Aihearkisto: Naistenviikko

Naistenviikko 2019: koonti

Jo viidettä vuotta kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa (haaste). Yli 20 blogia ilmoittautui mukaan ja on julkaissut juttuja naistenviikon tiimoilta. Kirjoja on lajista toiseen, laidasta laitaan. Osassa jutuissa juhlitaan kirjailijan tai kirjahahmon nimipäivää, osa viistää muuten naisteemaa.naistenviikko 2019

Kirjablogien mielenkiintoisen moninaisiin juttuihin voi piipahtaa koontini avulla. En avaa kirjajuttuja tämän enempää, mutta kerron, että postauksia on esimerkiksi tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, viihteestä, dekkareista, lastenkirjoista, tyttökirjoista, spefistä, runoista, romaaneista ja selkokirjoista.

Naisteviikolle osallistuivatuivat (ainakin) nämä blogit:

Jokken kirjanurkka
Kirja hyllyssä
Kirjailuja
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjapöllön huhuiluja
Kirjarouvan elämää
Kirja vieköön!
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Lastenkirjavuosi
Limalepakko
Luetaanko tämä?
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaanko teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Sheferjim – Ajatuksia kirjoista
Tuijata
Tuntematon lukija
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Osallistujat linkkaavat tämän postauksen kommenteihin juttujaan, mutta jos eivät, edellisen listan linkkien kautta pääset blogeihin. Jos joku osallistunut blogi on lipsahtanut listalta, korjaa se kommentoimalla!

Aiempien vuosien koonnit löytyvät tästä. Kiitos kaiklle osallistujille ja lukijoille! Ensi kesänä taas juhlitaan!

36 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2019 alkaa

Viidettä kertaa olen haastanut kirjabloggaajia ja lukijoita kirjalliseen naistenviikon. Kas, tässä haaste, ja poimi sen kommenteista etukäteisilmoittautuneet osallistujat, yli 20 blogia.

Naisnäkökulma saa olla vapaa. Osa ilmoittautuneista postaa päivittäin, osa kerran. Jollain teemana on viikon nimipäivien viettäjät, toisilla naiskirjallisuus omalta kannalta katsottuna.

Torstaina 25.7.2019 julkaisen koontipostauksen, jonne osallistujat lisäävät linkit naistenviikkojuttuihin. Niistä riittää lukuvinkkejä pitkäksi aikaa.


Itse osallistun haasteeseen päivittäin. Viikon kirjailijani ovat tällä viikolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia: Jojo Moyes (romaani), Sanna Ryynänen (elämäkerta), Aino Havukainen (sarjakuva), Hanna Velling (romaani), Anna-Leena Härkönen (romaani), Olga Kokko (romaani) ja Ines Lukkanen (taidevitsikirja).

Lisäys 25.7.2019: ymppäsin naistenviikkojuttuihini linkit.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Naistenviikko 2019: haaste

Hyvää naistenpäivää 2019! On oiva aika julistaa kesän 2019 naistenviikkohaaste. Se on jo viides lajiaan.

Kirjablogeissa naistenviikko tarkoittaa sitä, että viikon aikana 18.-24.7. luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Tervetuloa mukaan!

Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2019.

Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

naistenviikko 2019

P.S. Naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

P.S. P.S. Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. P.S P.S Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016 ja 2017 löytyvät vuoden 2018 koonnin lopusta.

 

61 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Laura Honkasalon uutuusromaani Vie minut jonnekin (Otava 2018) iskee ajankohtaisiin aiheisiin. Siinä on life style -bloggaamisen valo- ja varjopuolia, kaupunkilaiskolmikymppisten pätkätyöelämänmenoa, city-kulutustottumuksia ravintola-aterioineen ja viininlipittämisineen sekä kaikkea muuta. Yksi aihepiiri nousee muiden yli.

Viime kuukausina on tiuhaan uutisoitu ennätyksellisen matalista syntyvyysennusteista. On myös ilmestynyt juttuja nuorten aikuisten haluttomuudesta lisääntyä. Honkasalon romaani on aihepiirin täysosuma. Kirjan Miska potee vauvakuumetta eli edustaa henkilöä, joka etenee elämässään kaavamaisesti: seurustelu, opiskelu, työpaikka ja lastenhankinta. Nella huomaa kaavan sopimattomuuden itselleen, ja sopuisa avoliitto alkaa uuvahtaa, joskus sentään pari syttyy likistelemään pötkön-pötkön.

Chick lit -tyyppinen keveys ja elämänratkaisujen peruuttamattomuus kohtaavat kirjassa. Pääpaino on Nellan kolmenkympin kriisissä: päiväperhostelun pinnan alla poreilee todellisen Nellan ja Nellan halujen hamuilu. Peruslikkalitteratuurille viistommin tässä käy, sillä lopussa Nellalle eivät kilkata hääkellot eivätkä vauvanhelistimet vaan jotkut muut kulkuset.

Minusta Vie minut jonnekin on vaivaton nykyelämäkatsaus kolmikymppisten elämästä. Vakaus ei kuulu siihen, sillä milloin tahansa voi saada töistä kenkää tai itsensä toteuttamisen tarve muuttaa mieltä. Aihelmia kirjassa on tukuittain, ja mukaan mahtuu myös keski-ikäisten ja vanhojen naisten elämänkohtaloita. Sivujuonteina ovat sisaren unelmaelämän romahdus ja tomeran tädin valinnat.

20180702_082701.jpg

Kirja on kirjoitettu keskivertoviihdettä vetävämmällä virkkeellä. Myönnän, että kirjaan on tupattu liikaa kaikkea, mutta viihdyin kirjan mitan verran. En jää tarinaa erityisesti kaipaamaan, mutta ei se puuduta eikä vaivaannuta toisin kuin Hesarin kriitikkoa. En ihan tavoita, miksi huimia kirjaa noin latistavin sanakääntein valtakunnan päälehdessä (HS 3.6.2018: ”Laura Honkasalo luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin – lopputulos on sekä puuduttava että vaivaannuttava”).

Kirjassa ei päähenkilön osalta päädytä synnytystalkoisiin vaan individualistiseen itsensä toteuttamiseen. Se on Nellan tie, muitakin reittejä kirja näyttää. Jokainen etsiköön itselleen sopivan. Ja jokainen löytäköön itselleen sopivia kirjoja muiden arvioista huolimatta. Minun naistenviikkoni Laura Honkasalon kirja saa päättää siksi, että kaikenlaiselle kirjallisuudelle on aikansa ja paikkana, naistenviikolla myös naistenviihteellä. Haasteviikkoon on osallistunut parikymmentä blogia, joiden postauksista löytyy lukukivaa kaikille. Iloitsen osallistumisesta!

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien linkkauksia tässä. Haastekoonnin julkaisen 25.7.

Laura Honkasalo
Vie minut jonnekin
Otava 2018
viihderomaani
351 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Muita lukijoita mm. Kulttuuri kukoistaa ja Luettua ja maistettua.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Hyvää naistenviikkoa – ja nimipäiväonnittelut Olgalle! Tämänpäiväisessä postauksessani perhedyn yhden Olgan elämänkäänteeseen.

Kuuntelin äänikirjana Elena Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät (WSOY 2018). Minäkertojan tunnehyöky virtasi kuulokkeista suoraan kuulokäyyäviin ja täytti pääni vimmaisella tilityksellä. Erja Manton lukijaääni on usein rauhoittava, nyt tunsin tekstistä huokuvan hurjuuden.

Olga on kahden kouluikäisen lapsen äiti, tutkijan rouva ja vastahakoinen Otto-koiran emäntä. Aviosuhde tuntuu Olgasta vakaalta, mutta toisin on asioiden tila. Aviomies haluaa suhteeseen ilmaa. Paljastuu, että mies pettää. Siitä alkaa romaanin varsinainen vyöry.

Ferrante kuvaa raadollisesti ajatuksia ja tunteita, joita vaimo käy läpi noina hylkäämisen päivinä. Sivistyksen pintasilaus rapisee, sillä sekä pidätetty että pidäkkeetön raivo kielellistyy. Rivouksia satelee, yksityiskohtaisia kuvauksia iljettävyyksistä vilisee ja maailman kaventuminen erotuskaan todentuu.

Kirjaa oli pakko säännöstellä. Tunsin kuvaushurjuuden ahdistavan, naisen ahdinko tuli iholle. Kuunnellessa tuli kerronnasta kummallinen tunne: aivan kuin se olisi oksennettu paperille aikojen päästä, silti minäkertojan pahoinvointi jatkuu, vaikka taudista on toipumisen merkkejä. Tarina sulkeutuu –  Jääköön salaisuudeksi, miten.

Romaanissa on karmiva käännepäivä, jona Olga hajoaa. Enpä ole kokenut pitkään aikaan väkevämpää kuvausta rajapinnalla keikkumisesta. Silti kaikkein riipaisevinta on se, miten Olga kuvaa kirjassa tunteitaan poikaansa ja tytärtään kohtaan. Ne kirjan kohdat kertovat karua kieltä aikuisten kriiseilyn vaikutuksista lapsiin. Tunnemöyryt tekevät kertojasta yksisilmäisen itsekkään, julman itselleen ja muille, ja se vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu lapsiin ja miten hän tilannetta lasten kanssa käsittelee. Olga pelaa lasten tunteilla ja peilaa itseään lapsiin.

Hylkäämisen päivät

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta (Gummerus 2018) olen kirjoittanut aiemmin ja viitannut siihen, että siinä ja Ferranten kirjassa puretaan vaimon näkökulmasta aviokriisin syntyä, etenemistä ja lopputulemaa. Koin kirjat peräkkäin – ja jo oli vaikuttava yhdistelmä. Suosittelen.

Lisää verrokkeja tulee mieleen. Yhtmäkohtia Elena Ferranten Hylkäämisen päiviin voi löytää Domenico Starnonen romaanista Solmut (WSOY 2018). Siinä kuvataan samanlainen perhe-episodi ensin hylätyn vaimon kirjein, sitten perheeseen palanneen ikääntyneen aviomiehen näkökulmasta ja lopuksi aikuistuneiden lasten kautta. Suosittelen siten Solmuja kolmanneksi kimpaksi Ferranten ja Offillin kylkeen. Lisäksi voi kukin tykönään pähkäillä, voisiko Starnonen ja Ferranten kirjojen tapaus olla peräisin kirjailijoiden kotoa. Aika vahvana pidetään huhua, että salanimi Elena Ferrante on Starnonen vaimo. Jos näin on ja kirjojen tapaus on omaelämäkerrallinen – jo pelkkä ajatus hyytää.

– –

Elena Ferranten
Hylkäämisen päivät
suomentanut Taru Nyström
WSOY 2018
äänikirjana 7 tuntia 21 minuuttia, lukijana Erja Manto.
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Johanna Venho: Saaren runot

Jokaisella on saarensa. Minulle se on metsäsaareke peltojen takana. Saaren runojen -kirjan (Palladium Kirjat 2017) puhujalle se on merimatkan kallioinen päätepiste. Se on elämänkaari – ja enemmän. Se on kysymyksiä ja oman äänen löytämistä. Se on luopumista, muistoja, kiertokulkua, elämyksiä luonnosta ja läheisistä.

”Nyt on se vuosi jossa saareen mennään, muistiinpainava kevät: kuivat kadut, kevyet kengät, aamun valossa uiva sänky. Nuoruuden uho ja asennot. Muistan toukan kämmenellä, se lensi, siivet, lepatus, katosi siniseen.”

Houkutus on suuri lukea Saaren runoja puhujan ja oman kokemukseni lisäksi suoraan runoilija Johanna Venhon oman saaren runoina. En tunne runoilijaa enkä hänen saariaan, enkä ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kaikesta huolimatta runojen läpäisevä henki saa minut vetelemään yhtäläisyysmerkkejä tekijän ja tekstin välillä. Eikä se haittaa, ainakaan minua, sillä samalla luen omaa elämääni viistäviä vihjeitä. Runot osuvat ja minä uppoan.

20180705_091053.jpg


Yksi kirjan sikermä on omistettu kirjailijan isoisälle: ”Isät”. Suru läheisen kuolemasta välittyy runoista, samalla niistä hehkuu tärkeän esikuvan merkitys. Ihmishahmo on sekä konkreettinen että abstrakti. Kuolemaan kuuluu syvä suru, se on yksi kerros kuolleen vaikuttavuudessa ja jatkuvuudessa.

”Muistan sinut ilmeissäni. Muistan sinut paperin rapinassa, portaiden viileässä liu’ussa kellariin hakemaan multaperunoita. Muistan sinut illan hämärässä, sähkö säästyy, pimeählö vahvistuu. Muistan: yö harvenee aamuun ja verkko odottaa karikon luona noutajaa, kampelan sitko ja sätke, koura mätkäyttää pään veneen laitaan. Kuolemaa ei ole, muistin taskuissa jatkat jakaantumista, kalliolla savustetut kampelat, kalakeiton sipuli ja tilli omalta maalta, ruodoista pitkään haudutettu liemi.”

Kun vaihdan kampelan tilalle lahnan, minulla on kuva isästäni, kalareissuistamme, suremattomasta surusta isän kuoltua ja hänen yhä jatkuvasta läsnäolostaan tutuissa maisemissa. Otan runot omakseni, mutta uskon, että Venhon luomat tunnelmat ja ajatukset välittyvät, vaikkei niitä voi suoraan sovittaa omaan elämäntilanteeseen.


Kokoelma jakautuu seitsemään osaan. Kaikissa on elämänkaaren vaiheisiin kytkeytyviä teemoja. Luopumisen tuntoja on paljon, mutta kokoelma päättyy otsikointiin ”Alku”. Jotain loppuu, jotain alkaa. Kun maailma luotiin viikossa tai runoilija on seitsemän päivää äänettä…

”Kahdeksantena päivänä nousee laulu. Se on siitä ojasta ja osmankäämien villasta, jota piennar kasvaa. Se on tuomen tahmeasta tuoksusta. Siitä uskosta että lankaa riittää ja riittää, yhä uusia kuvioita liinaan. Se on siitä mudasta pohkeisiin saakka, kun kahlaan veteen ja pohja ei pidä.”

Olen valinnut sitaateiksi proosarunopätkiä. Esimerkiksi ”Isät”-osan suorasanaisuuden luulen juontavan siitä, että kirjailijan isoisäesikuva oli asiakirjoittaja, mutta saattaa Venhon proosavivahteikkuus olla muutakin, halua luonnolliseen konstailemattomuuteen kuvallisuudesta ja mielleyhtymistä tinkimättä. Ja sitten on esimerkiksi osa ”Äidit”, jossa puhutellaan Marjattaa, viittaillaan kalevalaisiin tunnelmiin ja hetkittäin helkytellään perinteikkäästi. Kokoelmassa on sekä modernin runon säe- ja rivityskeinoja että proosarunotyyliä.

Kansanrunoviitteet jo mainitsin. Olen heikkona luontokuvastoon, ja siitä saan nauttia Venhon runoissa. Aina uusiutuva ja ilmaisuvoimainen luonto antaa tilaa nähdä, tuntea ja kokea. Venhon runoissa vilisee lintuja, myös sielunlintuja, metsää, kaloja, kalliota, vettä – kaikenlaista ajatusta avartavaa. Täyteläinen ja tyhjentämätön Saaren runot on ehdottomasti kokoelma, joka jää kokemuksena hyrisemään, jättää jälkiä ja johon haluan palata.


Säästin kirjasta postaamisen naistenviikolle, päivä Johannan nimipäivän jälkeen. Onnea runoilija-Johannalle ja muille kaimoille tänäkin päivänä – päivän myöhästyminen ei onnitteluita himmennä. Olkoon tämä päivä saarellinen runosunnuntai.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien postauslinkit tässä.

– –

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2017
runoja
72 sivua.
Ostin kirjan.
Saaren runoihin sukeltaneita mm. Kirja vieköön! ja Reader why did I marry him?

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Runot

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

Jos hitusenkin seuraa kirjallisuuskeskusteluja, ei ole voinut välttää mainintoja Lucia Berlinin novellikokoelmasta. Hieman Williamsin Stoner-romaanin tapaan yllättäen löytyi vuosien kätköistä tuoreen tuntuista pohjoisamerikkalaista proosaa.

Koska Berlinin kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) on lukuisia valaisevia arvosteluja ja postauksia, käsittelen kirjaa lyhyen kaavan mukaan. Lisäksi itse kirjan alkusanoissa ja johdannossa kaksi novellien ihailijaa avaa Berlinin proosaa riittämiin. Naistenviikkoon kirja natsaa mainiosti.

naistenviikko 2018

Naistenviikon postauslinkkien keruu tässä.

Berlinin novellit hurmaavat suorasukaisella kerronnalla. Niissä ei kikkailla, ja silti niissä on arvoitusta ja yllättävyyttä. Niissä suositaan kolmannen persoonan kerrontaa, mutta silti huomaan lukevani niitä kirjailijan omaelämäkerrallisina sipaisuina tilanteista, jotka tuntuvat jääneen kirjailijan mielen päälle kutisemaan. Novelleissa on reippaanrempseää rehellisyyttä levottomasta elämänmenosta.

Siivoojan käsikirja

*

Tasokkaasta kokoelmasta nostan yhden novellin terävän kertoja-aspektin vuoksi. ”Riippuu näkökulmasta” alkaa sillä, että kertoja pohtii minäkertojan ja kolmannen persoonan kertojan eroja. Novellin kertoja on vakuuttunut, että vaihto kolmanteen persoonaan tekee tarinan uskottavammaksi kuin minäkerronta. Tietoinen kertojavalinnan julkitulo ja lukijan huomioiminen on poikkeuksellista.

Mitään ei oikeastaan tapahdu. Itse asiassa koko juttua ei ole vielä edes kirjoitettu. Toivon että onnistuisin taitavasti kerrottujen yksityiskohtien avulla tekemään tästä naisesta niin uskottavan, että te ette voisi olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan.

Näin käy. Tunnen myötätuntoa ja seuraan kiinnostuneena, miten käy. En hämäännyt edes siitä, että yhtäkkiä novellin lopussa siirrytään minäkerrontaan. Kertoja on ilkikurinen niin tässä novellissa kuin monissa muissakin. Kaikenmoista tapahtuu – antaa tapahtua. Tunnelma vangitsee.

*

Peukutan vielä yhtä mainioista novelleista: ”Teinipunkkari”. Tässäkin novellissa mennään koreilematta aika suoraan tilanteeseen, ja henkilöt hahmottuvat oitis ja mutkattomasti. Minäkertoja lähtee poikansa piripääkaverin kanssa kevätöiselle lammelle.

Kun kurjet joivat ylävirralla, hopeinen vedenpinta särkyi kymmeniksi ohuiksi viiruiksi. Sitten linnut yhtäkkiä lehahtivat kaikessa valkeudessaan lentoon, ja niistä lähti ääni kuin sekoittaisi korttipakkaa.

Mikä tunnelmapläjäys! Sanottakoon tässä, että kurjet säväyttävät minua erityisellä tavalla, sillä niillä on minulle mystinen, henkilökohtainen merkitys osana vuodenkiertoa. Vaan palaan novelliin: kun olen fiilistellyt kurkien aikaansaamilla kohotuskokemuksillani, Berlin vetäisee novellin lopussa vasemman koukun palleani seuduille. Mainiota! Yllättävää!

*

Jos viime vuodelta haluaa lukea joustavasti suomennettua jenkkiproosaa, kannattaa tarttua Siivoojan käsikirjaan.

– –

Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2017
25 novellia (1977 – 1999)
293 sivua.
Lainasin kirjaston kirjan.

Monista postauksista mm. LauraLukuisa, MaijaOmppu ja Pikkuseikkoja.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elämä hämmästyttää minua.” Näihin sanoihin päättyy Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018). Tyhjentävä loppulause vetää minut hiljaiseksi. Se on siinä, hieno loppulause ja tiivis, taiten rakennettu tarina.

Lukijana olen ravittu tällaisista kirjoista, joissa on pintatason selkeyttä ja kaikessa kerrotussa tukuittain erilaisia tasoja. Poimin tähän muutaman sellaisen seikan.

1) Minäkertoja tunnollisesti selostaa, mistä ja kenestä hän pitää. Mietin, mitä kaikkea on hänen pitänyt kokea, jotta hän kokee mahdolliseksi ilmaista asiat noin.

2) Minäkertoja korostetusti kertoo, mitä ja keitä hän rakastaa. Ne voivat olla ohimeneviä tuokioita, lempeä lääkäri tai menneisyydessä kerran hymyillyt naapurintyttö. Tarinan taustalla piilee se, ettei kertoja koskaan ole kuullut lapsuudenkodissaan, että hänelle sanotaan maagiset ”minä rakastan sinua”. Ja jotain muutakin on tunkeutunut rakkaudellisuuden väliin.

3) Teksti piipahtaa silloin tällöin minäkertojan ohimennen tapaamaan kirjailijaan ja kirjoittajakurssiin. Kurssitilanteet päätyvät elämänasennekiteytymiin.

4) Ikään kuin taustana vilahtavat sotien (toinen maailmansota, Vietnamin sota) vaikutukset ihmisiin ja ilmapiiriin – asiat, joihin ei voi vaikuttaa, mutta toisaalta voisi, sillä ihmisethän niissä on kyseessä.

5) Erilaisuus, kuten köyhyys, pukeutuminen tyylittömästi, mauttomasti tai mies naiseksi tai homous ja aids. Ne ovat ääniraidanomaisia elementtejä.

Nimeni on Lucy Barton

Parasta pitää tämä lyhyenä, muuten jaaritukseni mitta venyy pitemmäksi kuin Stroutin tiivis romaani. Suuren vaikutuksen minuun tekee kerronta. Lucy halkoo aikaa vapaana ja varmana. Keskiö on 1980-luvulla yhdeksässä sairaalassa vietetyssä viikossa, jolloin Lucyn äiti saapuu viideksi päiväksi istumaan tyttärensä seuraksi. Huone täyttyy näennäisen merkityksettömästä höpinästä, silti se on ladattua sillä, mitä ei sanota ääneen. Sairaalajaksomuistelun lisäksi Lucy tempoilee ajassa lapsuudesta sairaalareissun jälkeisiin vuosiin, oman elämänsä käännekohtiin.

Ja kyllä, romaani kertoo rakkaudesta. Se kertoo anteeksiannosta, joka kumpuaa rakkaudesta, elämänkokemuksen kypsyttämästä. Kouraisevasti. Ennen kaikkea se väreilee arvostusta lähtökohdille, joille ei voi mitään. Haluan siteerata kirjan johtoajatukset. Ensimmäinen olkoon Lucyn elämänviisaus ja toinen siihen liittyvä tilanne, joka tekee kirjan kirjoittamisesta kaiken vaivan arvoisen. Lisäksi jälkimmäinen sitaatti avaa minulle kirjasta oleellista: tunne, jonka tunnistaa vaan ei saa sitä suoraan sanottua mutta sen saa silti välitettyä.

” Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmisyä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

”Eikä hän [randomtyyppi, kirjallisuusillan ironinen kommentoija] sanonut sitä miellyttävästi. Palasin kotiin yksikseni maanalaisella; se ei ollut niitä iltoja, jolloin rakastin kaupunkia, jossa olin asunut pitkään. Mutta en olisi osannut sanoa täsmälleen miksi. Jotakuinkin, kyllä. Mutta en täsmälleen. 
Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.
Ryhdyin yrittämään tosissani.”

Elizabeth Stroatin tuotannon käännöksiä odotellessa voi katsoa taivaskanavilta tai paraikaa Yleltä vaikuttavan tv-sarjan Olive Kitteridge, joka perustuu Stroutin romaaniin. Nimeni on Lucy Barton -romaanissa viljellään ajatusta, että jokainen kirjailija toistaa tiettyä omaa tarinaansa. Jos tarinat ovat tällaisia, antaa kaikinmokomin Stroutin toistaa.


Lisään vielä tämän, että Lucy Bartonin tarinan postauksen tähtäsin naistenviikolle. Lue kirja. Tiedät miksi.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikon käynnistys tässä.

– –

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2018
164 sivua.
Lainasin kirjastosta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Melba Escobar: Kaneussalonki 

Silkka sattuma johdatti minut Kauneussalonkiin. Silmäilin BookBeatin uutuuksia – siinä se oli: kirjaehdokas vailla ennakkokäsityksiä, vieraan kulttuurin tarjokas. Aloitin, en voinut lopettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti naistenviikon romaaneihin: järeä naisnäkökulma, ravisuttavia naiskohtaloita, suhtautumistapoja naisiin eri tilanteissa ja säädyissä. On huimaa aloittaa naistenviikko tällä kirjalla.

Melba Escobarin romaanin nimi kokonaisuudessaan on Kauneussalonki – Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia (Aula & Co. 2018). Kirja on luokiteltu dekkariksi, ja odotin nimen perusteella lukevani kolumbialaista kevytjännitystä hieman tyyliin botswanalainen Mma Ramotswe. Hui hai.

Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.

Tytön murha kytkee monin mutkin romaanin keskeisiä naisia toisiinsa. Tyttö on ollut kauneussalongin nuoren työntekijän Karenin asiakas. Niin on myös kuusikymppinen psykoanalyytikko Claire, joka on romaanin minäkertoja, ja Clairen ystävätär Lucia limittyy tarinaan ja… Kerrassaan taitavasti eri tapahtumia ja henkilöitä rakennellen romaanista kehkeytyy Karenin traagisen elämänkohtalon elegia.

Karen työnsi kielensä ulos ja ilma tuntui karhealta. Raskaalta ja myrkylliseltä. Sade tuntui pieniltä neuloilta. Hän nousi linja-autoon ja tarttuessaan metalliseen tankoon hän tunsi taas nenässä pinttyneen hienhajun. Ehkä hän oli sittenkin elossa. Hän oli elossa, koska hän haistoi paskan. Hän oli elossa, koska neljäkymmentäseitsemän miestä oli työntänyt elimensä häneen kuudentoista viikon aikana, hän oli elossa koska kuvottava, eltaantunut, lihava äijä oli raiskannut hänet, hän oli elossa muttei oikeista syistä.”

Sitaatti toivottavasti herättää kiinnostuksen, eikä kavahduta. Karen on paljon muutakin kuin edellä kuvattu, ja Claire nousee sekä minäkertojana, tarinan kerijänä sekä omien tunteidensa ja havaintojensa tallentajana teräväksi tapaukseksi, lisäksi hän on erehtyväinen ja yllätyksellinen.

Romaanin kuvaa korruptoitunutta luokkayhteiskuntaa. Tyyliltään lahjomattoman pisteliäs kerronta paljastaa institutionaalisen väärinkäytöskulttuurin, väkivallan, seksismin, rasismin ja naisten kaikenlaisen alistamisen. Yhtään myönteistä mieskuvaa ei kirjassa ole, eikä naisten välistä solidaarisuutta viljalti viljellä.

KauneussalonkiÄijäkulttuuri odottaa naisiltaan tälläytymistä ja fyllinkejä strategisiin paikkoihin ja statuksen ulkoisia osoituksia. Mustilla ei ole asiaa töihin ilman afrohiuksien suoristamista. Äidit odottavat synnyttävänsä poikia, toissijaisten tyttöjen tehtävä on näyttää kauniilta ja päästä hyviin naimisiin. Kaksinaismoralismi kukoistaa, ja nokkimisjärjestelmä merkkivaateylimistön ja työläisten välillä tuntuu karulta. Vaikuttamismahdollisuudet vaikuttavat heikolta, on naisen yhteiskunta-asema mikä tahansa. Ei kirjassa tietenkään ole koko totuus kolumbialaisesta elämänmenosta, mutta miettimään se pistää oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puutoksia.

Hurja kokemus. Suosittelen.

– –

Melba Escobar
Kauneussalonki Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co. 2018
262 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana

Muita lukijoita: Suketus

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2018 käynnistyy: linkkien kokoaminen

Tervetuloa naistenviikolle! Parikymmentä blogia on mukana haasteessa, jossa naistenviikon aikana sataa postauksia liittyen naisteemaiseen kirjallisuuteen. Haasteraamitus on väljä: lue haasteohjeet tästä. Sen kommenteista löydät myös haasteeseen ilmoittautuneet. Tavoite on nauttia kesän keskellä moninaisista kirjoista.

Toivon haasteeseen osallistuvien linkkaavansa kirjakokemuspostaukset tämän jutun kommentteihin. Koostan niiden avulla yhteenvedon samalla, kun Jaakko heittää kylmän kiven eli 25.7.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä . Siellä näet myös viikon nimipäivien viettäjien nimet. Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala


Omat postaukseni olen ajastanut ilmestymään pitkin viikkoa. Viikkoon osuvaa luettavaa poimin meiltä ja muualta. Mukana on romaaneja, novelleja ja runoja – viihdettä, jännitystä ja järistyksiä.

18.7. Melba Escobar: Kauneussalonki
19.7. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
20.7. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
21.7. Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
22.7. Johanna Venho: Saaren runot
23.7. Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
24.7. Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Antoisia naistenviikon lukuhetkiä!

106 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Petra oli viitisentoista vuotta varma avioliitostaan. Mies kuitenkin pettää ja jättää, ja Petra vain tuijottaa sokeana odotushorisonttiinsa. Tämä on yksi puoli Martina Haagin romaanista Olin niin varma meistä (Atena 2017). Toinen on kolmen viikon reissu Lapin erämökkiin.

olin-niin-varma-meista

Nykyhetki tapahtuu tunturimaisemissa. Siellä Petra kirjoittaa erostaan. Samalla lukija saa takaumat eron vaiheista ruotsalaiseen tapaan. Kaikella kunnioituksella nyt vaivun stereotypioiden valtaan samoin tavoin kuin Petra kuvaa norjalaisvaeltajat vain omahyväisen pöyhkeinä.

Ero ruotsalaiseen tapaan siis näyttää tältä: ulkoisesti hillitynhallitun naisen tukahdetut aggressiot syövät naista sisältäpäin hulluuden partaalle. Kaiken keskellä petturimies vaikenee tai uskottelee, että erohan sujuu hyvin. Tätä on tuskastuttava seurata. Petran roikunta ex-mieheksi liukuvassa niljakkeessa on myös turhauttavaa, mutta on se myös uskottavaa, sillä Petra on sellainen, uskollinen ja sitoutuva, muutoksia kammoava.

Nyt on kaikki toisin. Kaikki pitää tehdä ensimmäistä kertaa. Minun on koettava ensimmäistä kertaa kaikki muutkin kuin vain juhlapyhät, kuten juhannus, syntymäpäivät ja jouluaatot. Kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Jos paistan lampaankyljyksiä, ajattelen: Kun viimeksi paistoin lampaankyljyksiä, olin naimisissa, nyt olen yksin. Vihaan avioeroja. Haluan ihmissuhteiden olevan ikuisia. Toivon vieläkin salaa, että ABBA palaa yhteen.

No tulee se sieltä. Lapin hiljaisuudessa Petra kirjoittaa: ”Nyt riittää.” Vai kirjoittaako? Onko sen kirjoittanut joku toinen? Kierosti romaaniin kuljetetaan kauhuviboja. Koska olen pimeänpelkoinen pikkurasahduksista säikkyvä henkilö, teksti paikoitellen aiheuttaa hermostuneisuutta. Ulkoisen uhan tuntua on tunturimökissä sisäisen myllerryksen ohella, mutta hienoista lässähtämistä on kauhupuolella havaittavissa. Loppu vetää niin sanotusti tunturipolun mutkat suoriksi.

Ihmettelen kyllä, miten Petra päätyy mökkivahdiksi. Vähän sitäkin päivittelen, miten pariskunnan pojat häilyvät hahmottomina. Tunturin pelkoelementeistä vihjaillaan osoittelevasti. Sellaista vasemmalla kädellä vetoa tekstissä vieroksun. Jätetyn naisen tunneheilahtelut kyllä tavoitetaan. Se onkin kirjan päätarkoitus: yhden naisen vaellus odotusten romahtamisesta uuteen alkuun. Petetyt ja jätetyt saavat vertaistukea – kukapa ei olisi niiden tunteiden kanssa taistellut. Kaikkien ei kyllä sen takia tarvitse matkustaa tunturiin.

– –

Martina Haag
Olin niin varma meistä
suomentanut Riie Heikkilä
Atena 2017
212 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Muita lukijoita ainakin Annika, Leena Lumi, Lukutoukka, Mai, Mari A. ja Ulla.

Päähenkilö on ammattikirjailija ja kirjoittaen hän pyrkii kriisiään selvittämään Lapin-matkailun lisäksi. Siispä se on mukana taiteilijaromaanihaastekirjoissani.

Taitelijaromaani

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Taiteilijaromaani

Naistenviikko 2017: koonti

Naistenviikko2017Kansanperinne nimittää heinäkuun naisnimipäivistä täyttyvää viikkoa naistenviikoksi. Naismaisesti itkevänä pidetään tilastollisesti runsassateista viikkoa, jolloin nimipäiviä viettävät Riikka, Saara, Marketta, Johanna, Leena, Oili ja Kristiina muunnoksineen. Tänä kesänä naistenviikolla on taivaalta tippunut kaikenlaista rakeista lähtien, mutta kirjabloggaajanäkökulmasta on annettu sataa kirjajuttuja ja paistateltu niiden lämmössä.

2017 naistenviikkohaasteessa mukana olivat seuraavat blogit:
Dysphoria
Evarian kirjahylly
Kaikkia värejä
Kirja hyllyssä
Kirjakaapin kummitus
Kirjan jos toisenkin
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirjojen elämänmullistava taika
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Limalepakon kirjablogi
Luettua elämää
Mari A:n kirjablogi
Mrs Karlsson lukee
Oksan hyllyltä
Orfeuksen kääntöpiiri
Reader why did I marry him?
Saran kirjat
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat 

Linkit ovat blogeihin, ei yksittäisiin juttuihin. Juttulinkkejä voivat bloggaajat liittää tähän postaukseen.

Naistenviikkohaasteen aloituspostaukseen vie tämä juttu ja tämä muistinvirkistys. Aiempien vuosien naistenviikkokoonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Jotkut blogit ovat viikon varrella postanneet kerran, jotkut muutaman kerran, ja esimerkiksi minun laillani blogit Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!, Kirsin Book ClubOksan hyllyltä ja Sheferijm- Ajatuksia kirjoista ovat postanneet päivittäin. Naisteeman käsittely on haasteessamme villiä ja vapaata. Otetaan kantaa tai hellitään hömppää, eritellään teemoja ja kerrontaa tai kellutaan lukutunnelmissa. Naistenviikon genret vaihtelevat sarjakuvasta eppiseen proosalaveuteen, runoista novelleihin, ja tyylilajeissa liu’utuaan kauhusta romantiikkaan.

Naistenviikon koonti

Toivotan viikon päätteeksi virkistävää blogilueskelua. Minä olen viettänyt kollegoiden juttujen parissa antoisia hetkiä ja jatkan vielä postailulueskelua jonkin aikaa. Saan lukuvinkkejä ja muuten herkuttelen kirjahavainnoilla.

Kiitos mukana olleille kirjablogeille, lukijoille ja kommentoijille!

Taivutan vielä lopuksi naistenviikkohaasteajatukseni tankarunoksi.

Helma heilahtaa
heinäkuun, vilahtava
viikko naisien –
kuin alushame. Peittää
ja paljastaa. Niin kertoo.

36 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko