Avainsana-arkisto: Maritta Lintunen

Maritta Lintunen: Stella

Nautiskelen tätä kirjoittaessani Schumannin laulusarjasta Frauenliebe und leben. Pianosäestys tukee naisääntä, joka sävykkäästi etenee tunnelmasta toiseen. Se selkeyttää ajatuksiani, joita setvin Maritta Lintusen Stella-romaanin (WSOY 2017) jäljiltä.

Ja musiikissahan on outoja, lääkitseviä voimia.
Outoja, lääkitseviä voimia? Niin kuin minä en sitä tietäisi.

Stella on aikanaan ollut taitavan ooppera- ja operettilaulaja Sylvi Indreniuksen tähtirooli. Erinäisten epäonnisuuksien jälkeen Sylvi vetäytyi varhain estradeilta. Vanhan Sylvin luo muuttaa runoilusta kiinnostunut maalaistyttö Liisa, joka saa hetken kokea taiteilijadiivan kulissit ja niiden takaisen tavan elää. Sylvi imaisee Liisan elämänsä, samoin Liisan Juri-vauvan. Juri on synnynnäinen muusikko, mutta pojan teini-iässä äiti myy pianon ja painostaa sittemmin lapsensa opiskelemaan lääkäriksi. Aikuisena Juri on etäinen mies, elämässään hukassa.

Romaanin jännite vetää kahteen suuntaan. Siinä kerrotaan takautumin Liisan ja Sylvin yhteisvuosista. Reaaliaikaa on Jurin aikuisuuskriisi, johon liittyy selvittämätön menneisyys. Tematiikassa tärkeää tuntuu olevan taiteen lisäksi etäiset äiti-poika-suhteet ja vaietut asiat. Myös muistin salaisuuksia sivutaan, näin esimerkiksi Juri:

 Jos alle kaksivuotiaan muistiin painuu tuolla tavoin kokonaisia lauseita, on hyvinkin mahdollista, että minulla on jossakin muistini tiedostamattomissa kerroksissa kokonainen soittolista. Luoksepääsemätön arkisto. Mitä sieltä mahtaisi löytyä? Sylvi Indreniuksen laulua? Bachia ja Beethovenia? Hellittelyä ja lepertelyä? Ehkä kokonaisia tarinoita, joita hän on minulle äidiltä salaa kertoillut?

Musiikki on merkittävä motiivi ja symboli. Jurille se on tukahdutettu unelma onnesta, melkein menetetty mahdollisuus. Siihen liittyvät Jurin sopraanosuhteet ja tietyn flyygelin metaforaksi kasvava merkitys. Liisaan liittyen motiivi on monimutkaisempi. Musiikin kieltäminen on defenssi omaehtoisuuden säilyttämiseksi, mutta hän ei erota sitä, mitä vaikutuksia taiteen tukahduttamisella on omalle pojalle. Sylville taiteilijuudesta luopuminen merkitsee kokonaisvaltaista elämänpettymystä, jota kompensoi intensiivinen Liisan ohjailu ja Jurin omiminen.

Stella

Lukukokemuksessani ei kaikki loksahda oikein paikoilleen. Pidän heppoisena lähtökohtaa, jossa vanha nainen junailee itselleen Liisasta perheen, itsenäistynyt Liisa esittää ainoastaan kovanaamaa ja Jurin kihlattu on vain itsekeskeinen sopraanoäänen kaikukoppa. Hapuilen uskottavuusongelmissa, vaikka motiivit ja perustelut ovat selvät. Todennäköisesti vika ei ole kirjassa vaan ehkä lukutilanteessa, jossa en täysillä tempaudu kirjan tunnelmiin.

Stellan vaikutukset ovat vähittäisiä. Vaikken ensin valloitu, silti psykologinen tapa kuvata henkilöitä ja heidän vaikuttimiaan tuntuvat jälkijättöisesti. Taiteilijuuteen liittyvät voimakkaat tunteet siis ylettyvät kuitenkin minuun. Kolmen keskushenkilön kohtalot kiertyvät siten, että heiltä on eri syistä evätty mahdollisuudet toteuttaa itseään taiteilijoina. Se vaikuttaa niin, että he kasvavat väistämättä vinoon, ja ihmissuhteet kärsivät peruuttamattomasti.

Stella on rakenteellisesti vaihteleva eri kertojaäänien ja aikatasojen vuoksi. Toisaalta pidän romaania perusproosana, jossa juoni erottuu, kerronta on sujuvaa ja psykologinen ote on vahva. Maritta Lintusen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Hulluruoholan. Siinä on keskeistä Stellan tapaan epäselvät perhesuhteet ja menneisyyden painolastit. Tiedän, että Lintusen Mozartin hiukset -romaanissa on myös kyse pianistista Jurin tapaan.

No, nyt kirjoitusrupeamani taustalla soinut Schumannin laulusarja päättyy. Se ei sattumalta ole postaukseni ääniraita, vaan liittyy oleellisesti Stellan juoneen. Mielessäni kaikuu musiikin lisäksi Sylvin sanat: taiteilijat ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaikka mahdollisesti keskivertoa itsekeskeisempiä.

– –
Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
taiteilijaromaani
114 sivua e-kirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muistutan: taiteilijaromaanihaaste ei ole enää käynnissä, mutta Lintusen romaani olisi siihen hyvin sopinut. Haasteen yhteenveto on on TÄSSÄ.

Taitelijaromaani

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Maritta Lintunen: Hulluruohola

PYRISTELY KÄSIVARSISUOJASTA

Nelikymppinen Sara saapuu resuisilta maailmanmatkoiltaan Suomeen. Äveriäs isoisä Janne järjestää irrallisen pojantyttären opettelemaan vastuuta Riihen kylään perustamaansa parantolatyyppiseen kommuuniin. Näin käynnistyy Maritta Lintusen romaani Hulluruohola (WSOY 2014).Hulluruohola

Monissa kirjablogeissa on Lintusen maailmaan viehätytty, mm. Ullan Luetut kirjat ja Rakkaudesta kirjoihin. Hulluruohola hämmentää minua. Sen lähtökohtatilanne on epäuskottava: eihän villinvapaata aikuista naista noin vain kuskata ja säilötä korpimaisemiin? Sen henkilöt ovat tarkoitushakuisen kummallisia, sivuhenkilöt erityinen friikkisirkus. Sen juonen jujut aavistan etukäteen. Sen teemat ja opetukset kirkuvat kovalla äänellä, oi, korvia soi, vähemmälläkin ymmärtäisin.

Epäuskottavuudesta toivuttuani löydän lukemastani monia viehättäviä ja kiinnostavia puolia. Jos otan annettuna tyylittelyn, jätän tilaa romaanin irrottelevuudelle. Lintunen järjestää kyläkoulun outolintujen avulla hiveleviä tilannekuvia, absurdeja, ilmaisuvoimaisia.

Kerronnan tyyli ja sävy eivät ole vakavia, vaikka teemat ovat. Kaikkein eniten minua viehättää kielen ja kerronnan selkeyden ja kuvallisuuden yhdistelmä. Lintunen luo välillä kerrassaan kauniita ilmaisuketjuja, etenkin luontohavainnot ja niiden kytkeytyminen mielentiloihin ihastuttavat.

Painoin poskeni kiveen. Halusin haljeta jälleen kahdeksi – katsoa itseäni etäämpää: kuinka nainen takertuu vuoren rinteeseen pysähtyneeseen kivipaateen, kuinka hän tuijottaa jäkälämattoa; harmaanvalkoisia maljoja, joissa jokaisessa kimaltaa jääkirkas pisara. Nainen tuntee sydämensä iskun kiveä vasten ja painaa rintaansa yhä tiukemmin karkeaan kallioon, odottaa syvyydestä jysäyttävää vastakaikua, kunnes tajuaa, ei ole olemassa sidettä elottoman ja elävän välillä, sillä ihminen on koditon vierailija kasvien ja kallioiden mykässä valtakunnassa – ja yhtäkkiä hän muistaa tunteneensa saman vierauden jo lapsena sivellessään hopeista kelopuun oksaa. Kuolleen suopuun kättä.

Sara on selvinnyt elämässä jo lapsena oppimallaan periaatteella: ”Ihminen on turvassa vain omien käsivarsiensa sisällä.” Vaikean tilanteen tullen hän jakaa itsensä kahtia, katsoo ulkopuolelta. Hän ei ole voinut päästää ketään lähelleen, jottei suojaus pettäisi. Saran riippumattomuus on näennäistä, se on rakkaudettomuuden tuomaa.

Olen lukenut lähiaikoina monia kotimaisia romaaneita siitä, miten aikuisten tietoinen tai tiedostamaton taitamattomuus, piittaamattomuus, syyllistäminen tai vastuuttaminen tekee peruuttamatonta tuhoa. Lapsi rehottaa aikuisuudessa rikkaruohoja, jotka häneen lapsena on kylvetty. Hulluruohola kertoo yhden tarinan siitä – lopulta jopa kahden suvun kolmanteen polveen kasautuneen ryteikön avulla. Ratkaisuntynkää tarjotaan: vanhan, tukahduttavan pöheikön kulottaminen saattaa pohjustaa maaperän uudelle kasvulle, avautumiseen muille ja itselle.

_ _ _
Maritta Lintunen
Hulluruohola
WSOY 2014
306 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessutapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus