Avainsana-arkisto: Olive Kitteridge

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

Kotimainen runokokoelma

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

Luin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

Colm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

Koska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

Seulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Onhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!