Avainsana-arkisto: Kansallisteatteri

Kansallistetatteri: Kolme sisarta

Kolme sisarta modernisoituu Kansallisteatterissa vähintään visuaalisesti ja on väkevästi ohjaajan ja ensemblen taidetta. Esitys pistää pään pyörälle, aukenee kaikkine aineksineen vähitellen ja tarjoaa rutkasti tulkittavaa. Kansallisteatterin versio on sellainen, että siitä ei voi sanoa yksiselitteisesti mitään. Se on hämmentävä, haarautuva ja siksi kiinnostava. Samoilen esityksen runsaudessa, jota ei ole helppo jäsentää tai tiivistää. Polveilen mielenjuolahduksiin.

20181128_084320.jpg

Liike

Teatteriesitys käynnistyy karusellina, jota korostaa lavan vinha pyörivyys. Komea datshalavastus kiertää niin, että välillä silmissäni vilisee kuisti, välillä kolmen sisaren ja veljen sali, portaikko yläkertaan, yläaula eli näytelmän keskushenkilöiden asumus. Liikettä tehostavat simultaaniset tilanteet, joita välitetään samanaikaisesti livevideokuvin ja lavatapahtumin. Liike on myös väkevää fyysisyyttä, miehistä uhoa ja hikeä.

Väliajan jälkeen liikkeen suunta muuttuu vertikaaliseksi ja simultaanisuus karsiutuu. Esitys ei muutu suoraviivaiseksi, mutta liike näyttämöllä on joko loikkimista suoraan näyttämön reunasta toiseen tai edestä taakse. Samalla lavastus muuttuu: krumeluuri väistyy, jäljelle jäävät suorat, rajaavat seinät, sitten vain palkit, sitten ei mitään. Symbolista? Kyllä.

Silmäntäydeltä

Visuaalisuus hallitsee katsomiskokemustani. Alun monimuotoisuus on tuottaa ähkyä, jopa vaikeaa seuraavuutta, mikä heijastaa nykypäivän hajaantunutta kokemustodellisuutta, kun ärsykkeitä tunkee sieltä sun täältä. Kiinnitän huomiota väreihin, asuihin, henkilöiden ilmeisiin ja asentoihin. Nauliinnun videokuvien kuvakulmiin, pysäytyksiin ja hakkaaviin, hahmottomiin kuvituskuviin.

Esityksen aikana on useita huikaisevia näyttämökuvia. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tulipalo on vaikuttava, samoin vähittäinen visuaalisten virikkeiden autioituminen.

Koko esitys herättää enimmäkseen kysymyksiä, ja sitä tukevat monenmoiset lavastusyksityiskohdat. Mietin sisarusten salin tv:tä, josta esityksen alussa tulee vain urheilua. Näytelmän henkilöiden pettymyksen ja ahdistuksen kasvaessa tv-tarjonta muuttuu. Ruudulla vilahtaa mustavalkoisia teletappeja ja muuta satunnaista sälää.

Sannista Tšehoviin

Näytelmän jälkeen korvamato soittaa päässäni Sannin biisiä ”Jos mä oon oikee”. Ei, se ei soi näytelmässä, vaikka siinä kuullaan nykymusiikkipätkiä. Poimin silti Sannin biisin Tšehovin näytelmän ydinajatukseksi: tunne ulkopuolisuudesta, otteettomasta elämättömästä elämästä. Dramaattisimmissa kohtauksissa kolme sisarta ja veli liikkuvat vitivalkoisissa, tahrattomissa vaatteissa – vaikka ympäröivä ympäristö palaa tuhkaksi ja sisukset korventuvat toteutumattomista unelmista. He näyttävät aaveilta.

Näytelmän mittaan en kiinnity henkilöihin, he jäävät edustajiksi. Se ei tarkoita sisällön tyhjyyttä tai näyttelemisen yksiulotteisuutta – ei ollenkaan, näyttelijätaidot loistavat – vaan sitä, että minulle henkilöt edustavat kukin tahollaan erilaisia täyttymättömiä toiveita. Haaveissa tavoiteltu ”Moskova” on ilmeinen metafora kaikelle, mitä kukin havittelee muttei ole valmis lopulta toteuttamaan. Se sysää eksistenssikriisiin, jossa on paljon puhetta ja tukahduttavia odotuksia vaan ei voimaa tehdä.

Kolme sisarta

Kuva: Ilkka Saastamoinen. Kansallisteatterin Flickr-kuvagalleria.

Ilmeisin sannimainen hahmo on perheen vanha ystävä, tohtori, joka suureen ääneen epäilee olemassaoloaan ja kokee katoavansa kuten muistinsa. Teatteri sinänsä on jo lumetta, mutta sen on myös mahdollista tuoda esille todellisuutta ja ajattomuutta. Kylmiä väreitä aiheuttaa kohtaus, jossa lavan hetkeksi valtaa maastopukuinen ja kommandopipoinen rynnäkkökiväärisotilas. Siirryn salamannopeasti muutaman vuoden takaiseen tapahtumaan, jossa terroristit valtasivat moskovalaisen teatterin. Sitäkin ”Moskova” voi olla. On.

Ihmisyys

Kohtaamattomuus on näytelmässä keskeistä. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan psyykkisesti ja fyysisesti siellä, missä ei pitäisi. Rakkautta on sakeanaan, mutta kohteet ovat vääriä tai tunteet eivät kohtaa.

Ajaton Tšehov kuvaa modernia ihmistä, joka on rikkinäinen, vailla eheää minuutta eikä koskaan valmis. Sisarten veljellä on puhutteleva puheenvuoro, jossa hän kuvaa kierrettä sukupolvelta toiselle: vanhempien virheet ja keskeneräisyys siirtyvät malliksi seuraavalle polvelle. Ja perhettään pakoileva upseeri julistaa, miten parin sadan vuoden päästä he, näytelmän henkilöt 1900-luvun alusta, näyttävät kammottavilta ja naurettavilta. Hmm. Samanlaisilta kuin me.

– –

Anton Tšehov: Kolme sisarta
Kansallisteatteri, esitys 27.11.2018
ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
lavastus: Markus Tsokkinen
rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Katso lisää työryhmästä ja esitysesittelystä: esityksen kotisivut.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Homoäiti

Omapohjan lavalla on toisen näytelmän lavasteet ja niiden lisäksi useita mikrofoneja ja pientä sälää, kuten metronomi, tuulikello ja minikokoinen hiekkalaatikko. Esityksen alussa Homoäiti-monologin kirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala jutustelee ja räplää lavalla mikrofoneja, kun esittäjä Katja Küttner saapuu lavalle selitellen myöhästymistään. Katsojana minut liu’utetaan teatterilliseen todellisuusilluusioon, jossa tosi ja esitys punoutuvat.

Homoäiti perustuu väkevästi kirjoittajan dokumentaatioon, joka on muokkautunut autofiktiolta vaikuttavaksi proosaksi. Siinä perustarina etenee kronologisesti mutta rikkoutuu takaumin tai sivutarinoin. Päätarina kertoo äidistä, joka synnyttää tyttären, kun ensimmäinen lapsi on parivuotias. Tarinointi keskittyy vanhemmuuden ruuhkavuosiin, jolloin kotiäiti hyörii uhmaikäisen ja imettäväisen hoivapyörteessä, puoliso tekee pitkää työpäivää ja uusi asuinympäristö vierastuttaa. Kertoja on elämän alun lisäksi päättymisen äärellä, sillä hän kohtaa vanhojen sukulaisten kuoleman.

20181110_064844.jpg

Esityksen kertoja hakee paikkansa elämäntilanteessa, ajassa ja paikassa, jossa on välillä lähellä ja kaukana itsestä ja muista, ja matka on suhteellinen – lähellä ja kaukana suhteessa suhtautumiseen:

Kymmenen metriä kohtaloitten välissä.”

Elämän alku, loppu, rakkaus, viha, pelko ja väsymys helisevät, suhisevat, kalisevat ja ritisevät. Ensin hämmästelen mikrofonien määrää ja käyttöä, mutta niiden merkitys avautuu aika pian. Koputtelut, rahinat ja muut ihmistuotetut ääniefektit Beethovenin ja muun musiikin lisäksi kuuluvat oleellisesti tunnepuolen ilmaisuun.

Monologia katkovat kirjoittaja-ohjaajan väliintulot: käväisyt lavalla, välihuomiot tai lyhyet dialogit Küttnerin kanssa. Yhteispeli vaikuttaa spontaanilta, eikä se katko tai vieraannuta vaan raikastuttaa esitystä. Katja Küttnerin ilmeikäs sanallinen ja sanaton ilmaisu sekä heittäytyminen vanhemman ja lapsen rooleihin vetoavat aitoudellaan. Läsnäolon valovoima häikäisee silloinkin, kun lavalla on pimeää.

Monologin kertoja on sateenkaariperheestä, vaan eivät vanhemmuuden, parisuhteen, ajankäytön, viihtymisen ja elämän rajallisuuden kysymykset rajaudu seksuaaliseen suuntautumiseen. Taidokkaan taiteen tavoin yksityinen muuttuu samastuttavaksi, yleistyy kokemukseksi. Tunnevaihtelut vievät laidasta laitaan, ja vaihteluväliä riittää tekstin välittämisessäkin: se kuulostaa luennalta, puheelta ja runolta. Poimin käsiohjelmasta osuvan  luonnehdinnan kokonaisuudesta: ” – – asiat kerrotaan sen sijaan, että ne näytettäisiin.” 




Pääsin Bloggariklubin kanssa näkemään Homoäidin ennakkoesityksen ja sen perään vielä kuuntelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kokemuksia harjoitusprosessista. Näytelmän nimeä on harkittu moneen kertaan, mutta se tuli valituksi jännitteisyyden vuoksi. Bloggariklubilaisten kommentit nimen monitulkintaisuudesta suhteessa esityssisältöön todistivat, että valinta osuu.

Küttner kertoi olleensa prosessissa mukana jo 1,5 vuotta eli tekstin koko synnyttämisrupeaman. Noin tuhat sivua Junkkaalan tekstiä kutistui harjoitusten aikana kolmeenkymmeneen liuskaan, mutta ehkä meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus saada luettavaksi Homoäiti prooasakirjana.

20181107_204601.jpg

Heini Junkkaala Omapohjan lavan reunalla edessään työvälineet, joilla hän edesauttoi esityksen etenemistä.

– –

Homoäiti
Kansallisteatteri, kantaesitys ja ensi-ilta 9.11.2018 (ennakko 7.11.2018)
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Esiintyjä Katja Küttner
Katso lisää esityksen kotisivulta.

Muualla: Blyggiblumsteri ja Kujeruksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Musta Saara

Kansallisteatterin Musta Saara mellastaa kirjavana kokoelmana kulttuuris-poliittisia huomioita ja hurlumhei-hetkiä. Näyttävä aistivyöry pökerryttää, ja siksi minun on pitänyt muutama päivä sulatella ensi-illassa kokemaani.

Pirkko Saision draamassa on kaksi pääpolkua: 1) romaniseurue pyrkii Transilvaniasta Ranskan rannikolle kohtaamaan pyhimyksensä Mustan Saaran ja 2) oikeistopopulistinen isä-Teräväkynä (lue: Le Pen) kisailee Ranskanmaalla puoluepomopaikasta tyttärensä kanssa. Näistä haarautuu lukuisia sivupolkuja, joissa temmeltävät sika, tanssiva karhu, kolme ikääntynyttä tanssityttöä, Dracula, rouva Ceausescu jne. Karnevaalissa ei vedetä rajaa eikä lasketa määrää – niin kuin emme tiedä Välimereen hukkuneiden pakolaisten määrää.

En ole nähnyt Homoa enkä Slavaa, sen verran kuitenkin Saisiota, että osaan odottaa moninaisuutta. Sitä saan ja hurjaa mielikuvituksen lentoa, jossa yhdistellään mitä vain – ja katsoja saa iloita yllätyksistä, arvaamattomista asetelmista.

Puoliajan jälkeen odotan innostuneesti toista näytöstä, eikä hirvitä kolmituntinen kokonaispituus, vaikka kipurajani on usein runsas kaksi tuntia. En ole vieläkään varma, johtuuko väsähtämiseni minusta vai esityksen yltäkylläisyyden kuormasta. Joka tapauksessa sian (kyllä: sian) poliittinen kiito paljoine puheineen jumittaa keskittymiseni. Mieleeni kyllä jää lentävä lause: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.” Pystymme kaikenlaiseen hyvässä ja pahassa, ja valitettavasti paljolti pahassa.

20180914_063007.jpg

Jussi Tuurnan musiikin merkitys korostuu, ja miksipä ei, sillä ensemblen laulu- ja soitantotaito kuulostaa musikaalimaisen komealta. Kaikki lavalla esiintyvät heittäytyvät – sekin on komeaa. Haltioiduin lavastuksesta, jossa valo ja liike tukevat sakeaa toimintaa. Erilaiset pyörivät ratkaisut hallitsevat: Dracula liukuu hameenhelman alle kätketyillä pyörillä, Mad Max -tyylinen sähköprätkä leideineen pyörii, kuumailmapallo pyörii, iki-ihanat, ikääntyneet tanssitytöt liukuvat potkulaudoilla ja pyörivät… Puvustus ja maskeeraus sopivat hienosti rappion ajan tunnelmaan – ja taas tulee Mad Max mieleen. Kirpeää silmä- ja korvakarkkiahan tämä.

Eurooppa on pyörityksessä, eikä tämä teatteridraamakaan oikeastaan ala mistään, eikä tavallaan lopukaan. Se vaeltaa kuten vaeltamaan luodut romanit. Musta Saara on tietoinen esitys, jossa paljastetaan näyttelijä roolin takaa ja palataan oitis rooliin, puhutellaan yleisöä ja esitellään kukin kohtaus (juu, tiedetään: Brecht), nauratetaan, julistetaan ja välillä rauhoitetaan koskettavaksi tarkoitettuihin tunnelmiin.

Nautin esityksestä. Ehjä kokemus? Ei. Eikä sen todellakaan ole tarkoitus olla sellainen. Kokemus. Kyllä.

– –
Musta Saara
Kansallisteatteri, ensi-ilta 12.9.2018
Pirkko Saisio (draama), Laura Jäntti (ohjaus), Jussi Tuurna (musiikki)
esityksen toimijat, ks. esityksen esittely teatterin kotisivuilla.

Sain lipun Bloggariklubilta – kiitän.

Blogeissa mm. Sateenkaarenmaalari, Reader why did I marry you?

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Näit oikein. Klassikkonäytelmän otsikon henkilönimet ovat todellakin toisinpäin: Julia & Romeo. Mutta ei hätää. Ei Shakespearen tarvitse kääntää haudassaan kylkeä. Kansallisteatterin ajantasaistus Romeosta ja Juliasta kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja tarinaa: painotus on aivan oikein.

Esitys korostaa ajattomuutta eri aikakausien puvustuksella ja melko säästeliäällä lavastuksella – jos jätetään eleettömyydestä pois ruusuin koristellut parvekkeet ja hippipapin ripputuolivankkurit. Tanssiosuudet ovat tyyliteltyjen reivien tapaisia. Musiikki täydentää tunnelmia, ja taitava soittaja-laulaja-pari (Mila Laine ja Aleksi Kaufmann) vaihtaa suvereenisti soittimia ja tyylejä. Toisen puoliajan alun selloduetto hyrisee yhä kehossani. Eli esityksen aineelliset ja aineettomat kulissit ovat kunnossa – sitten sisältöön.

Ihailen shakespearelaisen runotekstin sujuvuutta ja sävykkyyttä. Se virtaa luontevasti näyttelijöiden puheena, ja jos joukkoon ujuttuu jokunen ”okei” tai muu uutuus, ei se korvaa kivistä. Kun luin uuden käännöksen Romeosta ja Juliasta (suomentanut Marja-Leena Mikkola), innostuin tekstin vivahteikkuudesta, jossa karkeudet vaihtuvat hetkessä herkistelyksi. Tuo tyylivaihtelu on Kansallisteatterin tulkinnassa onnistuneesti säilynyt.

Ensimmäinen puoliaika ilmentää uhittelua ja ilottelua. Lähtötilanne tehdään selväksi: kaksi sukua on vastakkain ja nuoriso käy kuumana. Viihdyttävyys korostuu, mutta överiksi ei vedetä, vaikka yleisöä nauratetaan miesmäisellä imettäjällä ja hörhöpastorilla. Toinen puoliaika keskittyy traagiseen rakkaustarinaan. Taustateemana voisi mainita aikuisten vihanpidon ja vallankäytön seuraukset.

Ja sitten pääasiaan, hehkuvaan teinirakkauteen. Kannattaa palautta mieliin, että Shakespearen Julia on 13-vuotias, Romeo vähän vanhempi. Lähtökohtaisesti ajatus lasten naimapuuhista hämmentää, mutta draama vie mennessään moiset mietteet. Näytelmää totisesti sulostuttaa pääparin raikkaus ja aitous. Ihastuneiden silmäykset, sanailut ja suukot välittävät lemmen leiskuntaa silloin, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Kansallisteatterin päänäyttämö täyttyy näiden nuorten (Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen) läsnäolosta.

Julia & Romeo

Mutta miksi nimien vaihdos päittäin? Ihan syystä. Siinä missä Romeo on haaveileva runopoika, Julia on aktiivinen toimija. Romeo on impulsiivisten tunteiden vietävissä, esimerkiksi ihastus vaihtuu helposti toiseen ja kiukku leimahtaa harkitsemattomasti. Julia rakastuneenakin punnitsee vaihtoehtoja, haastaa ja pistää tapahtumaan. Esimerkiksi kun Julia junailee ratkaisua Veronassa, Romeo vain notkuu unelmoimassa mantovalaisella parvekkeella. Ja palautanpa mieleen teinien hääyön: kumpi on ujo herkkis, kumpi tavoitteellisen aloitteellinen?

Julia & Romeo varmasti vetoaa nuorisoon, mutta tehoaa se tällaisiin tätsyköihinkin. Ohjaaja Jussi Nikkilän ja sovittaja-dramaturgi Anna Viitalan painotukset toimivat ja tuovat tuoreutta. Perinteiseen tapaan tahdon hieman marista pituudesta, eli jonkin verran tepastelua sieltä täältä typistämällä kesto olisi supistunut reiluun kahteen tuntiin sykähdyttävyyden kärsimättä.

Näytelmän loppukuva on pitelemättömän romanttinen tähtisumuineen. Kaunista. Hieman jään miettimään, millä tavoin se glorifioi peruuttamattomat tunneteot. Shakespearen opettavaiset loppupuheet kostonkierteen tuhovaikutuksesta on jätetty esityksestä pois. Lavalle jää leijumaan päättymätön rakkaus. Suon sen. Sanoinko jo? Kaunista.

– –
Julia & Romeo
Kansallisteatteri, ensi-ilta 7.3.2018
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilta: tässä.
Kiitos bloggariklubille pääsystä ensi-iltaan.

Omppu on jo postannut Julian showsta, samoin Arja.

Lisää Romeo ja Julia -aiheesta voi lukea blogistani: Shakespeare-tekstikokemukseni, kertomukseksi selkoistettu Mari Elomäen versio ja Jari Järvelän tehokas modernisaatiromaani. Shakespeare-toivioretkestäni Veronaan ja Mantovaan voit lukea tästä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Lemminkäinen

Kävin riemastumassa Kansallisteatterissa. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen on kekseliäs kuvaelma, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kalevalalainen Lemminkäinen hoitelee romurautabisneksiä ja kilpailee niistä Pohjan akan, Louhivuoren, kanssa. Tai Lemminkäisiä on kyllä kaksi, vetelä veli ja sisukas sisko, ja hommaa tosiasiassa pyörittää Lemminkäisen äiti luotettuine palvelijoineen. Liukkaanlaiskan Lemminkäisen turhautunut Kyllikki-vaimo kyllä uhkaa bisneksien sujumista. Keskeisen perheen/firmanjäsenen yritysloikkaus ratkaisee asian. (Miten muuten kävi firmalle nimeltä Lemminkäinen?)

En tiedä, miksi edes kerroin juonentyngän. Ei se ole oleellinen. Näytelmää vievät eteenpäin rajattujen ominaisuuksien hahmot ja heidän suhteidensa hierre – mutta se ei näytelmää nosta tai romuta. Oikeastaan moni asia  jää huitaisuksi, yhden piirteen pintaraapaisuksi ja etenkin loppupuoliskon ratkaisut turhanaikaiseksi touhuiluksi. Se ei haittaa.

Lemminkäinen on silkkaa teatteria – sanan monessa mielessä. Se on tyystin tietoinen siitä, että se on kuvaelma katsojien huviksi. Se myy itsensä minulle, vaikka siinä on kuluneita juttuja kuten ryyppyreissuilla naurattamista. Esitys juhlii esittämistä.

Näytelmä nojaa kieleen, mutta ei vain siihen. Mutta ensin kielestä. Niitä on monia. Suomen kalkatus kalevalaisesta runorytmistä aleksiskivityyppiseen sanailuun sekä Leino– ja Linna-lauseisiin sopii näyttelijöiden suuhun. Näyttämöllä näen esimerkiksi hienoja hetkiä alkusointuisesta loruttelusta. Tekstitaidon lisäksi näyttelijäjoukko ja muusikkopari välittävät liikekielellään ensembletyyppistä hioutumista ja omistautumista sille, mitä he tekevät.

Samaan aikaan toisaalla (3.3.2018): Saara Aalto kisailee itsensä kanssa, mikä kolmesta bling-bling-biisistä koketeeravine koreografioineen päästetään eurooppalaisille viisuestradeille. Istun silloin Kansallisteatterin katsomossa tuijottaen lavalle, jossa paljetit kimmeltävät ja esiintyjäjoukko huhkii sellaisia show-numeroita, että valitsisin porukan samantien laulamaan ja tanssimaan Euroopan suohon.

Tämähän on musiikkiteatteria tanssillisin korostuksin! Tämäkin. Kun on vähintään vuosikymmen kärsitty teatterin videovaltaisuudesta, nykyisin näyttämöillä lauletaan, musioidaan ja tanssitaan – on draamanlaji mikä tahansa.

Lemminkäisessä laulu, lyömäsoittimien kalisuttaminen, koreografiat ja liikkeellinen lavan hallinta ihastuttavat. En usko, että vähään aikaan verkkokalvoiltani häviää esimerkiksi luikertelevan lieto Lemminkäisen kaatuilutaituruus tai Louhivuoren kimaltava kiemurtelu ehtoisana show-emäntänä. Ja kunnia sille, että hulvattomuuksien välissä on herkkiä kalevalaisia lauluja kuten Kyllikin viisu miniän kohtalosta tai moniäänisiä, kauniisti soivia kuoro-osia. Hienoa työtä koko lavahenkilökunnalta!

Hurmeen Niemi hurmaa kirjallisena, sivistyneenä sekametelisoppana, ja sanoisin nyt näin, että Niemen nokasta irronneet irtovitsit ja ideat toimivat mainiosti näyttämöllä. Suurta sanomaa en sieltä erota paitsi tietysti sen, että kumartakaamme kulttuurihistoriallemme, älkäämme langetko bisnesjargoniin – ja eläkäämme esityksen jälkeen niin kuin ennenkin.

Lemminkäinen

– –

Lemminkäinen
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö (ensi-ilta 28.2.2018, esitys 3.3.2018)
Teksti ja ohjaus. Juha Hurme
Näyttämöllä: Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos lipusta Bloggariklubille!

Blogeissa mm. Kirsin Book Club.

P. S. Muista musiikkia ja tanssia draamaan ujuttavista viime aikojen esityksistä: Sudenmorsian (Avoimet ovet) ja Veriruusut (KOM).

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.

Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.

Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.

Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.

Masennuskomedia

Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.

Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.

– –

Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos lipusta bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Mestari ja Margarita

Olen lukenut Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan. Siksi aprikoin, miten kirja taipuu teatteriesitykseksi. Omin silmin pääsen näkemään, että panostus visuaalisuuteen herättää romaanitunnelmia eloon. Näin käy Kansallisteatterin esityksessä Mestari ja Margarita.

MESTARIJAMARGARETA

Mielikuvituksellinen romaani sisältää sakeasti sävyjä ja lukemattomia juonenkäänteitä, joita sitovat Saatanan ja hänen apureidensa toistuva väliintulo ja tapahtumien järjestely. Tärkeitä juonisäikeitä ovat kirjailijan eli Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, Mestarin ja runoilijan keskustelut mielisairaalassa sekä Mestarin Pilatus-kirjan käsittely. Nämä erottuvat teatteriesityksessä. Aika säästeliäästi esitykseen irtoaa kirjan karnevalistisia tapahtumamylläköitä, fantasia-aineksia ja kirjoittamisajan poliittis-kulttuurisia piikkejä, veitsenteräviä pilkkaiskuja.

Etenkin lavastusratkaisut ovat hienoja, jopa huikeita. Willensaunan pieni näyttämö ON Pilatuksen palatsi tai ratikkalinjan katunäkymä tai Moskovan yleiskuva kattojen yllä.  Musiikki, liike  ja valot tukevat hienosti tunnelmia. Kohtaukset lomittuvat sujuvasti.

Hienoja hetkiä on esimerkiksi tanssiaisissa: koko näyttämö on pelkkää lainehtivaa Margaritan kirkkaanpunaista silkkimekkoa. Myös Pilatuksen ja Jesuan poistuminen kuunsiltaa pitkin sykähdyttää. Monia hauskoja pikkuyksityiskohtia jää myös mieleen kuten kirjailijaliiton kokoustalon tupsahtaminen pienoismallina katosta. Nukketeatterielementtien yhdistäminen esitykseen miellyttää, etenkin ensimmäisen näytöksen nukkeosuudet naksahtavat paikoilleen ja edistävät juonenkuljetusta. Kaikkea en toisessa näytöksessä ymmärrä: miksi roolihahmo on esillä nukkensa kanssa, miksei roolihahmo silloin riitä? Loppupuoliskolla rakastavaisten sänkykohtaus nukke-esityksenä on kyllä hieno. Nukkeja olisi voinut hyödyntää kaikkiaan enemmän esimerkiksi lisäämään tarinan fanatasiakäänteitä.

Paikoitellen tyylittelyt huvittavat ja kirjalle ominainen hurttihuumori pilkistää, mutta muut sävyt eivät oikein erotu. Kokonaisuutena Mestari ja Margarita on kavalkadi, eikä siksi tarina nouse henkilöihin samastuttavaksi. En usko, että se on tarkoituskaan: näyttämöllä välitetään keskeisteemaa, joka kertoo ihmisistä pelinappuloina. Siitä järjestelystä vastaa Saatana apureineen – on aika tai yhteiskuntajärjestelmä mikä tahansa.

Saatanassa porukoineen on ilkikurista leikittelyä ihmispoloisten ponnisteluilla. Välillä se tehoaa minuun, hetkittäin ei, mutta sen sanon empimättä, että Saatanassa on värisyttävää viekkautta. Muuten roolisuorituksissa on epätasaisuutta, joka laimentaa teatterielämystäni. Esimerkiksi rakastavaisten leimuava lempi ei yllä kakkosrivin istumapaikkaani, vaan kaipaan lisää tulta ja välitöntä läsnäoloa.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä huusi bravota ja nousi ylös aplodeeraamaan. Sellaista kokee harvoin suomalaiskatsomossa. Vaikken syttynyt moisiin liekkeihin, vilpittömän iloisena läiskin kämmeniäni yhteen kekseliäille visualisoinneille ja hienoille näyttämökuville.

– –

Mestari ja Margarita
Kansallisteatteri 2017, esitys 16.12.2017
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Rooleissa Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Juha Varis.

Lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Muissa blogeissa mm. Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Nummisuutarit Kansallisteatterissa

Näyttämökuva 1. Ylpeä isä ja appiukko pitää hääpuhetta. Ympärillä tyhjä lava rakentuu taustalla seuraintalon juhlasaliksi. Sen näyttämön taakse levähtää taustakangas, jossa mäntymetsä piirtyy pikkutarkkana maalauksena. Samainen metsälavaste on huhujen mukaan somistanut jokaista Kansallisteatterin 11 Nummisuutarit-esitystä.

Näyttämökuva 2. Esko on riehunut häähuoneessa. Suomi-symbolit – leijonatunnukset, siniristilippu – ovat heiluneet vihan vimmalla. Tila tyhjenee, ryvettynyttä tilannetta voimistaa jyrkkänä kontrastina Ankin suloisesti laulama Ne kesäyöt.

Näyttämökuva 3. Iivarin ja Sakerin ryyppyreissu huipentuu deliriumnäkyyn, jossa liu’utaan irvokkaasta kuvaelmasta toiseen. Mieliinpainuvimpia niistä ovat hieronymosboschimaiset olennot ja Hugo Simberin maalauksien pääkallopuutarhuri ja pudonnut enkeli. Kaikenmoiset kulttuurituotteet ovat näyssä globalisoituneet ja banalisoituneet.

Janne Reinikaisen ohjauksessa Aleksis Kiven Nummisuutarit on vakava. Tässä versiossa ei nauraa tyrskitä vaan ahdistutaan ihmisten ajattomasta tyhmyydestä, jota joka maailmakolkassa tavataan. Suomitaan Suomea, rahanahneutta ja hölmöjen höynäyttämistä. Sukupuolella ei ole merkitystä: kaikki ovat mukana samassa tärinässä.

Kiven kieli on aina yhtä nautittavaa, elävää ja värikästä. Se on säilynyt. Dialogia ei juuri ole, lähinnä joku esittää tai julistaa jotain, kohtaamisen ohittaen. Muutenkin dramatisointi karsii draamaa, muutamat ydinkohtaukset on tallella. Monissa kohtauksissa on tehoa, mutta jotkut ovat makuuni turhan pitkitettyjä. Esimerkiksi Eskon humalakohtaus on venytetty, mikä tosin osuvan piinaavasti jättää jäljelle tilulii-touhusta vain perisuomalaisen kännäilyn kauheudet: ryyppäämään painostamisen, uhon älyttömyyden ja väkivallan. Itse ikoninen ”tilulii” on irrotettu näytelmän alkupuolen operettimaiseen kohtaukseen.

Pidän siitä, että Nummisuutareita on reippaasti rukattu. Tyylittely on esityksen peruskeino. Miehitys/naisitus ei riemastuta eikä petä – roolitus ei esitystä erityisesti nosta tai laske. Aku Hirviniemi Eskona kuitenkin mielenkiintoisesti juuri tässä roolissa karistaa harteiltaan hupiveikon viitan. Venyttämistä moitin: sanoma ja näkemys olisivat selvinneet vähemmälläkin.

Visuaalisesti esitys on hieno: lavastus tukee ja tähdentää, puvustus myös. Ennen esitystä Bloggariklubin ansiosta sain kuulla lavastaja Kati Luukan ja puvustaja Tarja Simosen kertovan tekoprosessista. Luominen on ollut nimenomaan prosessia, yhteistyötä koko työryhmän kanssa ohjaajan ajattelua seuraten. Ihailen luomuksia, ne todella liimasivat esityksen. Värit, valot ja kaikkinainen rekvisiitta asustuksineen sekä erityisen osuvat musiikkivalinnat tekivät esityksestä draaman.

Tarja Simonen esittelee Bloggariklubissa puvustuksensa ideataulua, johon hän kokosi produktion alkuvaiheessa puvustuksen inspiraatiokuvia.

Tarja Simonen esittelee Bloggariklubissa puvustuksensa ideataulua, johon hän kokosi produktion alkuvaiheessa puvustuksen inspiraatiokuvia.

Näyttämökuva 4. Kun ihminen kokee perustavanlaatuisen pettymyksen, mikään ei ole ennallaan. Eskon elämän käännekohdassa metsä kohoaa: vaijerit nostavat puut näyttämön katosta roikkumaan latvapuoli maata kohti. Tämä ylösalaisin käännetty, huojuva ja vaihtelevasti valaistu metsä on yksi hienommista näyttämönäyistä, joita muistan nähneeni.

Esko meni metsään. Vaikutuin. Nummisuutarit-näytelmän käsiohjelma on informatiivinen: siihen on koottu tietoja esityksen ja näytelman taustoista.

Esko meni metsään. Vaikutuin. Nummisuutarit-näytelmän käsiohjelma on informatiivinen: siihen on koottu tietoja esityksen ja näytelman taustoista.


Bloggariklubilaiset saivat 27.10.2015 ennen esitystä nauttia teatterikierroksesta ja aivan uudesta perspektiivistä teatteriin.

Bloggariklubilaiset saivat 27.10.2015 ennen esitystä nauttia teatterikierroksesta ja aivan uudesta perspektiivistä teatteriin.

_ _ _
Aleksis Kivi
Nummisuutarit (1865)
Kansallisteatteri 2015
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Ewa Buchwald ja Janne Reinikainen
Muut tiedot – myös hieno kuvagalleria: Kansallisteatterin nettisivut.
Kiitos teatteri- ja näytelmäesittelystä sekä esityksestä Kansallisteatterin Bloggariklubille!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama