan käänteitä.

– –

Elina Backman
Kun kuningas kuolee
Otava 2020
dekkari
495 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkarin traileri: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Otan aina iloisesti vastaan dekkarilajia laventavat teokset. Stuart Turtonin jännäriä Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava 2019) luonnehditaan omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi.

Minäkertojaetsivä Aiden Bishop selvittää rähjäisessä eristyneessä kartanossa kartanontyttären Evelynin murhaa. Kartanossa on käynnissä Evelynin kotiinpaluujuhlat, ja pytinki on täynnään tanssiaisväkeä ja sakeaa menneisyyttä, joten selvitystyössä riittää kiemuroita. Vallankin kun homma kääntyy murhan estämiseksi ja samalla kertojan hengissäselviytymiseksi. Tai joksikin vielä merkillisemmäksi.

”Minulle luvattiin kahdeksan isäntää, jotta voisin ratkaista murhan, ja olen saanut heidät, paitsi Bell oli pelkuri, hovimestari piestiin puolikuoliaaksi, Donald Davies pakeni, Ravencourt pääsi hädin tuskin liikkumaan ja Derbyn päässä eivät ajatukset pysy. 
On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppaa varpusista tehdyllä lapiolla.”

Eli päähenkilö saa kahdeksan mahdollisuutta, kahdeksan päivää selvitystyöhon imeytymällä muiden henkilöiden nahkoihin. Hän herää päiviin eri henkilöinä, näkee eri kulmasta tapahtumat ja muut henkilöt. Hänen mukanaan juonessa pyörivät arvoituksellisia hahmoja kuten Ruttolääkäri, Lakeija ja Anna. Keitä he ovat? Kuka oikeastaan Aiden on?

wp-1579425026277.jpg

Eihän tällaista rinnakkaistodellisuusdekkaria tosiaankaan ole tullut luettua. Periaatteessa minun pitäisi innostua, mutta sitten kompastun kirjan nokkeluuteen. Siinä on ihan liikaa näpertelyä ja henkilöitä, joita ei juonen päivien kierto valaise. Ja liikaa sivuja. Evelynin seitsemän kuolemaa näyttäytyy minulle pelkkänä kokeena, kokeiluna unenomaisesta  jännäristä.

Hetken mietin, miksi Kate Atkinsonin upea Elämä elämältä vaihtoehtotodellisuuksineen on mielestäni ylittämätön ja Turtonin kirja alittaa riman. Siksi, että Atkinsonilla oli juonikikkailun ja kerrontaratkaisuiden lisäksi syvempää sanottavaa. Tällä kirjalla ei, ei juonesta, ei kerronnasta, ei henkilöistä, ei ihmisenä olemisesta, ei maailmasta. Voisin kuvitella, että taitavana tv-tuotantona kirjasta saisi näyttävän sarjan, mutta luettuani se tyssää näin:

”Liian vähällä tiedolla on sokea, liika tieto sokaisee.”

– –

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
dekkari
494 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Julkaisuvapaa 23.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Klassikkojen mukauttaminen selkokielelle on yksi selkokirjallisuuden suuntaus. Siten eri kulttuurien ja eri aikojen keskeiset kirjat tulevat tutuksi myös lukijoille, jotka eivät saa irti paksuista kirjoista. Vanhat klassikot on kirjoitettu usein vaikeaselkoisella, vanhahtavalla kielellä, joten selkoistus tuo niille uusia lukijoita ja pitää klassikoita elossa.

Uusimpia klassikkoselkoistuksia on Conan Arthur Doylen Baskervillen koira, jonka Johanna Kartio on taitavasti kirjoittanut sujuvaksi selkosuomeksi (Opike 2019). Kirjan luvut ovat sopivan mittaisia, ja juoni etenee joustavasti. Tarinan tunnelma tallentuu toimivasti.

Baskervillen koiran selkoversio puoltaa paikkaansa, sillä onhan Sherlock Holmes kulttihahmo, josta on viime vuosikymmenet ilmestynyt etenkin tv-sarjoina ja elokuvina erilaisia versioita. Tämän kirjan avulla saa selville, millaisia Sherlock ja hänen apurinsa Watson alun perin olivat.

”Sherlock Holmes kohotti olkapäitään.
– Minun tutkimukseni koskevat
tämän maailman asioita,
Eivät yliluonnollisia.
Mutta uskon, että tässäkin jutussa
ratkaisu löytyy tästä maailmasta.”

Baskervillen koira yhdistää salapoliisiromaaniin kauhuelementtejä. Tarina käynnistyy Baskervillen kartanon isännän murhasta, jota Sherlock ja Watson alkavat selvittää. Rikoksen lisäksi tarinassa liikkuu kiiluvasilmäinen peto, joka on antanut kirjalle nimen.

20191201_171357_resize_3.jpg

Nykyihminen on tottunut kauhuun ja jännitykseen. Siksi ei Baskervillen koira ehkä aiheuta pelon väristyksiä, mutta sopivasti supistettu tarina pitää jännitteensä. Uskon, että selkolukija pääsee Baskervillen koiran avulla hienosti tutustumaan mestarisalapoliisin aukottomaan päättelytyöhön. Lisäksi kuka tahansa, joka haluaa helpon johdatuksen jännitysklassikkoon, saa tämän kirjan avulla hyvän käsityksen Sherlock-tyylistä.

– –

Arthur Conan Doyle
Baskervillen koira
selkomukautus Johanna Kartio
mukautuksen pohjana Yrjö Weilinin suomennos (1904)
Opike 2019
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Jo Nesbø: Veitsi

Särmikäs mestaripoliisi Harry Hole hukuttaa murheitaan ryyppäämällä, ja lisää syitä unohduksen etsintään syntyy uusimmassa Jo Nesbøn Hole-dekkarissa Veitsi (Johnny Kniga 2019).

Juonta en lähde availemaan, sen verran siitä paljastan, että pääosassa on julma murha, joka sivaltaa Holea. Alkaa kostonhimoinen arkkivihollisen metsästäminen pois naisia rääkkäämästä, mikä ei käy helposti – mikään ei ole helppoa veitsenterällä elävän Holen seurassa. Lisäksi romaanin henkilöihin vaikuttavat kokemukset Afganistanissa.

”Kaja pudisti päätään määrätietoisesti. ’Olen saanut siitä osani, joten tiedän mitä suru on, Harry. Ja sinä muistutat turhankin paljon sotilaita, joiden näin lähtevän Afganistanista voimakkaiden PTSD-oireiden takia. Osa heistä jäi invalideiksi, osa tappoi itsensä. Mutta arvaa mitä? Pahimpia olivat ne, jotka tulivat takaisin. Jotka onnistuivat välttämään psykologien tutkat ja palaamaan laukaisemattomina pommeina, vaarallisina sekä itselleen että kanssasotilailleen.’ ”

Ja kyllä: Nesbø on velho punomaan juonia sekä hahmottelemaan henkilöiden liitos- ja repeämäkohtia. Olen edelleen sitä mieltä, että hän on yksi liukkaimmista dekkarikertojista. Mutta.

20191013_095206_resize_6.jpg

Minä olen ilmeinen ongelma, ei Veitsi. Tunnen muuttuneeni dekkarilukijana. En oikein enää kestä sarjarikollisten tekojen kuvailuja tai veritekojen yksityiskohtia. Yhä allergisempi olen myös sille, että tihutyöt liitetään päähenkilöpoliisiin.

Sitten vielä Hole-hypestä. Kyllä minuunkin ryvettynyt äijänkörmy hitusen vetoaa kaikessa rähjäromanttisuudessaan. Ja onhan hän ylivoimainen: vaistonvaraisen taitavasti rikoksia ratkaiseva, törttöilyineen arvaamaton ja silti liikuttava: kaikesta huolimatta enkelimäistä Raakeliaan epätoivoisesti rakastava ja poikapuoltaan puolustava. Mutta. Rajansa kaikella. Miksi kaikki romaanin naiset ovat Harryn lumoissa, hamuavat häntä lakanoitaan hikistämään? Överiksi menee. Ja yli ymmärryksen käy myös kirja loppupuolen vetinen selviytymisseikkailu.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että kyllä Veitsi väkisinkin uppoaa, kun sen ottaa juoniviihteenä. Näppärästi käy johdattelu henkilöstä toiseen arvailemaan tappajan henkilöllisyyttä, ja ratkaisu yllättää. Ihailen romaanin lopetusta, se on ammattimiehen työtä. Se jättää auki kaikki mahdollisuudet jatkolle.

– –

Jo Nesbø
Veitsi
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2019
dekkari
405 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Nesbø-juttujani: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus