Aihearkisto: Dekkari

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Otan aina iloisesti vastaan dekkarilajia laventavat teokset. Stuart Turtonin jännäriä Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava 2019) luonnehditaan omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi.

Minäkertojaetsivä Aiden Bishop selvittää rähjäisessä eristyneessä kartanossa kartanontyttären Evelynin murhaa. Kartanossa on käynnissä Evelynin kotiinpaluujuhlat, ja pytinki on täynnään tanssiaisväkeä ja sakeaa menneisyyttä, joten selvitystyössä riittää kiemuroita. Vallankin kun homma kääntyy murhan estämiseksi ja samalla kertojan hengissäselviytymiseksi. Tai joksikin vielä merkillisemmäksi.

”Minulle luvattiin kahdeksan isäntää, jotta voisin ratkaista murhan, ja olen saanut heidät, paitsi Bell oli pelkuri, hovimestari piestiin puolikuoliaaksi, Donald Davies pakeni, Ravencourt pääsi hädin tuskin liikkumaan ja Derbyn päässä eivät ajatukset pysy. 
On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppaa varpusista tehdyllä lapiolla.”

Eli päähenkilö saa kahdeksan mahdollisuutta, kahdeksan päivää selvitystyöhon imeytymällä muiden henkilöiden nahkoihin. Hän herää päiviin eri henkilöinä, näkee eri kulmasta tapahtumat ja muut henkilöt. Hänen mukanaan juonessa pyörivät arvoituksellisia hahmoja kuten Ruttolääkäri, Lakeija ja Anna. Keitä he ovat? Kuka oikeastaan Aiden on?

wp-1579425026277.jpg

Eihän tällaista rinnakkaistodellisuusdekkaria tosiaankaan ole tullut luettua. Periaatteessa minun pitäisi innostua, mutta sitten kompastun kirjan nokkeluuteen. Siinä on ihan liikaa näpertelyä ja henkilöitä, joita ei juonen päivien kierto valaise. Ja liikaa sivuja. Evelynin seitsemän kuolemaa näyttäytyy minulle pelkkänä kokeena, kokeiluna unenomaisesta  jännäristä.

Hetken mietin, miksi Kate Atkinsonin upea Elämä elämältä vaihtoehtotodellisuuksineen on mielestäni ylittämätön ja Turtonin kirja alittaa riman. Siksi, että Atkinsonilla oli juonikikkailun ja kerrontaratkaisuiden lisäksi syvempää sanottavaa. Tällä kirjalla ei, ei juonesta, ei kerronnasta, ei henkilöistä, ei ihmisenä olemisesta, ei maailmasta. Voisin kuvitella, että taitavana tv-tuotantona kirjasta saisi näyttävän sarjan, mutta luettuani se tyssää näin:

”Liian vähällä tiedolla on sokea, liika tieto sokaisee.”

– –

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
dekkari
494 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Julkaisuvapaa 23.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Klassikkojen mukauttaminen selkokielelle on yksi selkokirjallisuuden suuntaus. Siten eri kulttuurien ja eri aikojen keskeiset kirjat tulevat tutuksi myös lukijoille, jotka eivät saa irti paksuista kirjoista. Vanhat klassikot on kirjoitettu usein vaikeaselkoisella, vanhahtavalla kielellä, joten selkoistus tuo niille uusia lukijoita ja pitää klassikoita elossa.

Uusimpia klassikkoselkoistuksia on Conan Arthur Doylen Baskervillen koira, jonka Johanna Kartio on taitavasti kirjoittanut sujuvaksi selkosuomeksi (Opike 2019). Kirjan luvut ovat sopivan mittaisia, ja juoni etenee joustavasti. Tarinan tunnelma tallentuu toimivasti.

Baskervillen koiran selkoversio puoltaa paikkaansa, sillä onhan Sherlock Holmes kulttihahmo, josta on viime vuosikymmenet ilmestynyt etenkin tv-sarjoina ja elokuvina erilaisia versioita. Tämän kirjan avulla saa selville, millaisia Sherlock ja hänen apurinsa Watson alun perin olivat.

”Sherlock Holmes kohotti olkapäitään.
– Minun tutkimukseni koskevat
tämän maailman asioita,
Eivät yliluonnollisia.
Mutta uskon, että tässäkin jutussa
ratkaisu löytyy tästä maailmasta.”

Baskervillen koira yhdistää salapoliisiromaaniin kauhuelementtejä. Tarina käynnistyy Baskervillen kartanon isännän murhasta, jota Sherlock ja Watson alkavat selvittää. Rikoksen lisäksi tarinassa liikkuu kiiluvasilmäinen peto, joka on antanut kirjalle nimen.

20191201_171357_resize_3.jpg

Nykyihminen on tottunut kauhuun ja jännitykseen. Siksi ei Baskervillen koira ehkä aiheuta pelon väristyksiä, mutta sopivasti supistettu tarina pitää jännitteensä. Uskon, että selkolukija pääsee Baskervillen koiran avulla hienosti tutustumaan mestarisalapoliisin aukottomaan päättelytyöhön. Lisäksi kuka tahansa, joka haluaa helpon johdatuksen jännitysklassikkoon, saa tämän kirjan avulla hyvän käsityksen Sherlock-tyylistä.

– –

Arthur Conan Doyle
Baskervillen koira
selkomukautus Johanna Kartio
mukautuksen pohjana Yrjö Weilinin suomennos (1904)
Opike 2019
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Jo Nesbø: Veitsi

Särmikäs mestaripoliisi Harry Hole hukuttaa murheitaan ryyppäämällä, ja lisää syitä unohduksen etsintään syntyy uusimmassa Jo Nesbøn Hole-dekkarissa Veitsi (Johnny Kniga 2019).

Juonta en lähde availemaan, sen verran siitä paljastan, että pääosassa on julma murha, joka sivaltaa Holea. Alkaa kostonhimoinen arkkivihollisen metsästäminen pois naisia rääkkäämästä, mikä ei käy helposti – mikään ei ole helppoa veitsenterällä elävän Holen seurassa. Lisäksi romaanin henkilöihin vaikuttavat kokemukset Afganistanissa.

”Kaja pudisti päätään määrätietoisesti. ’Olen saanut siitä osani, joten tiedän mitä suru on, Harry. Ja sinä muistutat turhankin paljon sotilaita, joiden näin lähtevän Afganistanista voimakkaiden PTSD-oireiden takia. Osa heistä jäi invalideiksi, osa tappoi itsensä. Mutta arvaa mitä? Pahimpia olivat ne, jotka tulivat takaisin. Jotka onnistuivat välttämään psykologien tutkat ja palaamaan laukaisemattomina pommeina, vaarallisina sekä itselleen että kanssasotilailleen.’ ”

Ja kyllä: Nesbø on velho punomaan juonia sekä hahmottelemaan henkilöiden liitos- ja repeämäkohtia. Olen edelleen sitä mieltä, että hän on yksi liukkaimmista dekkarikertojista. Mutta.

20191013_095206_resize_6.jpg

Minä olen ilmeinen ongelma, ei Veitsi. Tunnen muuttuneeni dekkarilukijana. En oikein enää kestä sarjarikollisten tekojen kuvailuja tai veritekojen yksityiskohtia. Yhä allergisempi olen myös sille, että tihutyöt liitetään päähenkilöpoliisiin.

Sitten vielä Hole-hypestä. Kyllä minuunkin ryvettynyt äijänkörmy hitusen vetoaa kaikessa rähjäromanttisuudessaan. Ja onhan hän ylivoimainen: vaistonvaraisen taitavasti rikoksia ratkaiseva, törttöilyineen arvaamaton ja silti liikuttava: kaikesta huolimatta enkelimäistä Raakeliaan epätoivoisesti rakastava ja poikapuoltaan puolustava. Mutta. Rajansa kaikella. Miksi kaikki romaanin naiset ovat Harryn lumoissa, hamuavat häntä lakanoitaan hikistämään? Överiksi menee. Ja yli ymmärryksen käy myös kirja loppupuolen vetinen selviytymisseikkailu.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että kyllä Veitsi väkisinkin uppoaa, kun sen ottaa juoniviihteenä. Näppärästi käy johdattelu henkilöstä toiseen arvailemaan tappajan henkilöllisyyttä, ja ratkaisu yllättää. Ihailen romaanin lopetusta, se on ammattimiehen työtä. Se jättää auki kaikki mahdollisuudet jatkolle.

– –

Jo Nesbø
Veitsi
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2019
dekkari
405 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Nesbø-juttujani: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Nuotio & Soininen: Punainen vaate

Kesken Punainen vaate -dekkarin lukemista havahdun, että tämä on viihdettä minun makuuni. Minua jo nuorena kiehtoneen hienon taulun tarina kiedotaan taideväärennösten setvimiseen. Kirjan keskiössä olevan Elin Danielson-Gambogin mielenkiintoinen taiteilijaelämä on sinänsä jo seikkailukertomus, kolmiodraama silkkaa tunnepiinaa ja taiteilijuus kohtalokasta voimanmittelöä.

Olen unohtaa Salome Virran! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkari Punainen vaate (Bazar 2019) on kolmas osa sarjaa, joka kertoo omapäisestä dokumenttielokuvaaja-Salomesta. Salome törmää tavan takaan taiteeseen liittyviin rikoksiin ja innostuu niitä selvittämään. Lisäksi ihmissuhteissa tapahtuu. Ensimmäisessä osassa Salome tutustuu kultivoituneeseen Arvo-herraan, toisessa osassa lähentyy Arvon pojan Tuomaksen kanssa, ja kolmannessa osassa kumpikin mies on tärkeässä roolissa Salomen elämässä. Itsellisen Salomen on vain vaikea päättää, kuinka tärkeässä.

20190921_144556_resize_79.jpg

Juonen kimmoke on Elin Danielson-Gambogin omakuva (1903), jonka väärennökseen Salome törmää Berliinissä. Romaanissa liikutaan liukkaasti ympäri Eurooppaa. Ja niin tekivät aikoinaan myös kotimaiset kuvataiteilijat. Minulle romaanin antoisinta antia on tapa, jolla taiteilijat tulevat kirjassa todeksi, vaikka pidän myös hyvänä oivalluksena, että taiderikollisuutta käsitellään jännärikirjallisuudessa.

”Salome tuntee tutun kihelmöinnin takaraivossaan, pienet niskaa ylös nousseet kipinät, jotka säteilevät sieltä sormenpäihin. Hän tietää, mitä tämä on. On turha sännätä lääkäriin valittamaan oireita ja hakemaan diagnoosia. Ei hän ole sairastunut, ei hän pode mitään vaarallista hermostollista sairautta, ehei – hän on vain törmännyt arvoitukseen, jonka hänen jokainen kihelmöivä solunsa haluaa ratkaisua.”

Salomen tutkimustouhujen lomaan sirotellaan Elinin ja hänen kymmenen vuotta nuoremman oppilas-ystävän, turkulaisen taiteilijan Dora Wahlroosin kirjeenvaihtoa. Minulle syntyy kirjassa hinku päästä lukemaan heti seuraava kirje, sillä naisten suhteen kehitys ja sävyt ilmaistaan kirjeissä vivahteikkaasti. Luottamukselliseen ja vilpittömään ystävyyteen sekoittuu kateutta, alemmuutta ja ylemmyyttä, kilpailua, haavoittavaa pettymystä, synkkää mustasukkaisuutta, epätoivoa ja torjuntaa. Harvoin saan tällaista ystävä-kollega-aaltoilua lukea. Pääsen itse tekemään tulkintoja, mitä kaikkea kirjeisiin kirjoitetun takana lymyää, mitä tunteita väreilee kahden naisen kesken. Vaikka suhteeseen sotkeutuu herra Gambogi, fokus on naistenvälisessä tunne- ja voimasuhteiden tasapainottelussa.

Myönnän: vaikka Salomen osuus on sarjan tässä osassa myös edellisiä osia uskottavampi, monipuolisempi ja sävykkäämpi, sisimmässäni toivon, että romaani olisi silkkaa Elin-Dora-tarinaa. Draaman aineksia siinä on niin taiteilijuuden kuin rakkaudessa pettymisenkin suhteen. Soininen on kirjoittanut aiemmin hienon päiväkirjaromaanin Ellen ThessleffistäVoisiko tämän jännärin jäljiltä riittää vielä näkökulmaa Elinin tai Doran kiehtovan elämän fiktioimiseen vai räjäyttääkö Salome-dekkari jo sen pankin?

En näemmä osaa Punaista vaatetta dekkarina arvioida, koska olen niin tohkeissani taiteilijaosuuksista. Ja jos et ole nähnyt Elin Danielson-Gambogin omakuvaa, käy Turun taidemuseossa ja koe, miten taulun väkevyys virtaa sinuun. Sen voima kätkee myös kaiken särkyvän, joka elämään kuuluu.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä ole tekemässä ja että seison oman päätökseni takana. – – . Puhutaan mitä puhutaan, pidän pääni ylväästi pystyssä ja jatkan luottavaisin mielin eteenpäin. Puin omakuvaan punaisen vaatteen, sillä sekin viestii mielestäni ylpeydestä, varmuudesta ja myös rakkaudesta – -.”

20190921_144232_resize_97.jpg

– –

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Punainen vaate
Bazar 2019
Salome Virta -jännärisarjan kolmas osa
157 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Taas on tarjolla trilleri, joka on maailmanmenestys, oikeudet myyty 40 kielelle. Se tulee Englannista, ja esikoiskirjailija Alex Michaelides on tahtonut kirjoittaa kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. No, makuja on monia.

Hiljainen potilas -kirjassa (Gummerus 2019) psykoterapia, taidemaalaus ja kreikkalainen tragedia (Alkestis) kohtaavat toisensa. Kiinnostavinta on Alkestis-näytelmän salaisuuden punominen juoneen. Kirjan puoleen väliin saan kiiruhtaa, jotta näytelmän pointti tuo säväyksen kirjaan.

IMG_20190805_165733_300_resize_14.jpg

 

En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta minuun makuuni on harvoin kirja, jossa terapeutti terapoi, viittaa terapiasuuntiin ja osoittelee psykologisia tulkintoja. Tälläkin kertaa pidän epäuskottavana Theo-minäkertojan ammatillista puuhastelua ja koko mielisairaalaosaston kuvausta. Tai ehkä sentään osaston johtajalla kerran välähtää:

”Ongelma piilee siinä, että lähestyt koko juttua nurinkurisesti. Esität tiukkoja kysymyksiä ja etsit johtolankoja, ikään kuin kyseessä olisi salapoliisiromaani.”

Theo saa touhuilla mitä sattuu aivan kuin hänellä ei olisi muita potilaita kuin Alicia, puhumaton potilas. Alician mies on ammuttu ja rikospaikalla on ollut vain Alicia. Onko hän todella tappanut miehensä? Mitä vaikenevan naisen päässä liikkuu? Voiko hänen päiväkirjoihinsa luottaa? Mitä Theo oikein ajaa takaa terapiatouhuissaan? Eli kyllä kirjassa jännäriaineksia on ja hyväuskoista lukijaa huiputetaan.

Sitten on kulunutta: hoitolaitoksella on rahavaikeuksia, kiukkuisten omaisten valituksia kartetaan, ihmismielen ammattilaisia traumat ja ongelmat jäytävät, Alician päiväkirjaosuudet tyrkkivät vihjeitä, erinäisiä epäiltyjä ripotellaan sopivin välein, minäkertoja edistyy terapeuttina, Alicia vain vaikenee…

”Mutta sellainen vaikutus Alicialla oli muihin ihmisiin. Hänen hiljaisuutensa oli kuin peili, josta jokainen näki oman kuvansa.

   Eikä tuo kuva useinkaan ollut mairitteleva.”

Pidän eritoten psykologisesta jännityksestä, mutta Hiljainen potilas mielestäni kaatuu psykologeihin, ainakin minä kiemurtelen vaivaantuneena terapeutin sokeutuessa omiin touhuihinsa sekä seuratessani terapiaistuntojutteluja ja hoitohenkilökunnan keskusteluja. Mielen pulmat ja ihmiselon arvaamattomuus ei tällä kertaa herätä myötätuntoa eikä kaunokirjallista kipinöintiä, vaan kokonaisuus tuntuu kovin laskelmoidulta.

– –

Alex Michaelides
Hiljainen potilas
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2019
454 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, ilmestyy 5.8.2019.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Arnaldur Indriđasonia tituleerataan Islannin luetuimmaksi kirjailijaksi. Hän on ainakin islantilainen kirjailija, jonka teoksia minä olen lukenut eniten. Huonoimmillaankin hänen kirjansa ovat dekkarityyliä, joka sopii makumieltymyksiini. Kyse on ihmisistä, ihmisistä välittämisestä rikosten takana.

Petsamo (Blue Moon 2018) sijoittuu sota-aikaan, ja sen keskiössä on Petsamosta Islantiin seilannut pakolaiva, jolla pohjoismaissa työskennelleet ja opiskelleet islantilaiset palasivat kotimaahan vuonna 1940. Pääosassa on nainen, jonka sulhanen ei saavu Kööpenhaminasta laivalle. Tämä kirjaosuus paneutuu syyllisyyden taakkaan ja sen jäytäviin seurauksiin.

Kuvan oikeassa alareunassa on Esja-laiva, joka toi Petsamosta islantilaiset kotiin. Reykjavíkin satamassa on infotauluja historiallisista tapahtumista, tämä on niistä yksi.

Petsamon toinen tarinalinja selvittää sotilaspukuisen nuorukaisen kuolemaa. Sota-aikana Englanti miehitti Islannin ja amerikkalaisjoukkojen tukikohdat muuttivat saarelaisten elämää. Islantilaispoliisi Flóvent ratkoo yhdessä miehitysjoukkojen sotapoliisin Thorsonin kanssa murhaa, sitten toista – ja pikkuhiljaa kytkös Petsamo-laivan tapaukseen kietoutuu muuhun juoniainekseen.

20190623_094633.jpg

Pikkuhiljaa on oikea sana kuvaamaan Petsamoa. Juonta rakennellaan hiljakseen, tutkintaan tai muuhun totuuden selvittämiseen tarvitaan katkonaisia, ympäripyöreitä keskusteluja. Eli vilkasta toimintaa kaipaaville meno voi olla tuskastuttavan hidasta. Seuraan paraikaa islantilaisen Loukussa-telkkaridekkarisarjan toista tuotantokautta ja siinä on samanhenkistä hidasta jäyhyyttä, totista peittelyä ja vähäsanaista väistelyä.

Se on myönnettävä, ettei Flóventissa eikä Thorsonissa (esimerkiksi jo kirjassa Varjojen kujat) ole samanmoista vetoavuutta kuin Arnaldur Indriđasonin aikaisemmin ilmestyneiden kirjojen poliisihenkilöissä. Pureutuminen heidän henkilökohtaiseen elämäänsä ei vie syntyihin syviin kuten esimerkiksi kuvaukset henkilöhahmoista Marion Briem (esimerkiksi Mestaruusottelu) ja Erlendur Sveinsson (esimerkiksi Reykjavikin yöt).

Arnaldur Indriđasonin dekkareissa on siis aina kyse siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan, eivätkä ne asiat ole irti yhteiskunnassa tapahtuvasta. Yhteisön, ajatustapojen ja ulkoisten vaikutusten merkitys näkyy ja tuntuu. Sota-aikaan sijoittuvissa kirjoissa natsismin nakertava vaikutus on yksi asia, toinen on amerikkalaistuminen, muu tulee perhesuhteista.


Julkaisen juttuni viikolla, jota vietän Islannissa. Kuljen Reykjavikin katuja turistien joukossa ja kuvittelen kortteleiden ja sataman elämän aikoihin, jolloin meitä uteliaita miljööihastelijoita ei juuri ollut. Kiitän kirjailijaa tunnelmista, jotka aikaansaavat katuja kulkiessani ailahduksia tuttuudesta; teen kävellessäni aikaloikkia kirjojen Reykjaviikiin.

Ja muuten: juttu ilmestyy pride-viikolla. Siihenkin Petsamo aiheiltaan sopii.

– –

Arnaldur Indriđason
Petsamo
suomentanut Tapio Koivukari
Blue Moon 2018
dekkari
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muuta Islanti- ja Indriđason-fiilistelyä jutussani kirjasta Islantilainen voittaa aina.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Camilla Grebe: Lemmikki

Luen nykyisin harvakseltaan juonidekkareita. Monet vuodet kahmin niitä, etenkin pohjoismaisia. Kiinnostavimmissa dekkareissa on yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyviä pintaa syvempiä tasoja, parhaimmistoon kuuluvat Karin Alvtegenin, Hennig Mankelin, Karin Fossumin ja Jussi Adler-Olsenin dekkarit. (Kestosuosikkiani, ranskalaista Fred Vargasia, en lue tähän joukkoon vaan henkilövetoiseen vinksahtaneeseen jännäriproosaan.)

Johdatteluun lankean siksi, että Camilla Grebe jatkaa mainiosti juoneltaan vetävää jännityslinjaa, jossa on yhteiskunnallisia intentioita. Lemmikki (Gummerus 2018) kytkeytyy pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Sen johtoajatus on: ”Olisit itse voinut joutua pakenemaan sotaa ja nälkää.” Eetos ei vaikuta päälle liimatulta, vaan se herättelee ymmärrystä ja empatiaa niitä kohtaan, jotka menettävät kaiken ja sitten pelastuttuaan joutuvat pohjoismaisen hyvinvoinnin keskellä uhatuiksi.

20181227_150443.jpg

Lemmikin pääjuoni käynnistyy parin vuosikymmenen takaisesta lapsenmurhasta, joka kytkeytyy tuoreeseen murhaan. Tapahtumat sijoittuvat rappioituvalle maalaispaikkakunnalle, josta on kotoisin yksi tapauksia selvittävistä poliiseista, Malin. Lisäksi kateissa ovat Greben edellisestä romaanista Kun jää pettää alta tutut henkilöt Peter ja Hanne.

Jännitystä lisää vuorottelukerronta, jossa tapahtumia vievät eteenpäin Malin ja tapahtumiin vahingossa sotkeutuva 15-vuotias Jake. Myös Hannen oma ääni kuuluu päiväkirjamerkinnöissä, vähän muutenkin. Erilaisten henkilöiden näkökulmat lisäävät jännitysmomentteja, mutta niiden myötä myös kuvataan kasvukipuja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat  persoonakehitykseen ja vaikeuttavat sitä. Kirja välittää identiteettiongelmia niin nuoren, aikuisen kuin muistinsa menettävän henkilön näkökulmasta.

”Herätessäni tajuan heti, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti. Olen ylittänyt rajan ja astunut tuntemattomalle maaperälle, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mitä olen kuvitellut tietäväni itsestäni ja tulevaisuudestani, on osoittautunut vääräksi – valheeksi, jonka olen punonut kuvitelmista, – – .”

Välillä kerronnassa on kömpelöä rautalangan vääntöä, kankeaa maaseutu-kaupunki-dikotomiaa, hitautta ja liiallista aihekuormaa, mutta juoni odottamattomine loppukäänteineen viihdyttää – jos niin rohkenen karmeuksien lukemisesta sanoa. Ja vielä tämä: vierastan dekkareissa aina sitä, että yksi tutkintaan osallistuvista on kiinteästi rikosvyyhden osallinen. Silti. Huomasin tempautuvani dekkarin vietäväksi.

– –

Camilla Grebe
Lemmikki
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018
dekkari
509 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelleyn jännitysromaani Älä jää pimeään (Gummerus 2019) yllättää iloisesti siten, ettei siinä rynnitä murhaajan jäljillä eikä veri lennä, vaan keskiössä ovat kriisit ja traumat, jotka ovat valitettavan tavallisia: raiskaus ja tulipalo. Vai tapahtuuko tosiaankin raiskaus, onko sittenkin kyseessä murhapoltto? Kuka on persoonaltaan epävakaa vai onko sittenkään? Oleellista on, miten epäilyt, salaisuudet ja syyllisyydet vaikuttavat henkilöihin ja heidän tekoihinsa.

20190422_142905.jpg

Juoneen jujuttaa epäluuloisuutta herättävä tunnelma, jota kerrontaratkaisut lisäävät. Kirjassa kertovat vuorotellen aviopari Laura ja Kit, ja aikajänteen muodostavat nykyhetki ja 15 vuotta aiemmin tapahtunut. Henkilövetoinen dekkari panostaa tunteiden kuvailuun.

Älä jää pimeään -jännärissä viehättää yksi yksityiskohta: Kit on hurahtanut auringonpimennyksiin ja saa Laura-rakkaansa samaan koukkuun. Se toimii symbolina ja myös kerronnallisesti:

”Kit riisui lasini vastaukseksi ja katsoin paljain silmin hiilenmustaa palloa taivaalla. Tiesin katsovani laajaa vetykaasun muodostamaa niemekettä, mutta seistessäni siinä pystyin ajattelemaan vain jumalia ja taikuutta. Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se on niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömältä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.”

Minun makuuni kirjan keskivaiheella on liikaa viivyttelyä. Loppuosan yhteensattumat laskevat intoani, samoin juonenkäänteet, etenkin loppupuolen psykopaattivaihe. Dekkarimakuni tuntevat tietävät, että minua sieppaavat sekopäisyyteen pohjautuvat ratkaisut. Onneksi loppu tarjoaa pikkuylläreitä – lopulta onkin kyse muusta kuin annettiin olettaa. Perusasetelmaan liittyy ihan ymmärrettävää psykologista pohjaa: häpeäsalaisuuksia, jotka piiloteltuina paisuvat.

Menköön. Älä jää pimeään on kokonaisuutena kelpo rikosviihdettä, koska paikoitellen siinä on virkistävän omaperäisiä hetkiä henkilöasetelmien ja auringonpimennysten vuoksi.

– –

Erin Kelly
Älä jää pimeään
suomentanut Päivi Pouttu- Delière
Gummerus 2019
jännitysromaani
486 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Samuel Davidkin: Rautakupoli

Sarjakirjojen riesa on se, että niistä saa parhaiten irti uskollisesti ilmestymisjärjestystä seuraten. Uskallan väittää, että näin on myös Samuel Davidkinin kirjoissa. Henkilöt tulevat vähitellen tutuiksi ja päätapahtumissa on kytköksiä osasta toiseen.

Ensimmäinen osa Esikoisen lunastus tutustutti helsinkiläispoliisiin Leo Askoon, jonka sukusalaisuudet vaikuttavat tapahtumiin. Askon työkumppani Daniel Janovsky on tärkeä peilaaja Askolle ja tapahtumiin, jotka kytkeytyvät juutalaistraditioon. Sarjan toisessa osassa Sodomasta pohjoiseen yhteydet kansainväliseen vakoilu- ja asekauppaan lisäävät tapahtumakierroksia, ja kummankin rakkauselämä kietoutuu juoneen.

Kolmas osa Rautakupoli (Johnny Kniga 2019) nivoo kahden ensimmäisen osan irtonaiset juonenpätkät yhteen. Juutalaisuuteen liittyvä arvoesine salaperäisine viesteineen avautuu monimutkaisen selvitystyön avulla. Siinä tarvitaan reissu Lontoon National Galleryyn Rembrandtin maalauksen luo sekä takaa-ajoja ja pyssynpauketta Helsingissä, Lontoossa ja Lapissa, lisäksi Leon juurienpenkomista New Yorkissa.

Ensimmäisestä osasta lähtien Davidkinin vahvuus kertojana on ollut ympäristöjen elävöittäminen. Nytkin Helsinki on vahvoilla, mutta ilokseni myös muut paikat välittyvät verbaalisti. Myös juutalaiseen perinteeseen liittyvät asiat pysyvät pinnalla. Pidän siitä, että niitä osittain avataan ja välillä annetaan olla vain oleellisena taustana. Mielestäni kotimaisen ja kansainvälisen juutalaiskulttuurin kytkeminen kirjaan tekee Davidkinista omaperäisen suomalaisjännityskirjailijan.

Aiemminkin olen nokkinut Davidkinin suhde- ja naiskuvausten heikkouksia. Eivät ne tässäkään osassa juuri monipuolistu. Parisuhteet häälyvät kummallisen epämääräisinä. Miehet ikään kuin hiivistelevät, jotteivat joudu kohtaamaan tai jakamaan mielensisäistä. En saa kiinni Askon enkä Janovskyn tunne-elämästä – ehkä sitä voi toisaalta pitää mielenkiintoisen huokoisena. Ja sitten saan yllättyä: välillä miesten mietteet hyökyvät päälle.

”Oli hän miettinyt paradokseja. Kuten sitä, kuinka ihminen lipuu ikuisuuden pinnalla, tanssii sen halki ja pitää sitä pilkkanaan. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että jokainen etäisyys voidaan jakaa äärettömän moneen pieneen osaan. Silti ihminen voi ottaa vaikkapa metrin pituisen askeleen, pienen ja samalla äärettömän. Hän hyppää äärettömyyden yli, noin vain.”

Jännitysrintamalla huomaan tavallisuuksia kuten omien poliisivoimia vastaan asettumisen ja rintamalinjat USA-Venäjä. Mukavasti niitä tosin nyt hämmentävät Israel ja Pohjois-Korea. Kansainvälistä menoa ja meininkiä siis.

Kesäisen dekkariviikon lukemistoon Rautakupoli sopii mainiosti. Tapahtumia riittää, juutalaisuuteen liittyvät arvoitukset pakottavat pysymään vireänä ja päähenkilöissä alkaa olla tarpeeksi vetovoimaa, joka avittaa seuraamaan, kuinka heille käy.

– –

Samuel Davidkin
Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
trillerisarjan kolmas osa
365 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita mietteitä Rautakupolista, mm. Kirsin Book Club ja Mannilainen.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Fred Vargasin dekkarilla on mainiota käynnistää kesän dekkariviikko. Uusin suomennos on nimeltään Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019), ja hyviä muistoja se lukijalle jättää.

Uskon Vargasin dekkareiden sopivan verkkaisen tyylin ja vinksahtaneen huumorin ystäville. Oleellista on eksentristen henkilöiden persoonallisuus, toiminta ja yhteispeli. Korostan yhteispeliä, sillä Vargas on velho lyöttämään yhteen erilaisuuksia ja siten luomaan hykerryttäviä hetkiä dialogin loksahtaen kohdilleen.

Muistoksi käynnistäsi kertoo tarinan koirankakan joukosta löytyneestä luunpalasesta ja luulöytöön liittyvästä selvitystyöstä. Päähenkilö Louis Kehlweilerillä on elämässään ollut epäonnea rakkaudessa mutta muita mysteereitä hän ratkoo taidolla. Apua hän saa esimerkiksi vanhalta ilotytöltä ja keskiaikatutkijalta. Kaikista henkilöistä piirtyy persoonallisuuksia, joiden vinkeässä seurassa viihdyn.

Vargas ei tottele perusdekkarin sääntöjä, vaan tekee omiaan. Juonella ei ole niin merkitystä, vaikka hyvin sekin punotaan. Tunnelma ja tyypit ratkaisevat sen, että välkky toiminta kiinnostaa. Ei tarvita verkikekkereitä eikä takaa-ajoja.

”Tämä poikkeus olisi syytä muistaa, sillä on aina ihmiskunnan kannalta hyvä asia, kun voi näyttää toteen, etteivät säännöt päde.”

Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Vargasin Kolme evankelista -sarjaa. Kaksi muuta on jo ammoin suomennettu, ja olen ne lukenutkin, joskin ne ovat vaipuneet mieleni unholaan, sillä salarakkaani Adamsberg on vienyt tilan. Adamsberg on Vargaksen tunnetuimman dekkarisarjan kiehtova päähenkilö. Häntä olen saanut seurata yhdeksän osan verran. Ilokseni haahuileva herra mainitaan tässä kirjassa pariin otteeseen.

Oudoksun sitä, että sarjan osia suomennetaan sikinsokinjärjestyksessä. Ei se kyllä tavatonta ole. Niin on käynyt Kolme evankelistaa -sarjan lisäksi Adamsberg-sarjassa ja toisen suositun ranskalaiskirjailijan sarjassa, tarkoitan Pierre Lemaitren Verhooven-sarjaa. Sitä sattuu. Ja onneksi ei satu pahasti. Etenkin Vargaksen dekkareita voi lukea epäjärjestyksessä, sillä viihdyttävä tarinan- ja henkilökuljetus toimii omillaan, joskin henkilöiden kehityskaaren seurantaa tukee kronologinen sarjaeteneminen.

– –
Fred Vargas
Muistoksi käynnistäsi
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019 (ilmestyi Ranskassa 1996)
toinen osa sarjasta Kolme evankelistaa
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Joakim Zander: Ystävä

Sarjakirjan lukeminen vailla kokemusta aiemmista osista on riski. En ole lukenut Joakim Zanderin sarjan kirjoja Lähiö ja Uimari vaan harppaan suoraan kolmanteen osaan Ystävä (Tammi 2019). Haluan testata, miten jännitysromaani toimii itsenäisenä kirjana. Ehkä myös kirjailijan tuleva esiintyminen Helsinki Lit -tapahtumassa 2019 houkuttelee minut tarttumaan juuri uusimpaan kirjaan.

Näin minulle käy: tapahtumantäyteinen juoni toimii, mutta huomaan, että taustatieto syventäisi henkilöitä ja kokonaiskuvioita. Ruotsalainen Matti haluaa unohtaa masentavan menneisyytensä, vaihtaa nimensä Joacimiksi ja tähtää diplomaatiksi. Naiivi juippi saa harjoittelijapestin Beirutista, hullaantuu vaaralliseen Yassimiin ja hölmöilee ymmärtämättömänä vakoilukiemuroissa. Toisaalla Klaran vaikeat viime vuodet kulminoituvat isoisän hautaamiseen ja ystävän yllätyspidätykseen. Yhdessä vuorokaudessa hän joutuu keskelle pelottavia tapahtumia, joissa on varjostusta, takaa-ajoja, ampumista – ja rakastumista.

Kahta tarinalinjaa kuljetetaan erillään ja sitten vedetään yhteen. Pidän vuorottelusta, sillä se lisää uteliaisuuttani. Lisäksi lukija kieputetaan päättelemään, mikä maailmanpoliittinen peli liittyen Syyrian sotaan, Isisiin, Venäjän ja USA:n vaikutusvaltaan sekä Säpon toimintaan vetää pahaa aavistamattomat päähenkilöt mukaansa.

Joko ummikkouteni sarjasta saa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi tai sitten vain muuten nousen väärällä jalalla jännäriin. Jännäriin ympätyt rakastumiset tuntuvat pakotetuilta ja heppoisilta. Kun umpirakastunut, vedätettävissä oleva Matti-Joacim laususkelee: ”Pidän sinusta kauheasti”, no, se kuulostaa vain lattealta. Niin myös:

”Tämä on sinulle varmasti järkyttävää, mutta sinä olet päätynyt keskelle jotakin paljon suurempaa kuin osaat kuvitella.”

Minusta poliittinen osuus jää kovin pintapuoliseksi. Ehkä räväkkää on se, että puolueeton Ruotsi on muuta kuin puolueeton ja lähettelee porukkaa kidutettavaksi ei-oikeusvaltioihin. Zanderia mainostetaan yhteiskunnalliseksi kuvaajaksi, mutten siitä puolesta kovin syvällisiä saa irti, vaikka esimerkiksi Matin luokkaretkessä olisi rutkasti mahdollisuuksia. Maailman sodat, uhat ja terroriteot sekä niistä pelastautuminen ovat huminaa ympärillä, jännärissä oleellista on kahden päähenkilön henkilökohtainen selviäminen. Luen kirjan loppuun ennen kaikkea Klaran vuoksi. Hänestä löydän rosoa, siis seurattavaa.

– –

Joakim Zander
Ystävä. Jännitysromaani
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2019
285 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari