Avainsana-arkisto: Helsinki Lit

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Kim Thúy: Ru

Toukokuisen kirjallisuustapahtuman Helsinki Litin (2019) riemukkain kohtaaminen tapahtui, kun Kim Thúy show-naisen elkein otti yleisönsä. Keskustelukumppani Silvia Hosseini kuvaili Thúyita ilotulitteeksi, eikä syyttä. (Katso Yle Arenasta keskustelutallenne.) Näin Thuy kuvailee syntymäänsä kirjassaan Ru (Gummerus 2019):

”Synnyin ilotulitusten ja valokiehkuroiden koristaman taivaan varjossa ohjusten ja rakettien paukkeessa. Synnyin korvaamaan menetettyjä ihmishenkiä. Tärkein tehtäväni oli jatkaa äitini elämää.”

Silvia Hosseini luonnehti Ru-kirjaa valokuva-albumiksi, joka on kuvattu sanoin. Kirjan väläyksenomaiset fragmentit välittävät kirjailijan kokemaa lapsuuden Vietnamissa, pakolaisleirillä Malesiassa, pakolaislapsena Kanadassa sekä ranskankielisenä kanadalaisnaisena ja -äitinä. Muistikuvat, havainnot ja tunnelmat seuraavat toisiaan näennäisesti vailla järjestystä, liittyen silti toisiinsa. Ne keinuvat tunnelaidasta toiseen ja virtaavat vauhdikkaan lyhytlukuisina. Ru-sana tarkoittaa ranskaksi virtaamista, vietnamiksi kehtolaulua.

20190519_143905.jpg

Thúy nauratti yleisöä vähättelemällä kirjaansa lyhyeksi ja itseään laiskaksi. Kirjan lyhyys ja perushengen keveys on lumetta, sillä sukuun, väkivaltaan, pakolaisuuteen, juurettomuuteen ja rakkauteen liittyvät aiheet ovat betoninraskaita, koetut asiat paksuja. Laiska ihminen ei olisi vaivautunut poraamaan aukkopaikkoja lähtökohtabetoniinsa kuten Thúy.

Kuin ohimennen kirjan kertoja heittelee kohtalonsa kivikimpaleita kohti minua. Poliittisen vainon vaikutukset äveriääseen sukuun, köyhän vartijan silmin yläluokan naisten rintaliivit kuin kahvinsuodattimet, toukat pakolaisleirillä, erilainen riisi kanadalaislautasella, tietämättömyys pohjoisten leveysasteiden eri vuodenaikojen mukaan vaatettamisesta, timantit koko perheen elättämiseksi piilotettuna lapsen muovirannekoruun – ja niin edelleen. Usein murikat lentävät ohi ja silloin lepattavat lämpimät, kauniit muistot ja tuokiot.

”Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyvyyksiä, hairahduksia.”

 

20190519_143656.jpg

Autobiografian alkupuolella toteavuustyyli vallitsee, mutta loppupuoli kaunokirjallistuu. Etenkin viimeisissä kolmanneksessa hienosti yhdistyvät kuvatut asiat, lukijan johdattelu rivienväliin ja kielen hetkittäinen metaforisuus. Viimeiset luvut vetävät maton altani.

Minulla on usein vaikeuksia heittäytyä kohottaviin selviytymistarinoihin. Kyse ei missään nimessä ole siitä, etten arvosta, vaikutu tai järkyty, mitä kertoja on joutunut kokemaan. Arvostan, vaikutun ja järkytyn. Etsin sen lisäksi kirjallisia tasoja. Ensin ne Ru-kerronnassa viistävät pintaa, mutta sitten kirjan loppupuolella – johan sen ilmaisin: minulta matto liukui alta  ja pyllähdin ihastumaan Thúyn tapan valottaa kasvuaan siksi, joka hän on.

Pyllähdin kertojan havaintoihin seitsemännestä tädistään, nykytytöistä setelinkahahdus tai viiltelyjälki ihossaan, kertojan oman ihon lähtemättömistä jäljistä, kertojan omien poikien tienposkeen pelastautumisesta suhteessa vietnamilaisäitiin, joka joutui kantamaan pikkupoikansa ruumista. Ja siinä se on tämän enempää selittelemättä, Thúyn tyyli:

”Ja jossa ojennettu käsi ei enää kuvaa elettä, vaan rakkauden hetkeä, joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen.”

– –

Kim Thúy
Ru
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019
59 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Monissa blogeissa lisää, mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena

6 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”


Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta

Nautin kirjallisuustapahtumasta, jossa saa hissukseen istua pimäessä salissa kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja ilman ympäröivää messuhässäkkää. Siksi odotan loppuviikon Helsinki Lit -tapahtumaa 17.–18.5.2019. Ehkä eniten odotan Rachel Cuskin ja Philip Teirin kohtaamista.

Teir on kirjoittanut avioliiton kariutumisesta ja niin myös Cusk. Tyylit ja näkökulmat ovat erilaisia. Olen kirjoittanut Cuskin Siirtymä-romaanista jo aiemmin, tässä siitä pätkä:



Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

20190407_104410.jpg



Cuskin Ääriviivatromaania kuvailemaan löysin termin konfabulointi eli jälkikäteinen tarinointi. Päähenkilö jää syrjään, kun ympäröivät äänet ja tarinat täyttävät tilan. Se, mitä kertoja valikoi kerrottavaksi, se kuvaa myös kertojaa.

Helsingin Sanomien (15.5.2019) artikkelissa Cusk kertoo oman avioeron ja sukupuolten roolien tutkimisen vaikutuksesta romaaneihinsa. Kertojaäänen häivyttäminen ja omien elämäntapahtumien liitäminen fiktioon on leimallista. Ehkä tarkoituksellisesti provosoiden Cusk julistaa vain autobiografian ainoaksi taidemuodoksi ja silkan fiktion keinotekoiseksi. Hän ei usko toisten sisäisten maailmojen saavuttamiseen vaan irtiottoon subjektiivisuudesta, sellaiseen kuin romaaniensa päähenkilöön Fayeen, taustakuuntelijaan.

Cuskin ajatukset kiinnostavat siinä kuin hänen kirjansakin, vaikka minä uskon yhä fiktioon ja tarinaan – en ehjiin vaan fiktion vinkeistä tulkiten ja merkityksiä kooten – ja henkilöihin, jotka kantavat tarinaa ja johon heijastelen selityksiä. Kylläpä on mainio mahdollisuus saada kuulla lauantaina lisää kirjallisuuskästiyksistä kirjailijan itse kertomana.

Hatunnosto etukäteen Helsinki Litin ohjelmalle. Tässä vielä luettelo tapahtuman kirjailijoista, joiden teoksia tai teoksen (uuden tai vanhan) olen esiintyviltä kirjailijoilta lukenut ja postannut:

Nina Lykke
Saara Turunen
André Aciman
Joakim Zander
Satu Vasantola
Hassan Blasim
Kaisa Haatanen
Rachel Cusk
Philp Teir
Sjón
Kai Aareleid
Joel Haahtela

20190516_073124.jpg

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut