Aihearkisto: Kirjailijatapaaminen

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymysHengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Kirjojen Kannelmäki – kirjarasteja lähiömaastossa

Kannelmäen kirjastossa syttyi alkuvuodesta ajatus sijoittaa alueelle kirjoja, jotka liittyvät tai sopivat Kannelmäkeen. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhosen kanssa pääsimme kirjastolaisten ideointiryhmään, joka suunnitteli 12 kirjarastin kävelyreitin. Jokaisella rastilla on kuva ja sitaatti kirjasta. Kaikki sitaatit eivät suoraan liity Kannelmäkeen, mutta sopivat paikkaan, josta rasti löytyy.  

Kanneltalon 30-vuotisjuhlaviikonloppuna korkkasimme kirjakierroksen. Ilahduimme, että 20.8. ohjatulla kävelyllä oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa. Tunnelma oli leppoisa ja kirjakeskustelu vilkasta. Samalla teimme huomiota kirjojen mahdollisista tapahtumapaikoista. Kierrosta veti elokuun helteessä kirjastonjohtaja Sanna Sivonen.

Kuva 1. Suunnitteluryhmästä osa kävelykierroksen jälkeen: Arja Korhonen, Sanna Sivonen, Tuulikki Kuurne ja minä (kuvasta puuttuvat suunnitteluryhmän Anna Swahn ja Pekka Kankainen). (Alin kuva: Olli Ahti)

Ensimmäisen rastin kirjailija Markus Ahonen tuli mukaan ohjatulle kirjakierrokselle ja luki otteen romaanistaan Anna pahan kiertää (WSOY 2021). Hän kertoi muutakin Isaksson-dekkarisarjan kuudennesta kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi Kannelmäki valikoitui siksi, että kirjailija on itse asunut nuoruudessaan parin pysäkin välin päässä. Kannelmäen kadut ja mäet ovat tuttuja, ja hänestä miljööseen sopi jännäri, jossa laitapuolen kulkijoiden välille syntyy jännite, kun yksi joukosta on livetä kunnolliseksi. Kirja herättää ajatuksia pahan kiertokulkuun vaikuttavista asioista. Myös oma romaanini Sormus (Avain 2022) löytyy yhdeltä rastilta.

Kuva 2: Markus Ahonen ja minä kirjarasteinemme. (Ylin kuva: Olli Ahti)

Ohjattuja kävelykierroksia ei näillä näkymin ole tulossa lisää, mutta ei hätää: kierros on suunniteltu itsenäiseen kulkemiseen. Kannelmäen kirjastosta saa karttoja, johon reitti ja rastit on merkitty. Kartasta löytyvät myös kirjasitaatit 12 kirjasta. Maastossa rasteissa on kirjan kansikuvan lisäksi qr-koodi, jonka avulla aukeaa rastin kirjasitaatti. Innostavan kävelyn jälkeen voi kirjastosta lainata reitin kirjoja: niitä on houkuttelevasti esillä heti kirjaston ovipielessä.

En tässä paljasta sen enempää kierroksen kirjailijoita ja sitaatteja. Lopuksi on kuitenkin lainattava Antti Tuomaisen Jäniskerrointa (Otava 2020), joka pistämättömästi tiivistää Kannelmäen:

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

*

Lisätietoja kirjaston nettisivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät & kirjailijatapaaminen

Bloggaajakaverini houkutteli minut kuuntelemaan Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnahia Bio Rexiin. Ennen toukokuun lopun tilaisuutta ehdin kuunnella Gurnahin Loppuelämät (Tammi 2022).

Luonnehtisin Loppuelämät-romaania vanhanajan proosaksi. Se on historiallinen romaani, joka paneutuu ihmiskohtaloihin niin, että keskushenkilöiden polut risteilevät. Juoni, tarina ja teemat kietoutuvat keskenään. Oleellista on maailmantapahtumien vaikutus valtaa ja asemaa vailla eläviin yksilöihin.

Romaani alkaa 1900-luvun alkupuolelta Saksan hallitsemassa Itä-Afrikassa. Sisarukset Ilyas ja Afiya jäävät orvoiksi, ja nuoruudessa veli katoaa sisareltaan. Afiya kokee kovia esimerkiksi vain sen takia, että hän on tyttö, joka osaa lukea. Toisaalla perheetön nuori mies Hamza joutuu ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisten joukkoihin, ja sodan jälkeen sattumien seurauksena hän tutustuu Afiyaan. Tämän paljastelen: pääpari kokee sen verran kovia, että pelkään rakkaustarinalle traagista loppua, mutta siitä minut säästetään. 

Minua miellyttää henkilökuvaus, koska Gurnah kuvaa niin sanottuja pieniä ihmisiä, tekee heistä päähenkilöitä ja merkityksellisiä. Tavallinen ihminen sinnittelee, on vallassa kuka tahansa. Kolonialismi, sotilashierarkia ja natsismi eivät yllätä kuvauksellaan, mutta joukkoon mahtuu myös muuta, inhimillisen sävykästä. Ja avartavaa, koska harvakseltaan luen afrikkalaisesta historiasta. Ja nyt sorrun siihen, että yleistän – ei siis ole kyse laajan maanosan vaan tansanialaisesta historiasta, joka ei sekään lukuisine heimoineen ole vain yhdenlainen tansanialainen.

Minulle kirja pääsee oikeastaan oikeuksiinsa puolivälissä, jossa arjesta selviytyminen kohoaa kerrontapintaan kaikkine kulttuuritapoineen ja uskomuksineen. Pidän kummallisesti myös lopun kiireestä saada tarina loppuun ja henkilöt jatkamaan elämäänsä 1950-60-luvulle, jolloin tarina loksahtaa nimeensä, Loppuelämät.

Tammen tilaisuudessa Bio Rexissä Finlandia-voittaja Jussi Valtonen haastatteli nobelisti Gurnahia, ja kahden kirjailijan kohtaamisessa oli rauhallisen arvostava tunnelma. Gurnah kertoi taustastaan sansibarilaisena maahanmuuttajana Lontoossa ja tavastaan kirjoittaa. Hän sanoi kirjoittaneensa omia tunteitaan mutta fiktioineen ne. Kirjojen ideat ovat itäneet pitkään, ja muistikirjoihin on kertynyt katkelmia, esimerkiksi yhden kirjan lopetus syntyi ensimmäisenä.

Tunnustan, ettei Loppuelämät jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, mutta kirjailijan kuunteleminen toi kirjasta esille puolia, jotka jälkijättöisesti saivat vaikuttumaan. Kirjailija esimerkiksi avasi tapaansa kirjoittaa yksityiskohtia siten, että romaani on yksilöiden intiimi kertomus mutta samalla kuvaa sitä, mitä maassa on tapahtunut. Gurnahin ajatukset poissaolon merkityksestä saivat miettimään romaania uudelta kulmalta.

Tilaisuus alkoi sillä, että äänikirjan lukija Jukka Pitkänen luki katkelman romaanista. Haastattelun aikana kirjailija itse luki pehmeällä äänellään jakson kirjan keskeltä. Kirjailijakohtaaminen päättyi tunnelmallisesti keskusteluun hellyydestä ja vaatimattomuudesta, jotka huokuvat romaanin päähenkilöistä kaikkien vääryyksien, sotaisuuksien ja vähäosaisuuden keskelläkin.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät, suomentanut Einari Aaltonen, Tammi 2022, 11 t 37 minuuttia äänikirjana, lukija Jukka Pitkänen. Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Vinkkejä: Helsinki Lit 2022

Kevään Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma innostaa lukemaan käännöskirjoja. Ehdin lukemaan muutaman teoksen ennen tapahtumaa 13. – 14.5.2022, joten teen pikakatsauksen kirjakokemuksistani odottaessani kirjailijavieraita Bio Rexin lavalle.

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin, suom. Aino Ahonen

Nelikymppisellä Idalla pitäisi olla kaikki hyvin, on ura ja varallisuutta. Siskolla on silti sellaista, mitä hänellä ei kuten mies ja muuta sellaista. Olen somepostauksissa kuvannut kirjaa: vuonolla vihertää sisarkateus. Pienoisromaani on sopiva muoto tälle tunnelmia ja tapahtumia tiivistävälle sukutarinalle.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suom. Kaijamari Sivill

En tiedä, mitä romaanilta odotin mutta paljon sain. Episodinen ja moniääninen Evariston romaani (Wsoy 2022) riemastuttaa kerronnallaan, joka antaa piut paut oikeinkirjoitukselle. Huomaan rivityksellään leikkivän tekstin viehättävän, mutta sitäkin suurempaa iloa aiheuttaa eläväinen henkilökuvaus. Isoja teemoja mahtuu romaaniin runsaasti. Ne koskevat yhteiskuntaa, rotua, sukupuolta ja tasa-arvoa mutta myös yksilökohtaisesti juuria ja mahdollisuuksia. Hieno, kevään ehdottomasti yksi hienoimmista lukukokemuksista.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus, suom. Laura Kulmala

Tätä romaania (S&S 2022) hallitsee aihe, joka kantaa ja ottaa kantaa. Saamelainen, ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoo tosipohjaisista viharikoksista saamelaisia kohtaan. Pohjoisruotsalaiset sabotoivat, syrjivät ja uhkaavat saamelaisia ja porotaloutta, joka on saamelaisille kulttuurinen ja taloudellinen elinehto. Romaani näyttää myös saamelaisyhteisön ja yksittäisten perheiden jännitteet, todentaa kommunikointivaikeuksien ja yhteisöpaineiden seuraukset. Koskettava teema on se, mitä ristiriidat tai omaan kulttuuriin kohdistuvat uhat tekevät lapsen psyykelle ja vaikuttavat aikuisuuteen. Kerronnallisesti riisuttu teksti kiertää kikkailun, kaikki keskittyy aiheeseen, jota ei juuri ole käsitelty. Se on Ruotsin vuoden 2021 parhaan kirjan voima.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld

Kolmekymppisten naisten ystävyyttä käsitellään paljon chick lit -kirjoissa, ja silloin päähenkilöä on tukemassa pari bestistä. Osmanin romaanissa (Like 2922) seurataan kolmea erilaista naista, jotka esittävät ystävyyttä, mutta totuus on toinen ja kerronta kaukana likkalitteratuurista. Kunkin naisen näkökulmasta suhteet ovat monimutkaisia ja koko ajan mutkistuvat. Romaanista luen yhteiskunnallista ja psykologista ajankuvaa, ja suurimman vaikutuksen tekee maahanmuuttajuuden käsittely.

Nita Prose: Huonesiivooja, suom. Katariina Kallio

Dekkarityylisessä romaanissa (Bazar 2022) sosiaalisesti rajoittunut huonesiivooja löytää hotellisviitistä ruumiin ja joutuu epäillyksi. Moni asia on todellisuudessa toisin kuin minäkertoja on tajunnut, ja lukijalle tarjotaan pikku yllätyksiä loppuun asti. Päähenkilön persoonasta muodostuu viihteellisen jännärin käyttövoima. Etsin omaperäisyyksiä enkä niitä juuri löytänyt, mutta monet muut ovat eri mieltä: bestseller.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, suom. Laura Jänisniemi

Kaikki kunnia karujen kotiolojen ja häiriintyneen äitisuhteen kuvaukselle – Shuggie Bain (WSOY 2022) on tunnetusti Bookerin arvoinen. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo 1980-luvun glasgowlaisesta työläisperheen tavoista, sukupuoli- ja polviperinteistä. Nimihenkilö kasvaa lapsesta itselliseksi nuoreksi taustallaan tasapainoton alkoholistiäiti. Ja kaikesta rouheudestaan ja palkinnoistaan huolimatta jäin kummasti kirjan kyydistä – ehkä tällaista realistista perheproblematiikkaa olen nauttinut tällä erää yliannostuksen.

Colson Whithead: Harlem Shuffle, suom. Markku Päkkilä

Harlem Shuffle (Otava 2022) vie kaupungin sykkeeseen: ”New York oli joskus sellainen – kulman takana aukesi toisenlainen kaupunki kuin taikaiskusta.” Colson Whithead kuvaa letkeästi 1960-luvun harlemilaisen puolimaailmanmiehen Ray Carneyn keplottelua kunniallisena perheenisänä ja huonekalukauppiaana sekä kuuman ryöstötavaran välittäjänä. En päässyt täysillä romaanin imuun, mutta tunnistan kerronnasta kiinnostavaa, etenkin eri tapahtumien ja henkilöiden limittämistä. Kerronta on liukasta ja mukana on monia kiinnostavia sivuhahmoja, ja moneen luokkaan jaettu yhteiskunta tuli kirjassa eloisasti ilmaistua.

Kesken

Niklas Natt och Dagin romaani 1793 jäi aikanaan kesken, ei kirjan vuoksi vaan lukutilanteen. Pidän historiallisista romaaneista, ja rouhean karkeasti lähti kirja aikansa Tukholmaa ja kirjan päähenkilöä kuvaamaan. Sarja on ehtinyt jo kolmanteen osaan, 1795 (WSOY 2022), vaikken minä ole vielä päässyt edes ensimmäisen osan loppuun.

Varjokuningas on sekin historiallinen romaani, Maaza Mengisten kuvaus sota-aikaisesta Etiopiasta 1930-luvulta (suom. Aleksi Milonoff, Atena 2022). Mallikasta kuvausta, eloisaa kerrontaa – silti juutuin noin puoliväliin. Syynä taitaa taas olla latteasti: jostain syystä lukutilanne on tälle kirjalle nyt väärä.

Kaikkia Helsinki Litin kirjailijoita enkä kirjoja en tässä maininnut. Siis: kiinnostava kirjakeskusteluviikonvaihde odottaa!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Kirjailijatapaaminen: Anneli Kanto 31.1.2022

Koronakurimukseen kuuluvat tilaisuudet ilman yleisöä. Sellaisissa merkeissä tapahtui Helsingin työväenopiston, Kannelmäen kirjaston ja Kanneltalon järjestämä kirjailijahaastattelu 31.1.2022. Verkossa sitä seurasi livenä parisataa ihmistä FB:ssä. Striimaus on katsottavissa vielä kaksi viikkoa.

Haastattelin Anneli Kantoa tähtäimenä koko tuotanto, painopisteenä tuorein romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Lauantaina selviää, saako se Runeberg-palkinnon. Kaarlen palkinto Anneli Kannolle jo napsahti. Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars perustelee palkinnon näin:

”Rottien pyhimys on pitkän linjan kertojan huikea taidonnäyte ja lopullinen läpimurtoteos. Kannon värikäs kieli riemastuttaa ja häikäisee kuin Hattulan kirkon seinämaalaukset, joiden syntyvaiheita hän kuvaa armoitetun ja asiansa osaavan tarinankertojan otteella. Keskiajan tapahtumat ja ihmismielen hyvyys, kauneus ja alhaisuus avautuvat lukijalle kuin peilinä omasta ajastamme. Ehkä tässä piileekin yksi kirjan suuren suosion syistä; Kanto on kirjoittanut siihen jotain ikuista ja tullut todistaneeksi omalla työllään taiteen ihmeellisen voiman.”

Mielestäni Kanto teki läpimurron jo esikoisromaanillaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), ja olipa se myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Myös Veriruusut (2008) on ollut paljon esillä etenkin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja teatteriesitysten myötä. Rottien pyhimys on tosin saanut runsaasti huomiota. Miltä tunnustukset ja suosio tuntuvat? 

Hyvältä, totta kai, ja kirjailija on ollut yllättynyt Rottien pyhimyksen menestyksestä. Hän oletti etukäteen, että harvaa kiinnostaa historiallinen romaani keskiaikaisesta kirkosta ja taiteesta, mutta toisin kävi. Hän ei vieläkään ihan ymmärrä innostuksen juuria. Romaanista on otettu jo seitsemän painosta, ja syksyn 2021 aikana se vei kirjailijan 70 tilaisuuteen kertomaan kirjastaan – koronasta huolimatta.

Keskustelin Anneli Kannon kanssa hänen tuotannostaan yleisesti, myös kirjoittamisoppaasta Kirjoittamassa (Reuna 2020), jossa Kanto mutkattomasti kertoo kirjan kirjoittamisen prosessista. Hän nimenomaan on halunnut kirjoittamisesta kiinnostuneille avata kirjan teon vaiheita. Puhuimme myös historian kiehtovuudesta, siitä, miten menneiden aikojen taitekohdat antavat mahdollisuuksia käsitellä yksilön ja yhteisön suhteita. 

Kannon historiallisista romaaneista kaksi sijoittuu 1600-luvulle: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli (2015). Siltä ajalta on jo hyvin historialähteitä aineistoina pengottaviksi. Tunnustin, että Pyöveli on suuri suosikkini, ja niin se taitaa olla Kannolle itselleenkin. Kaksi muuta historiallista romaania ennen Rottien pyhimystä keskittyy järisyttävästi sisällissotaan: Veriruusut naisten punakaartiin ja Lahtarit (2017) lähinnä valkoisten joukkojen miehiin. Kaikkien teosten kerrontaratkaisut ovat taidokkaasti erilaisia.

Kirjakeskustelun yleisöä netissä kiinnosti Rottien pyhimys -romaanin taustatyö. Siitä Kanto kertoi, että keskiajalta on jäänyt vähän kirjallista materiaalia, mutta niitä hän tutki, esimerkiksi suomenkielistä sanastoa, jota on poimittu ajan asiakirjoista, ja oikeuden pöytäkirjoja, joista hän sai tekstiinsä mojovia, aikaan kuuluvia haukkumasanoja. Käsikirjoitusta ovat lukeneet asiantuntijat, jotka ovat huomanneet joitain aikaan kuulumattomia yksityiskohtia kuten sen, että Hattulan tietämillä ei aikanaan ajettu kärryillä, koska ei ollut teitä.

Yksi tärkeä teema Rottien pyhimyksessä on taiteilijuus. Romaanin kuvataiteilijoihin heijastuu paljon Kannon ajatuksia myös kirjailijuudesta. Romaanin kirkkotaiteilijat luovat kuvia, joita katsojat tulkitsevat tavallaan. Kirjallisuudessa on Kannon mielestä sama tilanne: jokainen lukija luo kirjan uudelleen.

Kannon tuotannossa on historiallisia romaaneja, yksi bitch lit -viihderomaani, pari tietokirjaluokkaan sopivaa teosta, kolmisenkymmentä lastenkirjaa sekä useita käsikirjoituksia ja draamoja. Kannon toimittajan työn rinnalle tuli ensin käsikirjoitus- ja lastenkirjahankkeet, sitten romaanit. Lastenkirjallisuuden tärkeys täytyy tässäkin tuoda esille. Kanto korosti taitoja, joita lapsille lukeminen kerryttää, ei vain sanavarastoa vaan muutakin vuorovaikutusosaamista.

Romaanien rinnalla muut kirjoitustyöt antavat vastapainoa välillä raskaan romaanikirjoitusponnistuksen jälkeen. Kannon päivätavoite on neljä sivua tekstiä, mikä toimii hänelle: siten etenkin laaja romaani rakentuu pala palalta.

Kirjeitä Annelilta -blogitekstistä luin, että vuodelle 2022 on paljon suunnitelmia: ”Vuonna 2022 pitäisi lisäksi kirjoittaa kaksi romaania, joista pohjatyöt tehty, kaksi lyhyttä lastenkirjaa, äänikirja, libretto ja jatkokertomus. Ahkerana saa olla.” Lisäksi Heini Tolan kanssa on näytelmähanke. Uudesta romaanista Anneli Kanto kertoi, että tekeillä on välillä viihdettä – mutta saa nähdä! Ehkä Rottien pyhimyksestä poikii jotain, mutta jos niin on, se on ihan muuta kuin jatko-osa. Jatkoa toivoneille kirjailija paljasti Pelliina-päähenkilön myöhemmät vaiheet: hän menestyi kirkkomaalarina ja koki muutaman romanssin, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt.

Anneli Kanto paljasti myös sen, mikä kirja on hänen oma suosikkinsa lauantaiseksi Runeberg-palkinnon saajaksi. Hänen mielestään on nyt esseiden vuoro, sillä romaaneille on jo erilaisia palkintoja. Sitä minä en sanonut haastattelussa, että minun ehdokkaani on Rottien pyhimys tai Emmi Puikkosen Musta peili, eli pitäydyn nyt kuitenkin romaaneissa (ja tunnustan, etten ole lukenut Suvi Vallin esseeteosta Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja).

Kirjailijahaastattelu: Anneli Kanto. Helsingin työväenopisto, Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto 31.1.2022.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Vuosikatsaus 2021

Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.

Vaikea vuosi

Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.

Kolme kirjaa

Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni Mustosen Paimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).

Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.

Kotimainen proosa

Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus  ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)

Runous

Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä.

Käännöskirjallisuus

Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.

Tietokirjallisuus ja sinne päin

Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.

Teatteri 

Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa. 

Taide

Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri Tuorin Posing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.

Metsä

Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.

Kirja- ja kulttuuribloggaaminen

Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.

Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.

Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.

Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!

(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)

14 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Tapahtuma, teatteri

Helsingin kirjamessutunnelmat 2021

Yleisvaikutelma

Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.

Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.

Muuta kuin ennen

Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.

Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.

Lava- ja kohtaamissäteilyä

Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen Antti Tuomainen kertoi Sofi Oksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.

Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa Paolo Giordano ja Tuire Malmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?

Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on. 

HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.

Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.

Lukupiirit

Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.

Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.

Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.

Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma Puikkosen Musta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.

*

Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!

Tuijata

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Antti Tuomainen: Hirvikaava & kirjailijakohtaaminen

”Vain joitakin päiviä sitten olin ajatellut, että elämäni oli taas järjestyksessä. Ajatus ei ollut ollut tuulesta temmattu: se oli perustunut realistiseen tilannekuvaan ja todistettaviin tosiseikkoihin. Totuus oli, että elämäni oli ollut järjestyksessä.

En voinut sanoa samaa tämänhetkisestä tilanteesta.”

Vakuutusmatemaatikko Henri Koskiseen tutustuin jo romaanissa Jäniskerroin. Antti Tuomainen on kirjoittanut kuivakanmehukkaan päähenkilönsä toiseen romaaniin, Hirvikaavaan (Otava 2021), jossa Henri pyörittää seikkailupuistoa Helsingin reunamilla. Uuden vetonaulalaitteen Hirvihypyn hankinnasta Suomen Leikki -firman edustajien kanssa tulee yrittäjän painajainen. Lisäksi kuvioita sotkee – tohtisiko paljastaa, kuka venkoilija sekoittaa Henrin pasmat?

Pidän salaisuuden, mutta paluuhenkilö alkaa nakertaa sekä Henrin asemaa pomona että yrityksen heiveröistä taloudellista tasapainoa. Katastrofin aineksia hämmentää lisäksi gangsterimaisesti toimiva Suomen Leikki, joka ei suostu myymään Hirvihyppyä. Henrin looginen ajattelu ja tulevaisuus keikkuvat vaakalaudalla.

Tuomainen onnistuu taas, sillä juonipunokset pitävät. Veto ja viehätys perustuu Henrin vakautta vaativaan persoonaan, kun se törmää hallitsemattomaan todellisuuteen. Huumoria syntyy kohtaamisista, joissa erilaiset vuorovaikutustavat ja osapuolten tavoitteet törmäävät. Komiikkaa lisää lumipalloefekti: kun tapahtuu yksi sattumaosuma, sitä seuraa vyöry. 

Välillä löydän itseni kiemurtelemassa väkivaltakohtauksissa. Tarvitaanko niitä niin paljon ja ihan tappoon asti? Saanko nauraa kuolemantuottamuksille? Mutta kun ne kerrotaan niin hauskasti Henrin silmin.

Tuomainen taitaa henkilökuvauksen. Sivuhenkilöt ovat tyyppejä ja silti persoonallisuuksia. Seikkailupuiston omalaatuinen väki huvittaa, mutta ehdoton suosikkini on vanhempi rikostutkija Pentti Osmala, joka sipsuttaa nahkakenkineen paikalle aina, kun Henri vähiten odottaa. Makoisasti naureskelen Osmalan nykytaidetitämykselle ja namedroppailulle.

Ja taiteesta puheen ollen, Henrin suhde kuvataiteilija Laura Helantoon on kehittymisvaiheessa. Minun on pakko siteerata pitkähkö pätkä, sillä suhteen mullistava luonne ja Henrin ajattelutapa paljastuvat siitä:

”Laura Helanto oli mielessäni silloinkin kun en ajatellut häntä. Ajatus kuulosti kiusallisen epäloogiselta, ja se tosiasiallisesti oli sitä. Mutta ilmiötä oli mahdoton selittää muuten kuin – en keksinyt täsmällisempääkään ilmaisua – hieman runollisin keinoin. Mikä taas tuntui erittäin uhkarohkealta tavalta lähestyä mitä tahansa asiaa. Kun vertasin matematiikan ja runouden keskinäistä luotettavuutta minkä tahansa hankkeen onnistumisessa – pilvenpiirtäjän rakentamisesta juustohöylän suunnittelemiseen – tiesin ettei matematiikalle luonnollisestikaan ollut vaihtoehtoa. Laura Helannon kohdalla näytin toimivan toisin. Kuin sekunnin murto-osissa olisin unohtanut kaiken sen mille elämäni oli aina perustunut. Ja mikä kummallisinta: tämä ei vaivannut minua läheskään siinä määrin kuin olisin odottanut.”

Henrin nyrpeähkö kissa Schopenhauer muuten viihtyy yhä kannelmäkiläisessä asunnossa, mutta hienoinen pelko minulla on, että Henri on muuttamassa kissoineen. Hirvikaava jää sellaiseen koukkuun, että sille on saatava jatkoa.

Antti Tuomaisen kanssa Kanneltalossa 30.8.2021

Haastattelin Antti Tuomaista Kanneltalossa elokuisena maanantai-iltana. Koronasyistä kuulijamäärä oli rajoitettu, mutta keskustelu striimattiin. Tiivistetysti: kyselin kirjailijalta uutuuskirjoista filmatisointiuutisineen unohtamatta varhaistuotantoa. Minua kiinnosti alkutuotannon vakavista ja synkistä dekkareista – jopa dystopiasta – siirtyminen mustan huumorin viihdejännäreihin. Lisäksi minua kiinnosti se, miten Tuomainen saa sutjakkaan tekstin kulkemaan niin, että henkilövetoisuus ja henkilöiden suhdesotkut vaikuttavat vähintään yhtä kiinnostavilta kuin jännäriin kuuluva juoniratkonta.

Kuva: Arja Korhonen

Runoilijuudesta haaveillut Tuomainen on julkaissut 10 romaania, joissa kaikissa juonta juoksuttaa rikos tai selvitettävä salaisuus mutta joita kerronnallisesti leimaa kaunokirjallinen ote. Tuomainen ei itse löisi kirjoihinsa mitään leimoja: hän kirjoittaa romaaneja.

Mies joka kuoli on tuotannon käänne. Jo Kaivosta kirjoittaessaan Tuomainen huomasi, että tapahtuman kuvaaminen toisesta kulmasta vaihtaisi täysin tyylin ja sävyn. Sen jälkeen hän päätyi siihen, ettei ota itseään vakavasti, ja antoi komiikan sekoittua rikosjuoneen. Se tuntuu nyt omalta. Hän on aina ihaillut sekä komedioita että rikosjuttuja kuten Raymond Chandleria, Elmore Leonardia ja Donald Westlakea. Ja nythän kirjojen kannessa keikkuu The Timesin lanseeraus: Euroopan hauskin kirjoittaja. Tuomaisen kirjoista on kutakuinkin sata käännöstä noin 30 kielellä.

Tuomainen ei kirjoitta suunnitelmallisesti, vaan tarina vie ja sattumukset syntyvät kirjoittaessa. Hän kirjoittaa lyhyissäkin väleissä päivän muiden hommien joukossa. Haastattelupäivänä aikaa seuraavalle romaanille oli riittänyt vain tunti. Kirjojensa alkuosaa Tuomainen tuunaa moneen otteeseen, muuttaa ja hioo, jotta jännitteet ja käynnistys toimivat. Sen jälkeen henkilöt ja tapahtumat lähtevät rullaamaan. Minäkerronnan Tuomainen kokee omakseen, sillä se vie suoraan katsomaan asioita päähenkilön tapaan.

Tulossa on siis kolmas Henri Koskinen -kirja. Alunperin ei suunnitteilla ollut sarjaa, mutta Tuomainen ei malttanut jättää niin herkullista hahmoa kuin Henri on. Hänestä on ollut kiinnostavaa viedä tässä maailman ajassa vielä järkeen uskova henkilö ensinnäkin paikkaan (seikkailupuisto), joka on vastakkainen aikuiselle järkeistämiselle, ja tilanteisiin (gangsterit, johtajuus, rakastuminen), jossa suoraan puhuminen ei ole järkevää. Siitä on syntynyt sekä kirjailijalle että lukijoille hupia ja mukaansa tempaavia yllätyksiä.

Tapasimme siis Henrin kotikulmilla, Kannelmäessä. Kokonaistehokkaan ja syksyllä erityisen kauniin lähiön kulttuuritalon estradilla arvuuttelimme Henrin kotiosoitetta ja sitä, jääkö hän Kannelmäkeen. Joudumme odottamaan vastauksia ensi vuoteen.

Antti Tuomainen

Hirvikaava

Otava 2021

jännäri

303 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Kiitos kirjailijalle juttutuokiosta Kannelmäessä!

Hirvikaavasta myös blogissa Kirsin Book Club.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Anni Kytömäki – elokuinen kirjailijakohtaaminen

Sain tänään mahdollisuuden keskustella Anni Kytömäen kanssa haastattelutyyliin Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, jossa oli virtuaalisesti koolla toistasataa eri kouluasteiden äikänopea. Keskusteluun valmistautuminen ja itse keskustelu inspiroivat minua, joten koostan katsauksen Kytömäen teosten piirteistä – ja jotain myös keskustelustamme.

Päivän teemana oli hyvinvointia kielestä ja kirjallisuudesta. Kytömäki todensi osaltaan, miten kieli, kirjoittaminen ja kirjallisuus lisäävät hyvinvointia ja ovat hyvinvoinnin elinehto. Nimenomaan kirjoittaminen on Kytömäelle ydinväylä ilmaisuun, ja hän nauttii tekstien hiomisesta. Aina ei ole helppoa siirtää kieleksi visuaalisia kokemuksia, mutta se on kuitenkin verbaliikan keinoin mahdollista. Kytömäki tavoittelee kielen kauneutta, ja pitää yhä tavoitteenaan sitä, mistä sai kouluaikana äidinkielenopettajalta positiivista palautetta: tarina etenee kuohuvana melodraamana.

Kesällä kohtasin 12-vuotiaan Anni Kytömäen Kaari Utrion elämäkerrassa. Minä luin 12-vuotiaana ViisikoitaTiina-kirjoja, Anna-sarjaa, Monte Criston kreiviä ja sen sellaista, mutta Anni Kytömäki pureutui sen ikäisenä Utrion historiallisiin romaaneihin, joita aikanaan kutsuttiin myös rouvaspornoksi. Kytömäki kirjoitti Utriolle ja lähetti hänelle myös kertomuksiaan, joista sai Utriolta palautetta. 

Monet muutkin kirjailijat ovat tehneet Kytömäkeen vaikutuksen, kuten Sirpa Kähkönen. Lisäksi hän mainitsi Marjatta Kureniemen lasten ja nuorten kirjat. Yksi niistä vaikuttaa pohjavireenä romaanissa Kivitasku. Historiallisten romaanien lukukokemukset innostivat hänet kirjoittamaan itse niitä. Kysyin, voiko hänen romaaneitaan kutsua myös ekoromaaneiksi Richard Powersin Ikipuut-romaanin tapaan, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Luin kesällä Kytömäen novellin Trubaduuri, joka sopii astinlaudaksi koko tuotantoon. Novelli on ilmestynyt antologiassa Rakkaustarinat (Suuren Suomalaisen kirjakerhon ja Otavan kirjoituskilpailu, julkaistu 2008). Kirjan esittelyteksti Kytömäestä vaikuttaa minusta pätevältä yhä nyt, vaikka novellin jälkeen on ilmestynyt kolme täyteläistä romaania:

”Anni Kytömäki (s. 1980) on asuinpaikastaan riippumatta aina lähtenyt kulkemaan mieluummin poispäin keskustasta kuin sitä kohti. Metsässä näkee paljon ja ehtii ajatella siinä edellytykset tarinan synnylle. Hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja hierojaksi sekä toiminut luontojärjestöissä mutta pitää eniten juonenpunonnasta, tarinoiden keksimisestä. Hän kirjoittaa, koska kirjoitettuna ajatus saa kaiun. Ihmisen luontosuhde on tärkeä teema Kytömäelle, sen suuret muutokset ja toisaalta pysyvyys.”

Trubaduuri-novellissa on paljon kielikuvia, jotka avaavat tunnelmia. Tiettyä runollisuutta on siinä, miten syntyy sanoja suurempia kokonaisuuksia tuorein yhdistelmin, esimerkiksi: ”Koskaan ei tiedä, mikä lause on askel yli kielekkeen.” Kytömäen novellista imen sittemmin romaanituotannosta tutuksi tulleita tunnelmia: melankolisuus, unenomaisuus henkilöiden todellisuuskokemuksissa ja romanttinen ote. Lisäksi novellin teemat ovat tuttuja romaaneista.

• 

Kytömäki pitää tärkeinä teemoina viimeisimmässä romaanissaan Margarita luonnonsuojelua ja pasifismia, mutta ne löytyvät muistakin romaaneista. Tunnistan Kytömäen kaikista kolmesta romaanista etenkin luonnon itseisarvon ja sen tinkimättömän merkityksen. Henkilöitä yhdistää yksinäisyys ja herkkyys, ja teoksissa toistuu psyyken hauraus ja mielenterveysongelmat. Ihminen näyttäytyy syvästi tuntevana maailmankaikkeuden ja luonnonjärjestyksen osana, joka särkyy, jos yhteiskunnassa tai luonnossa jokin järkkyy. 

Kaikissa Kytömäen romaaneissa oleellisia ovat metsät, harjut ja vesiaiheet. Kultarinnassa iso rooli on karhulla, Kivitaskussa kivillä, kallioilla ja pikkulinnuilla sekä Margaritassa jokihelmisimpukoilla eli raakuilla. Lisäksi kansanperinteen elementit siirtyvät moderneihin romaaneihin, joissa ihmiskohtalot kytkeytyvät aikaan ja ympäristöön.

Finlandia-palkitusta Margaritasta ja sen teemoista on kirjoitettu jo paljon, mutta otan vielä esille, että Anni Kytömäki on halunnut käsitellä romaanissaan sairauksia. Ne muistuttavat, että luonto on arvaamaton ja ennakoimaton, ihmisen kontrollin tuolla puolella. Siksi romaanissa käsitellään hyperemeesiä eli vakava raskauspahoinvointia, lisäksi polioepidemiaa, joka sattumalta sivuaa nykyisiä korona-aikojamme.

Paljon jäi kysymättä kolmen vartin keskustelussa. Esimerkiksi jäi selvittämättä, miksi Kytömäki on sanonut, että Kivitasku on hänen oma suosikkinsa, mutta syyt vaihtelevat. 

Sekin jäi täsmentämättä, mitkä biisit ovat tehostaneet Kytömäen romaaneiden kirjoittamista. Hän on sanonut, että hän soittaa romaaninsa ennen kuin hän kirjoittaa ne. Kirjailija kertoi, että joka romaanin kirjoitusprosessin aikana hän on soittanut tiettyjä sävellyksiä, ja ne ovat jumitusten hetkinä auttaneet eteenpäin. Tässä kohtaa onkin helppo todeta, että Kytömäen kielessä kuuluu musiikki, rytminen soljuvuus.

Yksi kantava ajatus seurasi keskustelua alusta loppuun, ja se löytyy myös Kytömäen Finlandia-palkintopuheesta: ”Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin.” Kytömäki uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa, ehkä hitaahkosti mutta asenteisiin vaikuttavasti. Levitköön siis lukijoiden myötä arvostus kaikkia kuorensa sulkijoita ja niitä vapaaehtoisesti avaavia kohtaan, eli ymmärtäkäämme jokaisen ominaislaatua – muistaen Margarita-romaani päätösvirkkeen:

”Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.”



Juttuni Anni Kytömäen romaaneista:

Kultarinta (2014)

Kivitasku (2017)

Margarita (2020)



Novelli Trubaduuri:

Rakkaustarinat

Toimittanut Niina Miettinen

Otava 2008

novelliantologia

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Kirjamessukokemuksia 2020

Etätyöläisenä roikun verkossa kaiket päivät. Tietoteknisten yhteyksien sijasta kaipaan päiviini välillä muuta, ja siksi ajatus virtuaalikirjamessuista ei ensin innostanut. Kirjamessuissa ovat tungoksesta huolimatta viehättäneet sovitut ja satunnaiset kohtaamiset sekä luuhaaminen vaihtelevissa haastattelupisteissä. Tätä taustaa vasten: mitä sain irti verkkomessuista?

Keskustelut jo luetuista

Olen tähän mennessä katsonut yli kaksikymmentä kirjailijakohtaamista, pääosin ”livenä”, myös muutaman tallenteena. Jotkut kirjailijakohtaamiset ovat haastattelutyyppisiä, mutta huomaan syttyväni sellaisista tilanteista, joissa hehkuu ainutlaatuisen yhdessäolon tunne ja vuorovaikutteinen keskustelu. Minulle kohotushetkiä tuottivat seuraavat keskustelut:

  • Antti Rönkä, Petri Tamminen ja Eeva Herrainsilta pysähtyivät kirjaan Silloin tällöin onnellinen mutta liikkuivat hetkessä isä-poika-suhteessa ja kirjailijuudessa.
  • Selja Ahava ja Anna Baijars jakoivat ajatuksiaan siten, että he jatkoivat lukukokemukseni lentoa romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.
  • Jussi Seppänen ja Laura Friman valloittivat positiivisella arvaamattomuudellaan, ihan niin kuin teki Jussi Seppänen romaanissaan Jussi Seppänen.
  • Anni Kytömäki ja Jonna Tapanainen valitsivat romaanista Margarita näkökulmia, jotka kirkastivat lukutunnelmieni muistoja.

Keskustelut lukemattomista

Vaalin omaa kirjakokemustani siten, että harvoin luen tai tutustun muiden kirjakokemuksiin ennen kuin itse luen kirjan tai olen lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä. Siksi pääsääntöisesti välttelen juttuja, jopa kirjailijahaastatteluja kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Joskus houkutus on liian suuri, eikä ehdottomuus missään asiassa taida olla tervettä. Siksi:

  • Susan Heikkinen ja Katja Kallio paneutuivat torstaina Seilin saaren sairaalamenneisyyteen siten, että latasin oitis verkkokirjana Heikkisen kirjan Pullopostia Seilin saarelta. (Luin sen heti messulauantaina: moottoritie hurisi renkaiden alla mutta minä kuljin 1900-luvun mielisairaanhoidon historiassa yhden henkilön taipaleen verran.)
  • Juha Hurme ja Jussi Tiihonen tarjosivat viihdyttävän hetken Suomesta. Enpä usko, että rento jutustelu riisti minulta juoniyllätyksiä.
  • Ella Kanninen ja Baba Lybeck saivat minut uskomaan, että tarvitsen kirjamatkaa marraskuun pimeille illoille, siten Kannisen kirjasta Minun Italiani ehkä tulee minun Italiani.
  • Tarja Halonen ja Katja Merikallio saivat minut tuntemaan ylpeyttä naispresidentistämme, joka toimii virkakautensa jälkeenkin kunnon ihmisen maailmanparannusmentaliteetilla.

Tallenteisiin

Kirjafiesta voi siis jatkua, koska tallenteita voi katsoa pari viikkoa. Siksi lauantainen 400 kilometrin edestakainen ajomatka hoitokotikäynteineen ja haudanhoitoineen ei sulkenut minua ulos messuista. Tallenteet pelastavat. Lisäksi niiden avulla ulkomaisten vieraiden ajatuksia on helppo seurata; ainakin Elizabeth Stroutin haastattelu oli tekstitetty.

Tulen katsomaan vielä keskusteluja, joissa on kokoavia teemoja ja useita keskustelijoita. Odotukseni ovat korkealla, sillä tällaisessa teemoitetussa aiheessa voi tulla yllättäviä ja suuntaa muuttavia ajatustenvaihtoja, kun ei olla vain yhden tietyn kirjan äärellä. Näitä ajattelin katsella:

  • Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus (24.10. klo 11)
  • Sensuroitu! Mistä kirjailija vaikenee (25.10. klo 11.00)
  • Kuka puhuu nyt? (25.10. klo 12.30)
  • Kärlekens omöjlighet och betydelse (25.10.klo 16.00).

Loppupäätelmät

1) Arvostan sitä, että kirjatapahtumista kiinnostuneille tarjotaan poikkeusoloissa virtuaalivaihtoehto. Siksi ostin lipun.

2) Tekniset ongelmat heti messujen käynnistyttyä turhauttivat, mutta onneksi vain torstain osalta. Myönnettävä on, että kirjautumispulmat ja puutteelliset ohjeet ohjelmiin pääsyssä tai suosikkilistan hyödyntämisessä latistivat messukäynnistyksen.

3) Ruuhkaton vapaus viehätti: kahvittelin, jumppasin, siivoskelin samalla. Ja koska en kykene vain kuuntelemaan tekemättä mitään, olen jo neulonut yli metrin kaulahuivia samalla, kun olen messuillut.

4) Nämä tallenteet – voin jatkaa messuja mieleni mukaan, miten ja milloin vain (kahden viikon rajoissa).

5) Tuikkaan kriittisen piikin virtuaalilihaan, sillä näin messut ovat lähinnä isojen ja varakkaiden kustannustalojen menestyneiden kirjailijoiden näkyvyyden lisääjä. Pienkustantamot ja isojen kustantamoiden pienlevikkinen tai marginaalinen kirjallisuus eivät näissä kekkereissä näy.

6) Kirjailijoiden elinkeino mietityttää, sillä verkkotapahtuma ei todennäköisesti nostata sellaista ostobuustia kuin lukijoiden suunnitellut kirjahankinnat ja heräteostokset messuilla paikan päällä.

7) Tuuppan tämänkin: toisaalta verkko lisää saavutettavuutta, mutta on messukävijöitä, joilta verkko vähentää sitä. Näin on aina, toisaalta – toisaalta.

8) Huomaan, että etätyöläisen erakoituvaan elämäntapaan poikkeusmessut solahtivat sittenkin sujuvasti. Silti toivon ensi vuodelta vanhaa normaalia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Listaus

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”


Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta

Nautin kirjallisuustapahtumasta, jossa saa hissukseen istua pimäessä salissa kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja ilman ympäröivää messuhässäkkää. Siksi odotan loppuviikon Helsinki Lit -tapahtumaa 17.–18.5.2019. Ehkä eniten odotan Rachel Cuskin ja Philip Teirin kohtaamista.

Teir on kirjoittanut avioliiton kariutumisesta ja niin myös Cusk. Tyylit ja näkökulmat ovat erilaisia. Olen kirjoittanut Cuskin Siirtymä-romaanista jo aiemmin, tässä siitä pätkä:



Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

20190407_104410.jpg



Cuskin Ääriviivatromaania kuvailemaan löysin termin konfabulointi eli jälkikäteinen tarinointi. Päähenkilö jää syrjään, kun ympäröivät äänet ja tarinat täyttävät tilan. Se, mitä kertoja valikoi kerrottavaksi, se kuvaa myös kertojaa.

Helsingin Sanomien (15.5.2019) artikkelissa Cusk kertoo oman avioeron ja sukupuolten roolien tutkimisen vaikutuksesta romaaneihinsa. Kertojaäänen häivyttäminen ja omien elämäntapahtumien liitäminen fiktioon on leimallista. Ehkä tarkoituksellisesti provosoiden Cusk julistaa vain autobiografian ainoaksi taidemuodoksi ja silkan fiktion keinotekoiseksi. Hän ei usko toisten sisäisten maailmojen saavuttamiseen vaan irtiottoon subjektiivisuudesta, sellaiseen kuin romaaniensa päähenkilöön Fayeen, taustakuuntelijaan.

Cuskin ajatukset kiinnostavat siinä kuin hänen kirjansakin, vaikka minä uskon yhä fiktioon ja tarinaan – en ehjiin vaan fiktion vinkeistä tulkiten ja merkityksiä kooten – ja henkilöihin, jotka kantavat tarinaa ja johon heijastelen selityksiä. Kylläpä on mainio mahdollisuus saada kuulla lauantaina lisää kirjallisuuskästiyksistä kirjailijan itse kertomana.

Hatunnosto etukäteen Helsinki Litin ohjelmalle. Tässä vielä luettelo tapahtuman kirjailijoista, joiden teoksia tai teoksen (uuden tai vanhan) olen esiintyviltä kirjailijoilta lukenut ja postannut:

Nina Lykke
Saara Turunen
André Aciman
Joakim Zander
Satu Vasantola
Hassan Blasim
Kaisa Haatanen
Rachel Cusk
Philp Teir
Sjón
Kai Aareleid
Joel Haahtela

20190516_073124.jpg

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Blogistania-palkintoja jakamassa

Vuoden 2018 parhaat kirjat kirjabloggaajien äänestyksen perusteella jaettiin 13.3.2019 Oodissa. Oli suuri ilo haastatella Olli Jalosta ja Maria Turschaninoffia. Jakotilaisuudesta on Kirjakultti-kanavan videotallenne, jonka voit katsoa tästä linkistä.

20190313_190326.jpg

Kuopus-sarjan voittaja Maria Turtschaninoff, Globalia-voittajaromaanin Nimeni on Lucy Barton kääntäjä Kristiina Rikman ja Finlandia-voittaja Olli Jalonen. Palkintotilaisuuteen eivät päässeet Tieto-voittaja Mia Kankimäki ja toinen Kuopus-voittajista eli Magdalena Hai.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus