Aihearkisto: Dekkari

15 kesäkuun, 2025 · 7:44 am

Kaksi kotimaista dekkariviikolle: Verijäljet & Valhe

Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?

Tiina Martikainen: Verijäljet

Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset  vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.

Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.

Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti. 

Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.

•

Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.

Kaisu Tuokko: Valhe

Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.

Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä. 

Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.

Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee. 

Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.

Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.

•

Kaisi Tuokko: Valhe, Otava 2025, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

13 kesäkuun, 2025 · 11:19 am

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.

Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.

Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.

•

Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta. 

Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.

Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.

•

Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.

•

Dekkariviikko kirjablogeissa, lisää Kirsin kirjanurkan blogissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2025 · 5:40 am

Kimara kotimaista jännitystä: Banaani & Kylmä talo & Poissa

Kirjabloggaajien dekkariviikkoon tarjoan kolmen kotimaisen kirjan lukukokemustiivistystä. Nämä jännärit ovat keskenään erilaisia mutta mikään niistä ei edusta rajuinta verikekkerigenreä. Dekkarithan tarjoavat viihdettä hyvinkin erilaisiin lukutarpeisiin, ja tässä valikoimassa tarjolla on lähinnä kevytjännitystä.

Mikko With: Banaani

Mikko With tiedetään kirjailijana, jonka tyylilajeihin kuuluu huumori. Siitä riittää ripauksia uutuusdekkariin Banaani (Myllylahti 2025). Romaani on saanut nimensä murhavälineestä: uhri syö banaanin, johon on kätketty uhrille vaarallista pähkinää.

Murhan tekotapa on uusi, mutta muuten dekkarista löytyy lajille tuttuja elementtejä. Murhaa tutkivat poliisit muodostavat sekalaisen seurakunnan, ja heidän privaattiaan kerrotaan sen verran, että lukija kiinnostuu heistä ja ryhtyy seuraamaan sarjaa. Poliisiporukkaa johtaa ärjyvä pomo. Nykytyypillisesti mukana on myös toimittaja samoilla apajilla. Vaan viihdyttävästi With sarjansa aloituksen rakentaa.

Päähenkilö rikoskomisario Aapo Hämäläinen pitäytyisi hallitussa päiväohjelman, mutta outo rikos ja törmääminen (sananmukaisesti) kiinnostavaan naiseen horjuttavat rutiineita. Räväkkä nuori kollega ”Kunkku” vaikuttaa itsevarmalta, mutta yksityinen puoli näyttää hänestä toisen puolen. Ruuhkavuosiaan elävän toimittajan Pyryn työ- ja kotielämä keikkuvat vaakalaudalla. Heissä riittää seurattavaa.

Within dekkarin kerronta etenee kepeänliukkaasti. Huumori hersyää henkilökuvauksesta ja tilanteista, ja se edistää myös henkilöihin tutustumista mukavasti. Rikollisen etsintä pöyhii inhimillisiä ihmeellisyyksiä, joita vähän vinksalleen taipuvista ihmisistä löytyy. Kesädekkariainesta!

•

Mikko With: Banaani, Myllylahti 2025, 7 tuntia 6 minuuttia, lukija Antti Paranko. Kuuntelin BookBeatissa.

Outi Pakkanen: Kylmä talo

Cosy-kirjailija Outi Pakkanen siirtää sarjansa päähenkilön Anna Laineen sivuun ja päästää hänet vain kerran kävelemään ohi kirjassa Kylmä talo (Otava 2024). Romaani sen sijaan paneutuu yhden juuri rempatun lauttasaarelaistalon asukkaiden ihmissuhteisiin.

Tavallinen elämä on täynnä pieniä draamanpoikasia, ainakin ihmiskohtaloita. On talon asioita seuraava leskirouva, on vanha pariskunta, jonka vaimo jyrää, on eristäytyvä puhetyöläinen, on säikky nuori nainen, on kaappihomo, on lapsiperhe lapsityranninneen jne. Kyllä heistä riittää sujuvakynäisen konkarin kehittää arjen piinatilanteita ilman murhiakin, mutta sellainenkin talon rappuun ilmaantuu.

Kylmä talo on kevyttä rikosviihdettä niin, että tilannetta kypsytellään ihan viime metrille – päätavoite vaikuttaa olevan henkilögallerian esittely. Eri näkökulmista lukija saa taustoja ja ituja ihmetellä, mitä kipupisteitä kunkin menneisyydessä tai nykyisyydessä lymyää, mitä tulee tapahtumaan ja miksi – sekä kuka on konna. Ja arjen konniahan on monella tasolla, mutta vain yksi ratkeaa murhaamaan. Sellaisesta kevytjännäri koostuu.

•

Outi Pakkanen: Kylmä talo, Otava 2024, 83 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Martta Kaukonen: Poissa

Martta Kaukosen kirjan Poissa (WSOY 2025) lukemista auttaa, jos on lukenut Terapiassa-sarjan kaksi aiempaa kirjaa. Uutuus kytkeytyy niihin ja jatkaa tuttujen henkilöiden elämän etenemistä ja menneisyyden möyhintää.

Keskiössä yhä on aiempien kirjojen päähenkilö, kovia kokenut nuori nainen Ira. Kauan sitten kuolleen Marja-äidin kohtalo vaivaa häntä, eikä isä Arto ole halukas kertomaan vaimovainaastaan eikä muutenkaan menneistä. Iran äiti oli aikoinaan missi ja feministinen kohukirjailija. (Hieman ihmettelen, ettei toimittajataustainen Ira käytä tiedonhaluunsa ammattitaitoaan esimerkiksi media-arkistojen setvitää.)

Pääjuoni kirjasta löytyy poliisivoimien entisestä voimanaisesta Kertusta, joka testamenttaa jäämistönsä Artolle. Kertun kertomus sitoo eri kertojien osat yhteen, sillä niitä yhdisävä teema kietoituu naisten kokeman väkivallan ympärille. Kerttu erikoistui auttamaan kotiväkivaltaa kokevia naisia ja löytämään naisiaan väkivaltaisesti kohtelevat miehet. Tässä työssä apuna toimivat Kertun alaiset, myös Esko, joka privaatissa oli Kertun miesystävä.

Eri kertoja- ja aikatasot loksahtelevat hyvin paikoilleen, ja Kaukosen käsittelytavassa viehättää omaperäiset vinkkelit teemoihin. Pieni hämäryys siellä täällä hiukan hämmentää: mietin usein, kuinka paljon minun täytyisi ymmärtää suhteessa sarjan osiin 1 ja 2.

Pikantti yksityiskohta pompahtaa henkilöiden nimeämisestä: Kaukonen selvästi panostaa henkilöiden epätavallisiin sukunimiin. Muuten ei Kaukosen sarja kallistu huumorin puolelle. Jännitys on psykologista ja henkilöiden paikka maailmassa kohtalonomainen.

•

Martta Kaukonen: Poissa, WSOY 2025, 134 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Dekkariviikko jatkukoon!

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

10 kesäkuun, 2025 · 6:29 am

Kimara ulkomaista jännitystä: Mitä kylvät & Myrkkyjen kuningatar & Kivi, paperi, sakset

Tämän vuoden alkupuolen työkiireitä olen katkonut silloin tällöin ajanvietekirjoilla. Vaikka minua hiertää, että kulutan vapaa-aikaa murhista lukemalla, tartun silti dekkareihin ja jännäreihin välipaloina. Välillä mittani tulee täytyy ja toivon genreen muitakin aiheita kuin nuorten naisten murhia. Toivoisin lisää taidevarkauksia, huijauksia ja muitakin rikosvyyhtejä kuin pakotettuja hengenlähtöjä. 

Tässä kolme ulkomaista jännäriä, joissa ei nuori nainen menetä henkeään – noin niin kuin otantana tarjonnasta. Kytkin ne kimpaksi kirjasomen dekkariviikon kunniaksi.

Donna Leon: Mitä kylvät

Guido Brunetti liikkuu taas verkkaisesti Venetsian kujilla ja kanaaleilla. Hän aterioi perheen parissa, ihailee varmaa vaimoaan, kuuntelee teinejään ja ahtaa ruokapöydässä rouvansa herkkuja. Luonnollisesti hän lukee antiikin klassikoista, joista hän peilaa nykykotkotuksia antiikin ikiaikaisiin totuuksiin.

Mitä kylvät siis kuuluu sarjaan ”sitä saat mitä tilaat”. Leon ei petä. Leonin kirjojen juoneen kuuluu aina perheasioiden lisäksi joku inhimillinen dilemma, tässä romaanissa yhden työkaverin osoittautuminen homoksi ja siihen suhtautumisen suojeleminen.

Romaanin rikosjuoni vie miettimään sarjan joka osassa jotain yhteiskunnallista teemaa. Tässä romaanissa se on ikiaikaisten, arvostettujen aatelissukujen ja heitä palvelevien palvelijoiden aseman eriarvoisuus sekä maahanmuuttajien tilanne.

Leon rakentaa vakaasti Brunettin maailmaa ja maailmankatsomusta. Ei mitään uutta, mutta tuttua ja turvallista, luotettavaa ja inhimillistä.

•

Donna Leon: Mitä kylvät. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Matkku Päkkilä ja Kaijamari Sivill, Otava 2024, 188 sivue eKirjana. Luin Book Beatissa.

Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatar

Robert Thorgood kehittelee cosy-sarjaansa, jossa poliisin apuna murhia setvii naiskolmikko: eläköitynyt, ikääntynyt nokkela nainen (Judith), papin rouva (Becks) ja koirien ulkoiluttaja (Suzie). Virkeyttä henkilökuvaukseen tuo päähenkilöiden erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet. Murhien lisäksi virittää jännite poliisivoimiin, joskin romaanissa Myrkkyjen kuningatar naiskolmikon poliisiapu virallistetaan.

Myrkkyjen kuningatar varioi suljetun huoneen myysteriä. Pieni kuntapäättäjien joukko kokoontuu ja yksi kuolee. Silminnäkijänä sattumalta istuu Suzie, naiskolmikon koiranulkoiluttajajäsen, joka suunnittelee talonsa laajennusta kapselihotelliksi.

Jännäri perustuu epäiltyjen taustojen pöyhintään ja siihen, että kaikista löytyy aina jotain epäilyttävää. Ihan kelpo eteneminen kirjassa on, mutta minusta kolmannessa osassa on jotain väsynyttä, liikaa täytettä, äkkikäänteitä ja turhan nokkela loppujuonittelu. Vaan kyllä tästäkin ihan viihdyttävä tv-sarjan tuotantokausi tullee, kuten ensimmäisistäkin. Ainakin ensimmäinen kirja taittui kivaksi tv-viihteeksi.

•

Robert Thorogood: Myrkkyjen kuningatas. Thamesjoes murhat osa 3, suomentanut Hilkka Pekkanen, Siltala 2025, 207 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset

Luonnollisesti menestysjännärisyä Kivi, paperi, sakset on tekeillä elokuva. Kyllä kirja sellaiseksi sopii: aluksi kehitellään henkilöitä, henkilösuhteita ja juonta, sitten lopussa järjestetään yllätyksiä. Lisäksi viritellään piinaavaa tunnelmaa, jossa pilkistää kauhuelementtejä.

Paras kerrontaelemetti pikkuhiljaa kiristävälle tunnelmalle syntyy siitä, että kaksi kertojaa vuorottelee. Lisävire syntyy, että, toisen kertomus alkaa vuosia aiemmin, kun toinen kuvailee nykytilannetta. Tässä romaanissa vuosien takaa kerrontahetkeen etenee vaimo, joka tekee päiväkirjamerkinnän joka hääpäivä. Nykyhetken aviokriisissä kärvistelee pariskunta Adam ja Amelia.

Adam pyörii taidepiireissä, sillä hän on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja, joka muokkaa ihailemansa skottikirjailijan kirjoja elokuviksi. Vaimo sen sijaan tekee työtä eläinhoitolassa. Eri piirit ja salaisuudet rapauttavat suhdetta, ja siihen lisääntyy jännityskerroksia.

Pidän romaania melko laskelmoituna, enkä pääse kiinni kirjan tunnetasoon, sillä en osaa ottaa niin tosissaan hääpäivien merkitystä kuin anglosaksinen populaarikulttuuri. Myönnän kyllä, että yllätykset ja tunnelma rakentuvat ammattilaistaidoin.

•

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset, suomentanut Outi Järvinen, Gummerus 2025, 209 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

9 kesäkuun, 2025 · 6:24 am

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Dekkariviikko alkaa! Kirjablogien dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka, jonka postauksesta pääset bongaamaan mukana olevat kirjasomettajat. Mukavan runsaasti meitä on mukana!

Vielä en tiedä, kuinka monesta dekkarista postaan viikon varrella (eli ehdinkö lukea ja kirjoittaa lisää). Aloitan siten kevään odotetusta kohokohdasta, Fred Vargasin uutuudesta. Olen jemmannut lukukokemustani juttusarjani aloittajaksi jo viikkoja.

•

Fred Vargasin Adamsberg-sarjan kymmenes teos Varjojen tallaajat (Gummerus 2025) alkaa taattuun tapaan: päähenkilö Jean-Babtiste Adamsberg pelastaa loukkaantuneen siilin ja samalla suitsaitsukkelaan päättelee yhden rikoksen ratkaisun. Jälkimmäinen kyllä kummittelee myöhemmin tässä uutuusseikkailussa.

Kymmenes sarjan kirja ohittaa lähes tyystin Adamsbergin sekavan ja kiinnostavan yksityiselämän ja pureutuu kummallisen rikosketjun selvittämiseen. Bretagnelaisessa pikkukaupungissa tapahtuu outo puukotus, ja samanlaiset tapaukset seuraavat toisiaan. Paikalliset poliisivoimat ovat Adamsbergille jo tuttuja, ja hän saa komennuksen osallistua tutkintaan.

Adamsberg luottoryhmineen majoittuu paikalliseen majataloon ja ystävystyy majatalon isännän kanssa. Piirissä pyörii myös kaupunkipahasen kuuluisuus, romantiikan ajan suosikkikirjailijan Chateaubriandin näköishenkilö, sukulainen alenevassa polvessa.

•

Tuttuun henkeen Vargaksen luomuksessa reaalimailman rinnalla kukoistavat kummalliset uskomukset ja voimat. Yksi niistä on se, ettei ihmisen varjon päälle saa kulkea, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Toinen on kolmetuhatta vuotta vanha paasi, jonka päällä Adamsberg makoilee löytääkseen oivalluksia. Sarjaa lukeneethan tietävät, millainen ajatusharhaileva heppu nerokas rikostutkija on ja miten hän ratkoo rikoksia:

”Ne perustuivat usein hämäräksi jääviin menetelmiin, jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua ”menetelmistä”, ja tarpomiseen sivupoluilla, joille vain harvat saattoivat häntä seurata. Välillä tutkimusten kestäessä päämäärä näytti unohtuvan ja ajatuskulut vaikuttivat järjenvastaisilta, mutta työtoverit pysyttelivät kyydissä, vaikka eivät aina kaikkea ymmärtäneet. Kun kollegat, varsinkin apulaiskomisario Danglard, moittivat Adamsbergia siitä, että heidät jätettiin harhailemaan pimeään, pomo vain levitteli käsiään todetakseen, että minkäs sille mahtoi. Hän ei nimittäin aina tiennyt itsekään, miksi toimi niin kuin toimi. Adamsberg antautui omanlaisensa tuulen vietäväksi.”

•

Vargaksen romaani paisuu lähes 500-sivuiseksi. Toisaalta vuolaus palkitsee, sillä omaperäisestä dekkaritekstistä saa nauttia pitkään. Toisaalta tällä kertaa pieni epäilyksen siemen alkaa minussa itää: romaanissa putkahtelee jopa liikaa juonenkäänteitä ja sivupolkuja, tutkinta junnaa ja kalmoja kertyy liikaa. 

Toki hykertelen omituisuuksia, toisaalta tyylittely ja henkilöiden ihmeellisyys voi jo vähän mennä överiksi. Vargaksen tekstissä syntyy kuitenkin mukava tunnelma siitä, että tyypit ja heidän omituisuutensa hyväksytään – jollei ihan sellaisenaan mutta silti ymmärtäen. 

Tiukkaa rikostutkintaa ajatellen ihmettelen, miten avoimesti poliisiporukka vatvoo tutkintaansa majatalon isännän kanssa, myös muiden sivullisten seurassa. Vaan ei Adamsberg-sarja ole tarkoitettu realististen poliisiromaanien lukijoille.

Vargas-romaanit loksahtavat lukijoille, jotka kaipaavat dekkareilta hippusia maagista realismia, inhimillistä merkillisyyttä ja merkityksellisyyttä sekä mutkikkaita polkuja kulkevaa kerrontaa yllättävine dialogeineen. Lopulta tunsin outoa rauhaa upotessani Adamsbergin kymmenenteen tutkimustapaukseen – tätä on vinkeä, omaperäinen jännärikerronta.

•

Fred Vargas: Varjojen tallaajat, suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2025, 478 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 huhtikuun, 2025 · 6:42 am

Dekkaripiirissä: Emelie Scheppin Kuolema heinäkuussa & Yrsa Sigurðardóttirin Muistan sinut

Kirsin Book Club järjesti spesiaali-illan niin, että Kirsi Ranin kutsui kirjakeskusteluun vierailijoita oman lukupiirinsä dekkariharrastajien lisäksi. Kirjapiiriin kututtuja olivat Heli Arjatola, Elina Backman, Marjut Castrén, Arja Korhonen, Raila Luhtala, Outi Mäkinen, Iitu Möttönen, Mirka Nenonen, Sini Paloheimo, Minna Väisänen ja minä.

Kirjapiiriläisten kuvat: Kirre Ranin

Kirjapiiriaihe rajautui pohjoismaisiin dekkareihin. Jokainen oli saanut valita nimikkodekkarin ja sen lisäksi kakkoskirjan. Näin kirjapiirissä sai hyvän tuntuman Pohjoisen uutuusdekkareihin. Mainio pohjus genreen käynnisti kokoontumisen, sillä Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo kertoi tämän hetken dekkaritrendeistä.

Kirsi kehysti vilkkaan keskustelun: aluksi rupattelimme pareittain lukemastamme samasta kirjasta, sen jälkeen tiivistimme lukukokemuksen muille ja tähditimme kirjat. Näin saimme katsauksen monesta uutuusdekkarista. Otava oli hengessä mukana, sillä lukupiiri sai kirjat kustantamosta – kiitos siitä.

Dekkaripiirikeskustelu oli antoisaa ja avartavaa. Oli etuoikeus päästä mukaan.

Seuraavaksi esittelen minulle osuneet dekkarit.

Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa

Emelie Schepp todennäköisesti aloittaa Maia Bohm -sarjan kirjalla, jossa naispoliisin perhe-asiat ovat kiinnostuksen kohteena rikostutkinnan rinnalla.

Maia Bohm muuttaa Motalaan äitinsä luo kahden lapsensa kanssa. Maia tuskailee ex-miehensä jättämää taloudellista perikatoa, ja kotitilanteen tuskallisuutta tihentää Maian 13-vuotiaan pojan heikko kunto, sillä poika odottaa sydänsiirtoa. 

Maia aloittaa selvittämään uudessa työpaikassa murhayritystä: uhrina on nuori opettajamies, jonka vaimo on ollut kateissa vuoden. Tapaukset liittyvät toisiinsa, ja on syytä epäillä, että tekijä on kummassakin sama. Dekkari etenee varmasti mutta hitaasti siten, että epäiltyjä marssitetaan kirjava joukko ja heistä paljastuu epäilyttävää ja yllätyksiä – samoin uhreista. 

Romaanissa hahmottuu hyvin se, miten uuden työparin puolikkaat tunnustelevat toisiaan ja löytävät varovaisesti luottamuksen ja yhteyden. Maian työpari Greg vaikuttaa varautuneelta, ja taustalla tykyttää aikaisemman työparin siirtyminen pois poliisivoimista. Yksinäisellä miehellä on yksi ystävä, ja siinä(kin) suhteessa jotain mutkistuu.

•

Henkilövetoinen dekkari toimii kaltaistensa tavoin siten, että lukija koukutetaan seuraamaan päähenkilön henkilökohtaista elämää, ja rikosjuoni kulkee siinä rinnalla. Tässä dekkarissa rikokset tuntuvat vähän pakolliselta pahalta Maian kotitapahtumien kohtalonkysymysten rinnalla. 

Pääteemaksi kohotan äitiyden, sillä siitä näyttäytyy romaanissa monenlaista. Esimerkiksi Maian välit äitiinsä ovat jännitteiset, ja syy löytyy hylkäämiskokemuksesta, ja Maian oma äitiys on kriisipisteessä. Jos Schepp loihtii Maia-sarjan, huomaan seikkoja, joita seurata: perhesuhteet, kipinän syttyminen patologin kanssa ja työsuhteet. Tämähän kuulostaa siltä, että odotan osaa 2.

•

Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa, suomentanut Hanna Arvonen, Otava 2025, 442 sivua.

Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut

Yrsa Sigurðardóttirin uusi sarja kantaa nimeä Musta jää. Kirjapiirikirjani oli sarjan kakkososa, mutta luin ensin aloittajan, Näen sinut (Otava 2024). Kerrontatekniikka siinä on samanlainen kuin toisessa osassa Muistan sinut (Otava 2025).

Kummassakin dekkarissa rakenne on tehokas: murhatarinaa viedään eteenpäin uhrin tai uhrien näkökulmasta niin, että he tulevat lukijoille tutuksi. Uhrien viimeisiä aikoja kuvataan ennen murhaa, jolloin he luonnollisesti ovat tietämättömiä kohtalostaan. Siten uhriksi joutuminen tuntuu lukijasta todella karvaalta.

Uhrien elämää seurataan pätkä kerrallaan kohti kohtaloaan, ja välissä seurataan jo tapahtuneen murhan rikostutkintaa. Vuorottelu jäntevöittää juonta ja jännitystä.

•

Näen sinut –dekkarissa selviää verinen kirvesmurha, jossa lahdataan nelihenkinen perhe ja kotiapulainen. Perheessä ei ole ollut kaikki hyvin, ja äveriään perheen välit karun, kaukaisen vuonoalueen harvalukuiseen väkeen ovat hieräneet. Epäilyttäviä henkilöitä on rajattu määrä. Arvasin kyllä kelmin aika alusta asti.

Muistan sinut -kirja vie pienelle saarelle hautajaisiin, jonne viisihenkinen kaveriporukka tulee muistelemaan opiskeluaikaista kämppäkaveriaan, johon heillä eikä toisiinsa ole juuri ollut vuosiin yhteyttä. Porukkaa yhdistää myös nuoruusaikojen kummallinen taupaus, kun yksi kämppiksistä katosi bileiden jälkeen. Vähitellen paljastuu salattuja seikkoja vanhoista ystävistä ja tapahtumista. Tunnustan: henkilömäärä teki seuraamisesta vähän sekavaa.

•

Sarjaa yhdistää sama poliisiporukka. Iðunn toimii poliisilääkärinä ja tutkii ruumiita ja niiden jäänteitä. Hänen roolinsa kasvaa toisessa osassa, jossa häntä piinaa paluu lapsuuden kotisaarelle. Häntä jäytää vanhempiensa vaikea ero ja hylkäyskokemus: isä ei pitänyt yhteyttä. Kun Iðunin sisarpuoli lyöttäytyy seuraan, tutkijanainen joutuu vaikeiden ja yllättävien tunteiden tuiverrukseen.

Kaksi muuta tutkintaryhmän jäsentä muodostavat ydinrungon: Týr on liittynyt sarjan ensimmäisessä osassa uutena porukkaan monien vuosien Ruotsissa asumisen jälkeen. Týrin taustasta putkahtaa kirjassa Näen sinut salaisuus, joka muuttaa ratkaisevasti hänen menneisyyttään. Vakain poliisivoimien henkilö on Káro, joka joutuu toistuvasti ihmettelyn kohteeksi poikkeavan ihonvärin vuoksi.  Eli jokaisella keskeishenkilöllä on taustansa, jota eri osissa voi tökkiä lisää – tai syventää. Poikkeuksellista on se, että romansseja ei viritellä.

Dekkaripiirissä teimme huomion islantilaisista nimistä: niistä ei suomalainen lukija juuri erota sukupuolta. Toisaalta se ei haittaa, toisaalta tunnistaminen voisi selittää henkilöiden välisten suhteiden luonnetta.

•

Maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan Islanti on maailman turvallisin maa, ja tilastollisesti Islannissa tehdään kutakuinkin yksi murha vuodessa. Jos Yrsa Sigurðardóttirin fiktio olisi totta ja siihen päälle laskisi muiden islantilaisdekkaristien murhat päälle, islantilaiset hupenisivat hurjaa vauhtia – murhatuksi tulisi vuosittain kymmeniä islantilaista ja jokunen maahanmuuttaja.

No, takaisin Sigurðardóttirin fiktioon: minun makuuni nämä kaksi kirjaa menivät turhan övereiksi, sillä ruumiita siunaantui liikaa, julmuus muuttui groteksiksi ja henkilöiden vuorovaikutusvaikeudet näyttäytyivät erityisen jähmeinä. Tosin kerronta luistaa ja rakenne on koukuttava. Harkitsen sarjan jatkon lukemista, mutta toisaalta poliisihenkilöiden elämän eteneminen kyllä kiinnostaisi…

•

Yrsa Sigurðardttóir: Näen sinut, Musta jää -sarjan osa 1, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala, Otava 2024, 304 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Yrsa Sigurðardóttir: Muistan sinut, Musta jää -sarjan osa 2, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Otava 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri

Avainsanat: ,

29 tammikuun, 2025 · 7:17 am

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa

Oi, hän on palannut – niin Kate Atkinson jännärikirjoittajana kuin Jackson Brodie dekkaripäähenkilönäkin! Yhdistelmä on minulle niin vastustamaton, että sähkökirjan myöhästyttyä oli pakko oitis kuunnella uutuussuomennos. Kuuntelurupeman aikana uusi neule valmistui, ja mieli hyrisi Atkinsonin sanailutaidosta: Kuolema kulkee kartanohotellissa (S&S 2025).

Juonijuoksutuksen sijaan kirjan alkupuoliskossa pysähdytään tilanteisiin ja henkilöihin. Jackson Brodieta voi kutsua päähenkilöksi, mutta suhteellisen vähän häneen keskitytään. Kyllä suhdestatus selviää, samoin toiminta kadonnen taulun etsinnässä, mutta monet muut henkilöt saavat runsaasti tilaa. 

Romaani rakentuu vuorottelevista näkökulmista. Kerronnan joustavuuden nautintoa lisää se, miten linjakkaasti Atkinson osaa limittää mennyttä ja kerronta-aikaa.

•

Henkilökuvauksen herkullisuus saa minut hihittelemään useaan otteeseen. Etenkin kirkkoherra Simon, kartanon vanha lady, Afganistanin sodan runtelema Ben ja Brodien kiukutteleva luottoapuri poliisivoimista erottuvat erilaisina, vetovoimaisina sivuhenkilöinä. Nostan tässä romaanin lady-tyypin, josta Atkinson leipoo tietoisesti Downton Abbeyn leskikreivittären nykypastissin.

Varsinainen juoni kilpistyy arrogantin vanhan ladyn ja hänen perillistensä hallinoimaan kartanoon, josta ladyn vanhin poika pykää hotellia. Kartanosta varastetaan Turnerin maalaus, mikä yhdistyy taloudenhoitajan katoamiseen. Samainen taloudenhoitaja on aiemmin lähtenyt toisesta talosta – silloin hoitajan roolissa – kainalossaan renessanssimaalaus nuoresta naisesta ja näädästä. (Taulun esikuva lienee Leonardo da Vincin maalaus Nainen ja kärppä, joka on minusta paljon vaikuttavampi ja kiehtovampi kuin Mona Lisa.)

•

Atkinson yhdistää dekkariinsa kerrassaan runsaasti aineksia. Loppuosasta kehkeytyy täysi farssi, kun kartanossa järjestetään murhaseikkailu. Näin kierrokset lisääntyvän sekä juonellisesti että kerronnallisesti. Atkinson punoo romaaniinsa perienglantilaisen dekkarin juonikaavaa (mm. Christie ja kirjassa mainittu brittidekkaristi), parodioi perinteitä ja vetää Brodien casen juonilangat yhteen. Ekstrana loppuhuipennuksessa tavataan vaarallinen taparikollinen.

Tämä sekamelska kasautuu kuuloluissani nautittavaksi kokonaisuudeksi, jonka toivoisin näkeväni tv-draamana. Lisähöysteenä saan nauttia romaanin mittaan pohdinnoista uskon menettämisestä, aristokratian alamäestä, perintöriidoista ja sattumista, jotka uskomattomina voivat olla uskottavia (jos niin haluaa). 

Monia muita dekkaristeja tehokkaammin Atkinson hallitsee vivahteikkaan kerronnan, liukkaan sanailun ja huumorin eri sävyt. Välillä hohotan dialogin, sanaleikkien ja viittauksien vuoksi. Jonkun makuun alun verkkaisuus ja lopun kartanohotellihupsuttelu voivat mennä överiksi, mutta minä virkistyin.

•

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa, suomentanut Kaisa Kattelus, S&S 2025. Kuuntelin BookBeatin äänikirjana, lukijana Antti Virmavirta, 12 tuntia, 24 minuuttia.

P.S. Toivoisin äänikirjojen lukijaääniltä, etenkin mieslukijoilta, että he eivät imitoisi dialogeissa eri henkilöitä, etenkään äänenmuunnoksin kirjan naishenkilöitä. Ihan eleetön lukeminen riittää, kiitos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

11 tammikuun, 2025 · 7:39 am

Keigo Higashino: Pahan asialla

Onko jo nimetty jännityskirjallisuuden alalajiksi kirjailijadekkarit? Hyvinpä voisi! Guillame Musse väsäsi ihan trilogian kirjailijakeskiöstä, ja onhan samanmoisia muitakin, Stephen Kingilläkin. Joulukuussa luin japanilaisen kirjailijajännärin, Keigo Higashinon Pahan asialla (Punainen Silakka 2024).

Minäkertoja on irtisanoutunut opettajan hommistaan kirjailijakutsumuksen vuoksi, joskin hän on julkaissut ”vain” lastenkirjallisuutta. Hänen naapurissaan asuu lapsuudesta tuttu menestyskirjailija Kunihiko Hidalka, joka on muuttamassa toisen vaimonsa kanssa rapakon taa. Hidalkan ensimmäinen vaimo on kuollut muutama vuosi sitten. Romaani alkaa, kun minäkertoja Osamu Nonoguchi vierailee naapurissa juuri ennen Hidalkan muuttoa. Seuraava tieto naapurista onkin murha.

Murhaa tutkiin Nonoguchin entinen opettajakollega Masaya Fujio, joka onnistuu poliisina paremmin kuin pedagogina. Rikostutkinta etenee lautapelin tapaan: se etenee erilaisin siirroin, peruuttaa, muuttaa suuntaansa – yllättää.

Monen dekkarin tavoin henkilöiden menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, ja sieltä löytyy murhan monimutkainen syyvyyhti, joka sisältää jos jonkinlaista rikosta. Lukijana mieleni muuttuu monesti murhaajan henkilöllisyydestä, vaikka epäilys väreilee tiettyyn suuntaan aika varhain. Käänteet pitävät koko ajan virkkuna.

Romaanin kerronta viehättää. Siinä verkkaisuus kytkeytyy harkittuun tapaan edetä polulta toiselle. Henkilöistä avautuu erilaisia puolia, ja dialogit pomppivat kohteliaina pallotteluina, joiden tarkoitus johtaa poliisia maaliin. Olipa miellyttävän vanhahtava ja silti tuore dekkarituttavuus!

•

Keigo Higashino: Pahan asialla, suomentanut Raisa Porrasmaa, Punainen Silakka 2024, äänikirjana 7 tuntia 41 minuuttia, lukijana Juhani Rajalin. Kuuntelin BookBeatissa,

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 tammikuun, 2025 · 4:26 pm

Jussi Adler-Olsen: Selli

Se siitä – sarja Osasto Q on valmis. Kymmenes osa Selli (Gummerus 2024) päättää tanskalaisen poliisitalon kellarissa ratkaisemattomia keissejä selvittävän ryhmän seikkailut. Ihan mallikas, sarjan tyyliin sopiva lopetus!

Minua miellyttää, että viimeinen osa sulkee sarjan myös siten, että ensimmäisen osan Vanki henkilöitä tuodaan mukaan ratkaisemaan koko sarjan mittaan seurattua mysteeriä. Päähenkilöä Carl Mørk joutui aikanaan työtovereittensa kanssa väijytykseen, jossa kuoli läheinen työkaveri ja toinen neliraajahalvaantui. Jälkimmäistä Carl on kannatellut kaikki vuodet, ja viimeisessä osassa roolit kääntyvät yllättävästi ja miesten elämään vaikuttanut rikos ratkeaa.

•

Mieltymykseni sarjaan perustuu henkilökuvaukseen ja -galleriaan. Kuten sarjoissa aina vetoaa päähenkilö ja hänen elämänsä eteneminen, eli lukija haluaa tietää, miten päähenkilön käy. Carlin suhteen on saanut jännittää hengissä selviämisen lisäksi rakkausasioita.

Lisäksi sarjan sivuhenkilöt ovat vedonneet, koska osasto Q muodostuu kovin kirjavasta ja eksentrisestä väestä, joka sarjan eri osissa on ollut jopa rikostapausten keskiössä. Gordon on porukan uusin, Rose todella kameleonttimainen tapaus ja Assad hymähdyttää kielikompasteluin ja itkettää perhetragedioineen.

•

Minun makuuni sarja edetessään täyttyy räjähdyksin ja veriteoin turhan räikeästi. Räiskentelystä ei todellakaan säästytä päätösosassa. Lisäksi juoni etenee kovin mielikuvituksellisesti.

Yhdeksäs osa päättyi Carlin vangitsemiseen, ja kymmenes osa Selli jatkaa heti siitä. Ällistyttäviä pakoja ja nokkelia selviytymisiä riittää, ja vain liukkaan rikosviihteen nimissä ne voi uskoa. Huumerikoksien perässä käydään Hollannissa ja sieltä palataan tihutöihin Tanskassa, josta löytyy pääpahis.

Sarja päättyy niin, että ehkä jokin spin off voisi joskus ilmestyä, mutta tuskin. Jokaisen tärkeän henkilön kohtalo saadaan tyydyttävään pisteeseen. Ymmärrän sen: kaikkien verenvuodatuksien ja rikoskokemusten jälkeen palkintona on sarjan tärkeimmille henkilöille lohtu.

•

Jussi Adler-Olsen: Selli, suomentanut Kari Koski, Gummerus 2024, 407 sivua eKirjana. luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 tammikuun, 2025 · 7:14 am

Lilja Sigurđardóttir: Sysimusta kuilu

Lilja Sigurđardóttirin Áróran tutkimuksien viisi osaa on suomennettu tiuhaan tahtiin. Viimeiseltä osalta vaikuttava Sysimusta kuilu ilmestyi heti uuden vuoden alussa ja sulkee sarjan pääjuonen: Áróran sisaren murha saa ratkaisun.

Olisi voinut luulla, että murha selvisi jo neljännessä osassa, jossa siskon ruumis löytyi, mutta käy ilmi, että siskoa ei saatu hautaan kokonaisena – jotain jäi puuttumaan. Puuttuva osa saa Áróran tolaltaan, ja tutkimus jatkuu.

Rikosetsivät yrittävät selvittää siskon murhanneen miesystävän Björnin murhaa, ja Áróran miesystävä Daníel selvittelee kahvilayrittäjien yllättävän suuria rahavirtoja. Piinkova talousrikosetsivä Áróra pöyhii samoja asioita ja jäljet johtavat sylttytehtaalle, huumekauppojen rahanpesuun. Kaikki langat solmiutuvat.

•

Viides osa etenee sujuvasti ja hyödyntää kolmea kerrontalinjaa. Kursiivilla erottuu Ísafold-siskon viimeiset vaiheet, välillä juoni seuraa huumepomon juoksupojan tilannetta ja kolmas kokonaisuus kuuluu Áróralle ja Daníelille. Kokonaisuus on kompaktisti kerrottu, ja Islanti-ympäristön kuvaus ryydittää sitä. Maisema resonoi tunnelmiin ja toimii sellaisenaan.

”Áróra tuijotti auton ikkunasta ohi kiitävää tasapaksua maisemaa. Ympärillä roikkuva tiheä, harmaa ja hienojakoinen tihkusade esti näkemästä vuoria. Daníel piti tuulilasinpyyhkijät taukoamatta käynnissä. Áróra oli oppinut tuntemaan Suðurnesin alueen jokaisen mutkan ja nyppylän, mutta nyt hän ei tuntenut muuta kuin haikeutta, kun he etenivät loputtomalla laavakentällä.”

Vahvasti vaikuttaa siltä, että viides osa jää viimeiseksi, vaikka loppusivuilla vähän ovi jää raolleen jatkolle. Tällä erää joka lukija saa tahollaan päätellä Áróran romanssin ja tutkijauran jatkon.

•

Lilja Sigurđardóttir: Sysimusta kuilu, suomentanut Seija Holopainen, Docendo 2025, 152 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

23 marraskuun, 2024 · 6:07 am

Dekkariputkeni 2024 koonti

Olen usein marraskuussa äitynyt postaamaan dekkareista. Ihmisen synkät puolet osuvat genretietoisesti vuodenajan pimeyteen.

Viikon viimeisenä loppuun saatettuna lukukokemuksena on myös dekkari, Eva Franzin On lähtösi huoleton (suomentanut Ulla Lempinen, S&S 2024). Nimestä huolimatta huolettomuus on kaukana: heikkoihin kohtiin iskevä, manipuloiva ex-rouva ammutaan paljuun ystäväporukan rapujuhlien jälkeen. Rouvasta ja hänen perhesuhteistaan paljastuu huolestuttavia seikkoja, eikä ystävienkään elämä ole kupruja vailla.

Toinen pääjuoni kirjassa kulkee kahden polisiin perhe-elämän mukana: Anna Gladin ja Tomas-kollegan poika on nelivuotias, joten ruuhakavuodet työvuorojen ja päiväkotiarjen sekamelskassa koettelevat. Arjen asiat ovat tässä kirjassa makuuni. Muuten kirja sopi välipalaksi.

Myös muut dekkariputkeni lukukirjat olivat kaikki sarjojen osia:

Anneli Kanto: Kaivatut. Kolmas osa päättää hienosti Noora Näkijän selvitystarinat. Aihe on jo sinänsä tärkeä: paperittomat pakolaiset ja nousevan nuorison vastuuntunto. Inhimillisyys pahojen aikeiden ja tekojen vastakohtana antaa toivoa.

Satu Rämö: Rakel. Jatkuuko sarja? Ainakin jäi asioita kesken, vaikka muutamia Hildurin perheeseen liittyviä arvoituksia ratkesikin. Hildur pääsi edellistä osaa paremmin esille, mikä toimi hyvin. Hildurin äitiin kytkeytyvien salaisuuksien lisäksi romaanissa ruoditaan risteilyaluksen salattuja puolia.

Lilja Sigurðadóttir: Kuolonmustaa laavaa. Voi hyvänen aika näitä islantilaisia nimiä erikoismerkkeineen, tämä päähenkilökin, Áróra! No, kerronta kulkee liukkaasti, mutta tenkkapoo minulle on tulla kolmivuotiaan tytön suhteen, koska lapseen on siirtynyt päähenkilön siskovainaa. Se on romaanin yksi juonne, toinen on päähenkilön poliisirakastetun naapurin katoaminen.

Arttu Tuominen: Lavastaja. Delta-sarja päättyy hyytävään caseen. Deltalaiset kuvataan mainiosti, mutta murhaajan psykopatia alkaa käydä hermoilleni. Rohkea lopetus sarjalle kuitenkin!

Guillaume Musso: Elämä on romaani. Kate Atkinson onnistui upeasti vaihtoehtoisissa kertomuskerroksissa romaanissa Elämä elämältä. Musso pyrkii johonkin samankaltaiseen kirjailijateemaisen jännäritrilogiansa päätösosassa. Valitettavasti kirja tavallistuu loppua kohti.

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi. Joulun blingbling saa synkkiä sävyjä maailman äärilaidalla, jossa majakan kivikkoon tippuu ihminen jos toinenkin. Ja kolmas. Sitä selvitetään Ari Thor -sarjassa, jossa nimihenkilö joutuu kaivelemaan varautuneesta mielestään isyys- ja perheasioita.

•

Lisään tähän vielä tuoreen lukutunteeni. Aloitin juuri toistamiseen Fred Vargaksen Adamsberg-sarjan ensimmäistä osaa Sinisten ympyröiden mies (suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2007). Kirja on valittu kirjapiirini joulukuun keskusteluaiheeksi.

Muutaman sivun lukemisen jälkeen minuun valui mielihyvän tunne: taitavan vivahteikas kieli, kerroksellinen kerronta, ilkikurisen huumorin pilke, henkilöt, arvaamattomuus, tyypittely sävykkäästi, henkilökuvauksen tarkkuus, vinksahtaneisuus kaunokirjallisin keinoin… Siinäpä dekkarityyliä minun makuuni. Joten maaliskuuta odotellessa, jolloin kymmenes Adamsberg-suomennos Varjojen tallaaja ilmestyy.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,

22 marraskuun, 2024 · 7:25 am

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi 

Mitä kummaa: dekkariputki osoittaa taas Islantiin!

Huomaan lukeneeni useita Ragnar Jónassonin dekkareita, nyt vuorossa Ari Thor -sarjan neljäs osa Sydäntalvi (Tammi 2024). Vaikka kirjailijan tyylissä on pelkistävää henkeä ja nykivää kerrontaa, juoni vetää.

Sydäntalven jännärijuoni vetoaa alkuunsa minua perinteisenä suljetun tilan arvoituksena – tavallaan ja siksi, että epäiltyjä on rajatusti 3 – 4 ihmistä harvaan asutulla rantakolkalla, kivikkoon päätyvän jyrkänteen reunalla. Suljettuun tilaan sisältyy talon lisäksi majakka jyrkänteen reunalla. Terävien lohkareiden päälle on jo pudonnut kolmas saman perheen jäsen, joten on aika selvittää, mistä on kyse.

Romaani kuljettaa mukanaan Arin elämän käänteitä. Nyt hän on tulossa isäksi. Suhde tulevaan äitiin jatkuu kummallisen varovaisena ja veitsenteräisenä. Isyys merkitsee Arille itse- ja suhdetutkiskelun aikaa, ja lisäksi suku ja yhteys ihmisiin askarruttavat häntä. Se ryydittää kirjan psykologista otetta. Sen sijaan Arin entinen pomo Thomas jää kalvakaksi ja yksioikoiseksi.

Innostuin alun jämäkästä rajauksesta rikosratkonnassa, mutta vähitellen meno meni melko arvattavaksi. Arin rooli selvitystyössä ja pahan kaivuussa kyllä tuli selväksi: päähenkilövetoisuus ja hänen puolellaan pysyminen toisaalta vetoaa, toisaalta jähmettää. Romaani sijoittuu joulunaikaan, ja tuiskuava, tuulinen rannikko maailman reunalla sopii melankoliseen tunnelmaan, jota lumen lisäksi valaisee uusi elämä kaikkien kuolemien seassa.

P. S. Ragnar Jónasson Pimeys-romaanista on suoratoistossa kansainvälisesti tehty The Darkness -draamasarja. Konkariohjaaja Lasse Hälsström on sen takana, pääosassa Huldana Lena Olin. Ensimmäinen osa on nimensä mukainen: synkkää on. Vieraannuin, koska kaikki islantilaiset puhuivat englantia ja Huldan hahmo mököttää botox-huulet turpeina. Kyllä se pitäisi sietää fiktiossa mutta toisin kävi. Sarjan katsominen jäi ensimmäiseen jaksoon.

•

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi, suomentanut englannin kielestä Antti Saarilahti, Tammi 2024, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 marraskuun, 2024 · 7:27 am

Guillame Musso: Elämä on romaani

Dekkariputki suuntautuu nyt Ranskaan.

Ranskalaisdekkaristin Guillame Musson Kirjailijatrilogian päätösosaan sopii tämä sitaatti:

– Luomisessa on olennaista, että kokeilee yhä vain uusia juttuja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään tai joita ei tarvitse seurata loppuun asti. 

Sitaatin johdattelemana odotan Elämä on romaani -kirjalta perusdekkaria suurempaa. Odotukset kutistuvat, mutta sitaattia romaani toteuttaa: luomista, kokeilua, tyssää loppua kohti.

•

Aiemmat Musson kirjailijasarjan dekkarit ovat olleet rikoksia ja ratkaisuja melko perinteiseen tapaan ketjuttavia niin, että menneisyys selittää tapahtumia. Niissä kirjailijuus on kuulunut kuvioon oleellisesti. Kirjaijuus korostuu tässä sarjan kolmannessa osassa suureksi luomisvoimaksi fiktiomaailmassa, tavalliseksi ihmispoloksi rakkaus”tosi”elämässä.

Ollakseen ranskalainen dekkaristi hänen romaaninsa tuntuvat jenkkiläisiltä, tosin kirjoissa on kytköksiä Amerikkaan ja siellä asumiseen. Elämä on romaani alkaa brooklynin maisemista, käväisee Korsikassa mutta parkkeeraa pariisilaiskortteleihin. Miljöö vaikuttaa mutta sitä merkittävämpi rooli annetaan rakenteelle, joka myötäilee pääteemaa.

Musson romaania ei voi millään muotoa pitää elämänmakuisena vaan paperinkahisevana kokeiluna leventää jäännitysgenreä. Moni asia osoitetaan lähestulkoon keksityksi. Tiivistän: kirjoitusjumissa jököttävä miesmenestyskirjailija kirjoittaa jännitysromaania, jossa on päähenkilönä naismenestyskirjailija. Kirjan mieskirjoittaja änkee mukaan romaaniinsa. Romaanin ja mieskirjailijan elämässä on yhtäläisyyksiä, mutta sekään ei riitä vaan romaanissa on eri tekstilajeja ja useita näkökulmia kirjailijan ns. tosielämästä, jota piinaa avioero ja tuska lapsen ja rakkauden menettämisestä.

Tavallaan kirjaan kehkeytyy kiinnostava kierre mutta se kuristuu omaan näppäryyteensä. Liian itsestään tietoinen kerronta lukuisine kirjallisuussitatteineen ja namedroppailuineen (ja inhokkini: asu-, desing- ja ulkonäkökuvauksineen) hyydyttivät minut. Hyvä yritys, mutta kompastuin.

•

Guillame Musso: Elämä on romaani, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2024, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Romaani

Avainsanat:

20 marraskuun, 2024 · 7:00 am

Arttu Tuominen: Lavastaja

Dekkariputki jatkuu!

Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.

Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.

Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.

Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.

Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.

Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.

•

Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

19 marraskuun, 2024 · 7:29 am

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa

Marraskuun dekkariputkessa olen postannut viimeksi Satu Rämön Rakel-romaanista, jossa toimitaan Islannin kiehtovassa ympäristössä. Sitä ennen postasin Anneli Kannon Kaivatut-romaanista. Niistä löydän yhteyksiä Lilja Sigurðardóttirin Kuolonmustaa laavaa -jännäriin.

Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -kirjasarjasta olen postannut osa kerrallaan. Rämöön se yhdistyy Islanti-ympäristön ja perhe-asioiden vuoksi. Kantoon linkki on väljä mutta yllättävä: Kuolonmusta laava -romaanissa on kontakti yliluonnolliseen; Kannon romaanissahan vilahtaa selvännäkijyys.

Sigurðardóttir yllättää ainakin minut: kolmevuotiaan mieleen on siirtynyt Áróran sisar, eli päähenkilölle varmistuu oudosti, että sisko on kuollut. Aiempien osien punainen lanka on seurannut tiukkoja siskoetsintöjä. Ne saadaan päätökseen, mutta en paljasta muuta kuin, että kaikille ottaa koville (myös lukijalle) pähkäillä, mitä tämä lapsen haudantakainen puhe oikein on.

Toinen juoniosuus seuraa Áróran miesystävän naapurin katoamista. Dragqueen Lady Gúgúlú osoittautuu melkomoiseksi salailijaksi, ja hänen taustansa ylittää mielikuvituksen. Áróran ja poliisirakas-Daníel joutuvat Ladyn takia kiperiin tilanteisiin, kun he saavat selville Ladyn menneisyyden ja jo sitä ennen.

Tapahtumat hipovat epäuskottavuutta kuten myös lopun kiihtyvät käänteet. Viihdyn silti ja jään odottamaan kahdeksatta osaa (linkki sarjan aikaisempiin postuksiini). Vaikka monet arvoitukset ratkeavat, jää yksi ydinkysymys vastauksetta – ja tuliperäinen maa ja kuuma laava jäävät höyryämään.

•

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Docendo 2024, 165 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus