Aihearkisto: Kirjailijatapaaminen

13 helmikuun, 2024 · 10:13 am

Kirjailijatapaaminen: Minna Rytisalo

Tapanani on julkaista juttu kirjailijatapaamisesta, ja nyt on helmikuun haastattelun annin aika. Kanneltalon kirjailijavieraana oli 12.2.2024 Minna Rytisalo, joka junalakoista huolimatta pääsi Kuusamosta paikalle.

Keskustelimme aluksi Minnan romaanituotannosta, jossa jokainen kirja on erilainen. Kirjailija kertoi sen olevan tietoista, sillä erityisesti kerronta ja rakenne sekä niiden kokeilu kiinnostavat häntä. Siksi esikoisromaani Lempi on kolmen kertojan sinuttelua päähenkilölle, ja toisinkoinen, historiallinen romaani Rouva C., on puolestaan biofiktio siten, että Minna Canth on romaanin päähenkilö ennen kirjailijanuraansa. Kolmas romaani Jenny Hill sijoittuu nykyaikaan ja kertoo eri tekstilajein Jenny Mäen elämänkäänteistä.

Alareunan kuvat: Johanna Kartio ja Arja Korhonen

Lempistä ja Rouva C:stä on tehty näytelmäversiot, ja Minna kuvaili tunteita, joita herättää omien tekstien näkeminen teatterilavojen draamana. Hänelle on ilo ja ihmetys, että omat romaanit muovautuvat kymmenien ihmisten työnä esitykseksi ja elävät siten omaa elämäänsä. Hän lisäksi paljasti, että myös Jenny Hill on muovautumassa teatteriesitykseksi. 

•

Kirjailijasta oli kiinnostavaa ja tärkeää kertoa tyystin tavallisesta naisesta ja vaihdevuosista niin, että sitä ei nähdä naurettavana. Jenny Hill ei ole silti tosikkomainen vaan kerrontavaihtelun vuoksi leikittelevä. Pääasia on kuitenkin tämä: 

”On päiviä jotka lipuvat ohi jälkiä jättämättä, ja niitä on elämässä aika paljon.”  

(Tunnustinpa tässä yhteydessä sen, miten olen aina vierastanut voimalauseeksi noussutta Minna Canth -sitaattia, jonka koen paineistavan: ”Kaikkea muuta kuin nukkuvaa, puolikuollutta elämää.” Sopiihan sellaista toivoa. Pääosin elämä on tavallista, tylsähkön toistuvaa arkea – taisi olla Minna Canthillakin, ainakin Mäen Jennillä on. Ja minulla.)

Juttelimme Jenny Hillin eri kerrontatyyleistä. Viisikymppisen, vaihdevuosien Jenni Mäkeä seurataan eroprosessissa, mutta samalla kerronta läpäisee kaikki elämänvaiheet. Jennyn oma ääni kuuluu terapiakirjeissä Ranskan presidentin rouvalle Brigitte Macronille, ja lisäksi Jenniä ja omaa totuuttaan kommentoivat satuhahmot Tuhkimosta Punahilkkaan. Kaikilla on oma tyylinsä kertoa. Satuhahmot purkavat tarinoiden ja populaarikulttuurin naiskuvaa: 

”Meidän todelliset tarinamme ovat liian vaarallisia, ja meidät on pakotettu muotteihin, joista emme tunnista itseämme enää ollenkaan.”

Jenny Hill on feministinen ja yhteiskunnallinen romaani. Säyseä, mukautuvainen Jenni murtautuu muoteista omannäköiseen elämään sekä hahmottaa kasvunsa ja luokkanousunsa vaikutukset – ja muutospakon. 

”Nyt ei ole sovittelun ja suopumisen aika, se on päättynyt, nyt liikkuvat tunteiden mannerlaatat, ja kun ne lähtevät liikkeelle, näky on kaunis ja hurja.”

•

Lopuksi puhuimme Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtokirjasta Huokauksia luokasta. Siinä on tallennettuna kummankin uupumus ja Minnan irtautuminen koulutyöstä. Kulissientakaisen opettajantyön pohdinnan lisäksi kirjassa on paljon kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, lukemisesta ja kummankin arjesta. 

Yleisöä kiinnosti Minnan nykyiset ja lapsuuden lukukokemukset. Sodankylälälsen pikkukylän kasvatti luki kirjastoauton lanu-tarjonnan kirja kirjalta ja eteni pitkälle aikuisosastollakin. Kyläkoulun lopetettua koulun kirjakaappi sai kodin Minnan luota, koska tyttärensä tunteva isä sen hänelle lunasti huutokaupassa. Minna lukee nykyisin noin 100 kirjaa vuodessa, osan kuunnellen. Oman intensiivisimmän kirjoitusvaiheen aikana maistuvat vain tietokirjat. Kirjailijan tuleva teos jäi meille salaisuudeksi, mutta odotamme tuotannolle jatkoa.

•

Minna Rytisalon haastattelu Kanneltalossa 12.2.2024. Järjestäjät Helsingin työväenopisto, Kanneltalo ja Kannelmäen kirjasto.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 tammikuun, 2024 · 7:57 pm

Kirjailijatapaaminen: Sirpa Kähkönen

Iltapäivä 29.1.2024 Kanneltalossa: aula tupaten täynnä yleisöä. Finlandia-palkittu kirjailija siis kiinnostaa kuulijoita – ja kirja lukijoita: aamun lehdestä saimme lukea, että Sirpa Kähkösen 36 uurnaa oli viime vuoden ostetuin painettu kirja.

Keskustelimme aluksi siitä, mistä kaikki alkoi – lukemisesta. Sirpa Kähkösen lukuhalua ruokki äidinisä, joka hankki lapsenlapselleen kirjoja ja luki tytölle Seitsemää veljestä. 36 uurnaa -kirjaa Kähkönen luonnehti tunnustukselliseksi, ja sellaiseen hän liittää myös esikuvansa: tanskalainen Tove Ditlevsen ja kotimaisista kirjailijoista Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, Henrik Tikkanen ja Christer Kihlman.

Kuva kirjailijasta: Heikki Jääskeläinen; kuva haastattelutilanteesta: Marjo Repo.

36 uurnaa on tunnustusteos äidistä ja äidinpuoleisen suvun vaikutuksesta. Äidin tragediaksi koitui nuoruuden bussionnettomuus, joka toi käytökseen ailahtelevuutta. Ylisukupolvisuus on heijastunut moneen: isänpuoleisen sukua ovat värittäneet kansalaissota, Tammisaaren vankileiri, loikkaukset Neuvostoliittoon ja ankara kasvatustapa. Niitä aiheita Kähkönen on käyttänyt Kuopio-sarjassa romaanitaiteeksi muunneltuna ja tietokirjassa Vihan ja rakkauden liekit, nyt teoksessa 36 uurnaa.

”Entä sinun, äiti kulta. Jos tämä olisi romaani, taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien piilotetut vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään. Sinä näytit haavat ulkomaailmalle, sinä toit kätketyn esille.”

•

Jorma Uotinen kuvaili valitsemaansa Finlandia-voittajaa: ”Tekijällä on kyky katsoa elämää, toista ihmistä ymmärtävästi ja lempeästi ilman kaunaa tai katkeruutta. Hän pureutuu olemassaolon juuriin ja löytää tavan yhdistää objektiivinen tarkastelu ja subjektiivinen ja psykologisesti latautunut sisältö.”

Tekijä puolestaan kuvaili kirjaansa tunnustuksellisuuden lisäksi fiktioksi, jossa fantasia tarjoaa erilaisia tasoja äidin tarinaan. Tarinallisuuteen liittyy se, että kirjoitusprosessin aikana hän hätkähti ymmärtämään, että kertomukset suvusta hän oli kuullut suvun naisten suusta, etenkin äitinsä. Myös äidin teiniaikojen päiväkirjat antoivat ainesta kirjaan, joka vie kirjan kertojan sovitukseen ja sovintoon.

•

Realismin rikkominen on antanut Kähkösen proosatyyliin uutta suuntaa. Kirjailija kuvaili elävästi kirjallisuuden ihmettä: mustat jäljet paperilla muodostavat mielikuvat ja maailman lukijan mieleen. Esimerkiksi puut Kalliossa voivat kävellä vastaan, ja lukija solmii sopimuksen tekstin kanssa: näin tapahtuu. Myös Tuonen tytti ja pieni huone täynnä suvun vainaita keskustelemassa on aivan mahdollista romaanissa.

Kähkösen luonteva tapa pohtia, kertoa ankedootteja ja kuvailla kirjoittamista vangitsi yleisön. Kirjailija yhdisti kirjan rakenteen synnyn musiikkiin ja kirjoittamisen siihen, miten teksti virittyy ja alkaa soida kirjoittajassaan.

Pieni arvoitus jäi leijumaan. Pohjustan sitä sitaatilla romaanista: 

”Tuonen tytti painaa kämmenensä olkapäälleni ja ohjaa minua kohti eteistä:

-Taakse katsomatta, hän neuvoo.” 

Onko sukutarinoista kummunnut kirjallisuus tullut tiensä päähän? Vilkuileeko kirjailija vielä olkansa yli sukupolvien taa tulevassa tuotannossa?

Jäämme odottamaan.

•

Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston järjestämä kirjailijahaastattelu Kanneltalossa 29.1.2024.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 joulukuun, 2023 · 8:08 am

Vuosikatsaus 2023

Vuosi vierähtää nopeasti. Kokoan mieleen painunutta vuodenkierrosta 2023.

Kotoilua

Minut pysäytti heti tammikuussa tasavuosien täyttäminen. Tuntuu vanhalta olla 60-vuotias, vaikka ilman peilikuvaa voi sisäinen minäkuva vaikuttaa 35-vuotiaalta. (Tukka on tosin saanut harmaantua ja kasvaa jo pari vuotta, eikä se ole rohkeaa tai hienoa, se on biologiaa niin kuin rypytkin.) Toisaalta on vuosimittaritunne välillä noussut jopa kahdeksaankymppiin, sillä polvikipuni on merkittävästi vaikuttanut elämiseen ja liikkuvuuteen. Leikkaus on edessäpäin.

Vanha lapsuudenkotini Teiskossa toimii kakkoskotina, jonka ympäristön metsät ja niityt tehoavat henkireikinä. Vuoden huippukohtia oli pihasaunaremontin valmistuminen, mikä kohensi elämänlaatua (kuvat alla). Iloisin uutinen oli Olli-poikani kihlautuminen Annan kanssa (kihlakuva Norjasta yllä alaoikealla).

Vuodenaikojen vaihtelu tuo kotoilijalle kiinnostavaa seurattavaa – valot, varjot, värit ja ulkoilman lämpövaihtelut.

Kotoilun lisäksi

Mukavia muistoja kertyi perheen ja ystävien tapaamisista – kavereita, kirjallisuutta, bloggaamista, taidetta, teatteria, ulkoilua, kahvittelua, koulutuksia, konsertteja (oi, Olavi Uusivirta ja Arppa), kolmihenkinen kirjapiiri, yhdessäoloa. Kuvissa vain muutama kohtaaminen.

Ja juu: tein myös töitä palkkani edestä. Yksi kohokohta oli kivojen työkavereiden kanssa järjestetyt lukuviikot. Alapuolella kuvassa marraskuulta kujertaa lukuhylje, robottihylje, joka toimii kirjastojen lukukoirien tapaan, lisäksi mieleen jäävät mukavat museovierailut opiskelijoiden kanssa.

Kirjallista kohottavuutta

Olen vuoden varrella jo koonnut lempilukemistosta listauksia romaaneista, dekkareista ja selkokirjoista. Erilaisia ja eripituisia kirjoja tuli luettua vuoden aikana noin 170. Selvästi tänä vuonna suosin lyhyitä teoksia, en mitenkään lukukriteerinä vaan jostain syystä kompaktisuus puhutteli.

Tiiviitten kirjojen suosikkejani ovat esimerkiksi 36 uurnaa, Yö Whistlerin maalauksessa, Nämä pienet asiat, Kiirehdi rakkain ja Kuumaa maitoa. Runoista jäi mieleeni On todella kuljettava kuusikon läpi ja Mehiläisen paino. Hiukan enemmän sivuja on mainioissa romaaneissa Aurum, Elolliset, Erään kissan tutkimuksia, Lucy meren rannalla, Lucrezian muotokuva ja Suntio. Kaikista – ja noin sadasta muusta luetusta – löytyy blogipostaukset.

Kirjailijoiden kera

Kanneltalossa haastattelin tammikuussa veljeksiä Kjell ja Mårten Westö ja syyskuussa Maria Turtschaninoffia. Ruotsinkielisten kirjailijoiden keskustelu suomeksi sujui, ja sain kuulijoiden kanssa paljon mielenkiintoista tietoa kirjailijoiden kirjoista. Marraskuussa oli hieno kohtaaminen Malminkartanon kirjastossa Katja Ketun kanssa: keskustelu romaanista Erään kissan tutkimuksia.

Jatkoimme Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa Kannelmäen kirjakierrosta. Saimme elokuussa mukaan kirjailijat Juha Itkosen ja Tuomas Aitonurmen. Noin kolmen kilometrin kirjallisuusrastilenkki on osoittautunut oivaksi konseptiksi.

Kirjailijana

Lokakuussa ajelin Hyvinkäälle Marko Suomen haastateltavaksi. Takakansi-podcastin jaksossa kertoilin selkokirjallisuudesta ja kirjabloggaamisesta. Käväisin myös Helsingin kirjamessuilla Selkokeskuksen osastolla. Kirjallisuuslehti Lumoojassa (4/2023) oli minusta Liisa Määtän haastattelu ”Selkorunous tuo lyriikan kaikkien ulottuville”. Harvinaista, että selkokirjallisuus on esillä kirjallisuutena.

Oma tuotanto ja selkosekoilu

Olen jatkanut selkokirjailijana. Jokin minua vetää kehittämään kirjallisuutta, jossa kielen helppous vaatii vaativaa valikointia, jotta sisältö välittyy mutkattomasti mutta on silti kiinnostavaa, jopa monitahoista. 

Pitkään kypsyttelemäni runokirjani Alusta loppuun (Avain) ilmestyi elokuussa. Myös kaksi klassikkomukatusta ilmestyi tänä vuonna: selkoistin Juhani Ahon romaanin Papin rouva, ja lisäksi tuunasin Runebergin runoelman Hanna selkokertomukseksi. Mukautusten kustantajan Laatusanan nettisivuilla on niihin myös tehtäväpaketit.

Selkokirjallisuutta kohtasi loppuvuodesta melkoinen uhka hallituksen leikkaussuunnitelmien vuoksi. Pienilevikkisen kirjallisuuden elinehto ovat tuet, joten voisi kuvitella, että päättäjien vaakakupissa painaisi lukutaidon kehittämisessä oleelliset selkokirjat. Apuraha säilyi (ehkä kovan kampanjoinnin ansiosta – kiitos osallistuneille!), mutta toinen oleellinen tuki eli pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki kirjastoille poistettiin kokonaan, vaikka se koskee selkokirjallisuuden lisäksi mm. runoutta ja esseitä. Linkkaan joulukuisen kannanottoni vielä tähän.

Kirjabloggaaminen ja kylkiäiset

Aloitin kulttuuribloggaamisen maaliskuussa 2011, ja jatkan yhä. Facebookissa postailen omalla nimelläni, ja Instagramissa @tuijata1-tunnuksella. Ex-twitterin käytön lopetin melkein ja nyt kokonaan X-sekoilun vuoksi. Aloittelen kirjapostauksia Threadsissa (#tuijata). Vihdoin päivitin myös LinkedInin, jos joku sieltä etsii selko-osaajaa.

Voi olla, että kirjablogien suosio on laskussa, mutta ilokseni olet lukenut kirjajuttujani. Siitä suuri kiitos sinulle! Toivotan toiveikasta ja lukuisaa tulevaa vuotta!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

22 marraskuun, 2023 · 5:33 pm

Kirjailijatapaaminen: Katja Kettu

Malminkartanon kirjasto sai tiistaina 21.11.2023 vieraakseen Katja Ketun. Pääsin haastattelemaan häntä uutuusromaanista Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023). Romaani on monikerroksinen, ja siitä on ammennettavaa kysymyksiin. Tunti tuntui todella lyhyeltä.

Käynnistimme keskustelun kissuudesta, niin Katja ketun kahdesta löytökissasta kuin romaania innoittaneista teoksistakin kuten Franz Kafkan novellin nimestä Erään koiran tutkimuksia, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan kissahahmosta ja Haruki Murakamin romaanien lukuisista kissoista. 

Romaanissa on kolme erilaista kertojaa: Kirjailija lähiaikojen Eirasta, Eevan päiväkirja 1917-1979 ja kissa. Kertoja-kissa on kiehtonut Kettua jo viitisentoista vuotta, sillä senkaltainen välittäjähahmo saa romaaniin sävytystä ja hauskuutta. Kettu on joskus kuvaillut itseään: murheen humoristiksi. Sanoisin, että uutuusromaani käsittelee vakavia aiheita, mutta myös leikittelee hilpeästi.

Kettu kertoi kissan roolista Eevan päiväkirjojen ja Kirjailijan sanattoman kauden välillä: se selventää ja sitoo romaanin keskushenkilöiden kerrontaosia. Omaa hupiaan lisää kissan Henkiopas-tehtävä. Välillä kissa on silkka kissa vaistoineen, välillä myyttinen ja mystinen tutkija.

•

Kävi ilmi, että Katja Ketun kissa loikkasi joksikin aikaa omille teilleen Ketun isoäidin saaritalossa itärajan läheisyydessä – kissaan ei kuitenkaan saatu puhelinyhteyttä kuten romaanin kissaan. Selvisi myös, että kyseinen talo muistuttaa romaanin Eevan ja hänen miehensä Mahten taloa ja asuinseutua. Kettu kertoi myös tarinoita isoäidin isän seikkailuista 1910-30-luvulla, jotka muistuttivat Mahten taipaleita romaanissa. Kettu kuuli lapsena ja nuorena isoisovanhempiensa suhteesta, joka inspiroi häntä romaanin pariskunnan lämpimän liiton kuvaukseen. Suvusta löytyy merkillisiä tarinoita ja sattumia, mutta Kettu muistutti, että niitä on kaikilla ihmisillä.

Erään kissan tutkimuksissa on yhtymäkohtia kirjailijan sukuun, tuttuihin paikkoihin ja omiin viime vuosien kokemuksiin keskenmenoista, kiusaamisesta ja sanojen katoamisesta. Kirjan lähtökohta on, mitä jää jäljelle, jos Kirjailijalla ei ole sanoja. Merkitys löytyy kirjan mittaan, samoin sanat, ja niin täyttyy myös kirjan alun motto, suomalainen sananlasku: ”Kellä sanat, sillä valta.”

•

Keskustelimme kirjoihin lyödyistä määrittelyistä. Ketun romaani on historiallinen romaani, suku- ja perheromaani, yhteiskunnallinen romaani, spefi-romaani (maaginen realismi), omaelämäkerrallinen romaani, autofiktio ja avainromaani. Yhtä kaikki: se on romaani, kaunokirjallisuutta. Eniten runsasta yleisöä ja minua kiinnosti Ketun omaleimainen kieli ja kerronta, runsas ja rönsyävä, silti fokusoitu. Kettu kertoi keränneensä kaiken ikänsä sanoja – ja kiviä. Yksi kuulijoista kertoi kivien symboloivan viisautta, sillä kivethän ovat ikivanhoja. Selitys taisi miellyttää meitä kaikkia kuten myös se, että kirjailijaa kiehtoo sanojen kieputtelu.

Lopuksi siteerasin romaanista: ”Kuulen kissan kehräävän. Ja ymmärrän, että se on romaanin hyrinää.” Katja Kettu kertoi, että romaanin kirjoittaminen oli hänelle ilo, ja kun teksti pääsi vauhtiin, sitä syntyi virtaavasti. Ja kyllä se hyrisikin – ja hyrisee.

•

Kirjailijahaastattelu Malminkartanon kirjastossa 21.11.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 lokakuun, 2023 · 9:35 am

Kirjamessukokemuksia 2023 Helsingistä


Tänä vuonna kirjamessuiluuni vaikutti puolikuntoisuus, ja siksi se typistyikin kahteen päivään. Kirjavipinäni rajoittui vain torstaihin ja perjantaihin. Senkin perusteella voin sanoa, että väkimäärä oli suuri ja kirjailijahaastattelutarjonta vaikuttava.


Oma virallinen osuuteeni oli torstaina Selkokeskuksen osastolla, jossa olin kyseltävänä selkokirjoistani. Ilahduin, että kojun eteen kerääntyi kiinnostuneita ihmisiä. Vielä on silti matkaa siihen, että selkokirjat ja -kirjailijat olisivat esillä esiintymislavoilla ja kustantajien tilaisuuksissa niin kuin muutkin kirjat ja kirjailijat.


•

Ilahduttavia kohtaamisia kertyi siellä ja täällä: tuli tuttuja vastaan ja jäin suustani kiinni niin, että joitain kirjailijahaastatteluita jäi väliin. Tapasin myös tuttuja kirjabloggaajia ja kirjailijoita, lyhyesti mutta oleellisesti. Siispä: kyllä ihmisistä on elämässä kysymys – hyvien kirjojen lisäksi.


Avaimen tilaisuudessa kuuntelin kolmea kirjailijaa. Tomi Kontio kertoi erämaavaelluksistaan poikansa kanssa, Leena Lukkari keskusteli kirjansa Ritan kanssa pakolaisnaisen kokemuksista ja Meritta Koivisto iloitsi jännärinsä kirjaversiosta.


Kävin kuuntelemassa useita kirjailijahaastatteluja. Sain lisävalaistusta kirjoihin, joita olen jo lukenut (Vesa Haapala, Aino Vähäpesola, Vappu Kannas, Anna Kortelainen, Satu Leisko, Jari Järvelä, Tiina Laitala Kälvemark, Joonatan Tola, Antti Tuomainen jne.). Lisäksi varovaisesti spoilauksia vältellen kuuntelin lukemattomista (mm. Antti Hurskainen, Outi Hytönen, Anu Vähäaho, Hanna Waselius jne.)



•

Muuten ei erityistä teemaa minulle noussut näistä messuista. Kiinnittipä huomiota ylipäätään kiinnostus kirjaan ja kirjailijapuheeseen. Ihan perinteinen tapa eli se, että kirjailijalta kysellään uusimmasta teoksesta näyttää toimivan. Niin se toimii somessakin. Voisi toimivan myös telkkarissa… vink vink.

Huolettamaan jää paperikirjan suosion lasku (tilastojen mukaan) ja alvin korotusuhka. Yksityisesti murehdutti, etten pääse lauantaina kuulemaan ruotsalaissuosikkiani Alex Schulmania. Siinä sentään messujen verkkotarjonta pelastaa.

Kiitos kirjamessuista ja messulipusta, Helsingin kirjamessut!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Avainsanat: , ,

19 syyskuun, 2023 · 6:49 am

Kirjailijatapaaminen: Maria Turtschaninoff

Kanneltalon, Kannelmäen kirjaston ja Helsingin työväenopiston syyskauden kirjailijahaastattelut käynnistyivät 18.9.2023 keskustelullani Maria Turtschaninoffin kanssa. Keskityimme romaanin Suomaa (Arvejord, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022). Episodiromaani sai huhtikuussa Kirjakauppaliiton Kiitos kirjasta -palkinnon, ja perustelut kiteyttävät oleellisen:

”Turtschaninoff osaa ihmeellisellä tavalla rakentaa uniikkeja henkilöhahmoja, vaikka he vierailevatkin kirjassa vain yhden luvun verran. Suomalaisten ikiaikainen mutta nykyisin jo murenemassa oleva metsäsuhde onkin ajankohtainen ja sykähdyttävä teema. Suomaa on kaunis ja ajatuksia herättävä teos, joka on erityisen vaikuttava Turtschaninoffin ensimmäiseksi aikuisten romaaniksi.

Kuva: Hilkka Lamberg

•

Minua kiinnosti romaanin episodirakenne: romaanissa on 19 lukua ja luvuissa yksi tai muutama keskushenkilö, lisäksi romaanin aika etenee 1600-luvulta tähän päivään. Maria Turtschaninoff kertoi, ettei rakenne syntynyt helposti, mutta hän löysi vähitellen haluamansa tavan välittää muutos myyttisestä luontokokemuksesta nykypäivän luontosuhteeseen. Se luontui parhaiten episodein. Turtschaninoff luonnehti elävästi, että hän tavoitteli akvarellimaisuutta, kevyttä ja nopeaa tapaa kertoa novellistisin välähdyksin.

Episodisuuden ohella Turtschaninoff halusi löytää joka lukuun oman äänen sopien aikaan ja henkilöihin. Esimerkiksi nälkävuosien ankaruuteen hän työsti kiven ja leivän runoa lähenevän vuoropuhelun ja nuoren naisen kirjeisiin 1800-luvulla kansallisromanttisen sävyn. Itsensä hän yllätti romaanin alun ja lopun proosarunoin.

•

Romaanin tärkeitä aiheita ovat paikallisuus, myytit, sukupolvet ja luonto. Kirjailija ei pidä romaania sukuromaanina, mutta jatkuvuudesta se kyllä kertoo liittyen maahan ja ihmisen suhteesta siihen. Romaanin idean synnytti henkilökohtainen tilanne: Turtschaninoff peri palan pohjalaista sukumaata, johon hänellä ei ollut juuri yhteyttä. Romaani ei kerro hänen suvustaan, vaikka lähtökohta on romaanissa samankaltainen. Totesimme, että juurien merkitys tekee romaanista yleisen, universaalin, ei vain paikallisen Kokkolan seudun Nevabackan kirjan.

Suomaan mytologia kiehtoo minua erityisesti, esimerkiksi kirjan nevabackalaiset saavat alkunsa torpan raivaajamiehen ja suohengen liitosta.

”Jonkin matkan päästä hänen tuvastaan aukeni lähes puuton neva. Se sijaitsi tuvasta pohjoiseen, eikä hän kernaasti liikkunut siellä päin. Aina nevaa lähestyessään hän tunsi luissaan, kuinka häntä pidettiin silmällä. Metsässä asui muutakin väkeä kuin lintuja ja nelijalkaisia, se oli totuus eikä mitään paavillista taikauskoa.”

Kysyin kirjailijalta, ovatko kirjan myytit kansanperinnettä vai kirjailijan luomusta kuten esimerkiksi Punaisen luostarin kronikoiden trilogian (Maresi, Naondel ja Maresin voima) fantasiahistoria. Tämän kirjan työskentelyprosessin aikana Turtschaninoff luki valtavan määrän historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää lähdeaineistoa, jota hän hyödynsi kirjassa mutta niin, että tietoaines sulautui kirjan tarinoihin. Myyttien merkitys myös muuttuu kirjassa samaan tahtiin, kun niiden vaikutus ihmisiin vähenee.

•

Keskustelimme kirjan henkilöistä, joista niin kirjailijalla itsellään kuin myös lukijoilla on omia suosikkejaan. Episodisuus hienosti myötäilee lohdullista ajatusta, miten suo ja maa pysyvät, vaikka ihmiset vaihtuvat. Turtschaninoff on tietoisesti valinnut episodeihin paljon naisia ja lapsia vastapainoksi dualistiselle lähestymiselle, jossa julkinen on kuulunut paljolti miehille.

Ja se suo! Suo sopii maamuotona kirjan luontokuvaukseen ilmentäen, mitä ihminen on tehnyt luonnolle esimerkiksi soiden ojituksina ja siten sotkenut ekosysteemin. Keskustelimme myös kirjan lintusymboliikasta, ja sekin selvisi, että kirjan keltainen metsäorkidea on silkkaa mielikuvitusta. 

Miksi suomeksi Suomaa, vaikka suora käännös voisi olla Perintömaa? Päätös käännösnimestä oli tietoinen ja kirjan henkeen sopiva. Niin suon rooli korostuu – ja upottaa lukijat kiehtovaan kirjakokonaisuuteen.

•

Kirjailijahaastattelu 18.92023 on katsottavissa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulla kahden viikon ajan.

Maria Turtschaninoff: Suomaa, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, Tammi 2022, 371 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Avainsanat:

30 tammikuun, 2023 · 6:07 pm

Kirjailijatapaaminen: Kjell ja Mårten Westö & Vuodet

Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto ja Helsingin työväenopiston järjestävät säännöllisesti kirjailijavierailuja, ja 30.1.2023 kutsuttuina olivat Kjell ja Mårten Westö (tallenne). Viime elokuussa ilmestyi heidän yhteiskirjansa Vuodet (Otava 2022), ja siksi haastattelin heitä henkilökohtaisen ja kirjallisen lomittumisesta. Minua kiinnostivat kirjan luonteen mukaan teemat perheestä, muistista, muistoista ja ajasta. Lisäksi kiehtoivat kirjailijoiden ajatukset kielestä, kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

Kuvat: Arja Korhonen

Veljeksillä on laaja tuotanto. Kumpikin aloitti runoilijana, mutta Kjell on suuntautunut sittemmin proosaan, etenkin romaaneihin, ja Mårten lyriikkaan ja lyhytproosaan sekä kääntämään suomenkielistä kirjallisuutta ruotsiksi.

Omaelämäkerrallisuus ja veljeys

Kirja oli alun perin Mårten Westön idea, johon isoveli Kjell lähti mukaan yhden yön mietinnän jälkeen. Muut latelivat hankkeesta uhkakuvia, mutta kirja ei vienyt veljellisyyttä vaan pikemmin vahvisti. Vaikka veljeksillä on kuuden vuoden ikäero, he ovat pitäneet aina yhtä ja yhteyttä, muun muassa soittavat samassa bändissä. Kirjassa toki kuvataan myös jännitteitä, joita on aikojen saatossa ollut, mutta:

”Parhaiten muistan kuitenkin hetket jolloin olemme voineet auttaa ja tukea toisiamme.” (Mårten Westö)

Kjell Westö rajasi omaelämäkerrallisen tiukemmin kuin fiktionsa niin, ettei hän ruodi Vuodet-kirjassa läheisiään. Samaan päätyi pikkuveli Mårten, mutta vaikeita asioita he eivät kaihda.

Kirjassa on paljon perheestä monessa sukupolvessa. Tärkeä tausta on isoisien kuolema sodassa niin, että Kjell ja Mårten Westön isä oli silloin kaksivuotias, äiti kolmevuotias. Ylisukupolviset traumat ovat vaikuttaneet perheeseen.

Etenkin äidin mielenterveysongelmat ja niiden vaikutus poikiin korostuvat kirjassa. Se tuli kummallekin pienenä yllätyksenä, mutta äidin kuolemasta oli kirjan kirjoittamisaikaan nähden kulunut otollinen aika: he pystyivät jo käsittelemään sitä. Kauniisti kirjassa näkyy, että äiti oli muutakin kuin mielenterveysongelmansa.

Aika ja muistot

”Päätin lähteä jokaisessa tekstissä jostakin mieleen painuneesta hetkestä tai useammasta – hetkestä jotka muistan niin voimakkaasti että se on melkein fyysistä, kuin ne olisivat varastoituneet ruumiiseni.” (Kjell Westö)

Veljekset Westö kertoivat, miten kirjan lyhyissä luvuissa on tietty kronologia, mutta samalla niissä lomittuvat eri ajat kirjoittamishetkestä historian eri kerroksiin. Samoin niissä sekoittuvat eri lajit: jotkut luvut ovat novellistisia, toiset esseistisiä, osa muistoja elämänvaiheista, perheestä, urheilusta, musiikista ja matkoista.

”Nostalgia on viettelevä valehtelija, tavataan sanoa. Olkoon vain. Mutta se voi myös toimia hyödyllisenä muistutuksena siitä, miten paljon kannamme mukanamme asioita joista emme ole tietoisia.” (Mårten Westö)

Niin yhteiseen kirjaan tuli ajan tihentymiä ja synkroniaa. Veljekset eivät etukäteen suunnitelleen tekstien järjestystä eivätkä teksteissä käsittelemiään asioita, eikä teemojen käsittely etene peräkkäin vaan risteillen.

Kirjailijuus

Kieli ja kirjoittaminen ovat veljeksille ammatti mutta myös elämänvoima:

”- – siitä keveydestä ja ilosta, jota voi tuntea tulleensa tekstinsä kantamaksi – – se tekee maailman toisella tavalla näkyväksi.” (Mårten Westö)

”Se että minun onnistui ruveta kirjailijaksi on pelastanut minut elämältä, josta olisi voinut tulla hyvin rikkinäinen ja onneton.” (Kjell Westö)

Kanneltalon keskustelussa tuli hyvin esille kummankin paneutuminen ja syventyminen tekstiin. Kuulijoiden iloksi kumpikin on myös suullisen ilmaisun taitaja: kirjan avoin ja pohtiva henki siirtyi esiintymislavalle. Saimme osallistua rapian tunnin verran kirjallisten veljesten elävään kokemusmaailmaan.

Kuva: Marjo Repo

*

Kjell Westö & Mårten Westö: Vuodet. Veljekset kertovat, suomentajat Laura Beck ja Jyrki Kiiskinen (runot), Otava 2022, 254 sivua. 

Juttuni sitaatit ovat kirjasta.

Haastattelutallenteen voi katsoa Kannelmäen kirjaston Facebook-sivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 joulukuun, 2022 · 8:03 am

Vuosikatsaus 2022

Yleisesti ottaen ei kulunut vuosi tarjonnut maailmaan valoisia muistoja – sotasynkeyttä ei voi ohittaa. Vuoteni 2022 on kuormittanut, mutta kun selasin kännykkäkuvia, tajusin tapahtuneen privaatisti myös ilahduttavia asioita.

Sain kirjabloggaajaystävien Finlandia-palkintovalvojaisissa ennustajavoitoksi mukin, jossa lukee ”Reading is my therapy”, ja sehän osui ja upposi. Niin se on, että lukuharrastus tarjoaa heijastuspintaa, sen lisäksi iloa ja ajankulua. Ja bloggaaminenkin on jatkunut hyvänä harrasteena. Tässä vuoteni tärkeyksiä.

Parhaat kotimaiset romaanit

Kokosin vuoden kotimaisia mielikirjojani Finlandia-ennustukseeni, joten ne voi lukea koontijutustani. Suosikkeja oli kymmenkunta, kärjessä Hävitys, Ihmishämärä ja Suomaa, ja listaan haluan lisätä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, jonka luin vasta F-ehdokasasettelun jälkeen.

Parhaat käännösromaanit

Tove Ditlevesin kauan sitten tanskaksi ilmestyneet omaelämäkertakirjat järisyttivät: karvasta rehellisyyttä Aikuisuudessa. Samaan sarjaan solahtaa nobelistin Annie Ernauxin Vuodet. Eikä suursuosikkini Elizabeth Strout pettänyt: Voi William! – niin tarkkaa ja ailahtavaa elämänkuvailua! Kerstin Ekmanin Suden jälki herätti minussa suurta arvostusta, ja Karin Smirnoffin janakippo-trilogia sai osuvan lopun. Ian McEwanin tarinointitaito ei pettänyt: hieno Opetukset. Ykköseksi nyt nostan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen– vautsi, mitä kerrontaa!

Kirjallisia ja muita kohtaamisia

Kohokohtia oli monia, esimerkiksi haastattelin kevätkaudella Kanneltalossa Anneli Kantoa ja syksyllä Joel Haahtelaa. Minulla oli myös ilo ja kunnia osallistua suunnittelemaan kirjallista kävelykierrosta Kirjojen Kannelmäki, joka oli osa Kanneltalon 30-vuotisjuhlia; mukana ensi kierroksella kulki kirjailija Markus Ahonen. Siitä kirjoitin jutun, ja kävelykierrokselle on lisäksi ihan oma Kantsun kirjaston blogi Kirjojen Kannelmäki, jonka avulla voi itsenäisesti kiertää alle kolmen kilometrin kirjalenkin.

Pikkukuvissa Joel Haahtela, Riitta Jalonen, Leena Parkkinen Arja Korhosen kanssa ja kaksihenkisen kirjapiirini toinen jäsen Johanna. Isossa kuvassa (kuva: Olli Ahti) Kirjojen Kannelmäki -suunnitteluryhmää: Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen sekä Kannelmäen kirjastosta Sanna Sivonen ja Tuulikki Kuurne.

Ja olihan Älä unohda selkokirjaa -seminaari, Helsinki Lit, Helsingin kirjamessut, kirjapiirikohtaamisia ja bloggaritapaamisia – hienoja kirjallisuushetkiä. Sen lisäksi tapasin perhettä, tuttuja ja ystäviä elämän varrelta, ja Turussa tapahtui mukava opiskelukavereiden 40-vuotistapaaminen. Kesällä kävin Kotkan ja Elimäen seuduilla, ystävien kanssa reissasimme Tallinnaan, ja puolison kera piipahdin Tukholmassa – koronanjälkeistä lähi(laiva)matkailua.

Tv-draamat

Olipas kotimainen Aikuiset riemastuttava ja englantilainen Eroja ja avioeroja koukuttava! Agenttisarja Slow Horses yllätti: huumoria, jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Sen sijaan todesta ammentava The Crown ei ihan vastannut odotuksia, koska yhteiskunta-ainekset ohittuivat ja kuvaus keskittyi samaan suhdemössöön, joka on tyystin tuttua iltapäivälehdistä. Kesäni pelasti vanha tanskalaissarja Matador.

Minussa on jokin selittämätön pehmeä kohta historiallisille draamoille, joissa urheat miehet ratsastavat nummilla hiukset hulmuten. Ykkössuosikkini näistä on The Last Kingdom, jonka viimeisin kausi tarjosi historiasarjan parhautta: politiikkaa, valtataistelua, lojaliteettia, jännitystä, suvantoja, suhteita – ja tukka tanassa laukkaavia urheita urhoja. Sen vanavedessä innostuin odotusteni vastaisesti Viikingit -Valhalla -sarjastakin, vaikka alkuperäiseen Viikingit-sarjaan petyin jo kolmannella tuotantokaudella. Fantasiankaipuun täytti komea The Lords of the Ring: The Rings of Power – seikkailua ja huolellista kuvausta joskin arvoituksellisia juonenkäänteitä.

Konsertit

Täytän piakkoin tasavuosia: tummista hiuksistani ei ole jäljellä kuin joitain takatukkasuortuvia, mutta muistoja on kertynyt. Siispä suuntasin nostalgoimaan nuoruuteni suosikkien konsertteihin: elokuussa villitsi Hassisen kone ja syyskuussa Sting. Yhden nuoruussuosikin osalta ”tyydyin” kirjaan, U2:n Bonon Surrender. No, olin sentään tässäkin ajassa kiinni, sillä näin naisenergiaa Mestarit-keikalla: Ellinoora, Kaija K, Jenni Vartiainen ja Vesala. Konserttivuoden kruunasi Händelin barokkimusiikki Musiikkitalossa.

Tuotannostani

Tänä vuonna ilmestyi kaksi kirjaa, joissa sormeni ovat pelissä. Romaani Sormus (Avain) on jälleen kirja, jossa kokeilen selkokirjallisuudessa jotain uutta. Kirjassa on episodirakenne, ja tarinointi on historiallisen ja romanttisen romaanin yhdistelmää. Sormuksen lisäksi ilmestyi selkomukautukseni Minna Canthin kolmesta novellista: Ystävät, Salakari ja Missä onni? (Laatusana). On tarpeen tarjota Canthin klassikkokirjallisuutta uusille lukijoille.

Kuvassa siivittää tulevaan tuotantoon sielunlintuni kurki, koru: Paarma Desing (joulu- ja tasavuosikymmenlahja siipalta).

Olen tähän mennessä julkaissut 12 omaa tai mukautettua selkokirjaa. (Voit kuunnella Lukupuhetta-bodcastista puhetta kirjoistani, haastattelijana Mervi Heikkilä.) Aina joskus kysytään, aionko kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta. En ole ajatellut tehneeni tähänkään mennessä väärää. Olisi kyllä ilo nähdä (valta)mediassa vuosittain vaikkapa kooste vuoden selkokirjatarjonnasta, jotta sekokirjallisuus normalisoituisi.

Muuta tähdellistä

Hautasimme anopin, ja sain setvittyä äidin kuoleman jälkeiset viralliset asiat. Runoblogini Alman runot kuoppasin (en enää päivitä) yhtä aikaa tärkeän lemmikkini Alman myötä. Suruksemme kissakulta sairastui vakavasti ja lähti maaliskuussa kehräämään tuonilmasiin. Ei ollut aikomus avata ovea vielä aikoihin toiselle kissalle, mutta yllättävästi meille saapui marraskuussa Sohvi, toimelias venäjänsininen pentu, joka päivittäin virkistää villillä vauhdillaan ja lempeällä välittömyydellään. 

Mainittakoon tässä, että olen nykyisin virallisesti talollinen Takala, sillä lapsuudenkotini on lainhuudatettu nimiini. Aika näyttää, kuinka kykenen ylläpitämään vanhaa taloa Teiskossa, mutta siellä kesäisen pelto- ja metsämaan keskellä kurkia kuunnellen ja hyvää kirjaa pihakeinussa lukien olen päässyt parhaiten sinuiksi maailman melskeiden kanssa.

Kiitän lukijoitani! Toiveikasta talvimieltä – ja tarjotkoon vuosi 2023 elämyksiä, jotka kannattelevat!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kirjapiiri, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Avainsanat:

30 lokakuun, 2022 · 9:06 am

Helsingin kirjamessut 2022

Tänä vuonna rajasin messuilun kestämään kaksi päivää, eli viihdyin hulinassa perjantain ja lauantain. HS:n kautta tosin seurasin torstaina pari keskustelua, kenties sunnuntainakin katson pari. Parasta messuilla ovat kohtaamiset ja kirjakeskustelut – sisällytän kirjakeskusteluihin niin kirjailijahaastattelut kuin käytäväkohtaamisista poikivat kirja-ajatusten vaihdot.

Tuntumani mukaan vilinä oli ehkä jopa aiempaa vilkkaampaa, sillä tungosta riitti. Ensi silmäys halliin paljasti kustantamoalan nykytilan: käytävän toisen puolen valtasi WSOY ja sen kylkeen ostetut kumppanikustantamot, toisella puolella Otava kumppaneineen – suuruus näkyi konkreettisesti. Mukavasti pitkin hallia ripottautuivat keskisuuret ja pienet kustantamot, monet sellaisetkin, joista en ollut kuullut mitään.

•

Esiintymislavat olivat pysyneet kutakuinkin paikoillaan, ja tarjontaa riitti. Töölönlahti-lavan konsepti kyllä edelleen ihmetytti: kirjakeskustelijat kököttävät kasvokkain lasikopissa ja yleisö kuuntelee kaiuttimista keskustelua vailla kohtaamiskokemusta. Messujen debatti-teema jäi minulta kutakuinkin kokematta, mutta moneen hienoon haastatteluhetkeen pääsin osalliseksi.

Tässä vain muutama makupala:

  • Riitta Jalonen, Omat kuvat. Kirjailija tunnustautui mielen ja tunteiden kuvaajaksi, ja uusimmassa kirjassa kaikkien aiempien romaanien teemat kohtaavat. Käsin kirjoitettuja muistikirjoja on tallella kymmeniä – niiden muistiinpanoista ovat romaanit rakentuneet. Mitä niistä on jäänyt käyttämättä?
  • Tommi Kinnunen, Pimeät kuut. Edesmenneen kansakoulunopettaja-sukulaisen jälkeen jäänet paperit ja kirjailija uupumus saivat tutkimaan jälleenrakennusajan opettajaa, joka ei varsinaisesti pidä lapsista.
  • Heikki Kännö, Ihmishämärä: Sömnöstä jäi yli noin kymmenen vuoden työ eli Kännön tutkimukset Wagnerin oopperoista (noin 80 sivua), joten sen ympärille rakentui uusi romaani, tuhatsivuinen Ihmishämärä, joka ei usko ihmiskunnalle (eikä taiteelle) käyvän hyvin.
  • Tuire Malmstedt: Lumihauta: Kirjailijalle oli oleellisen tärkeää tässä kirjassa, että saamelaiskulttuurin käsittely on arvostavaa ja taustatyö kulttuurista ja mytologiasta tarkkaa.
  • Leena Parkkinen, Neiti Steinin keittäjätär. Monet naispareista kertovat kirjan kuvaavat onnettomasti päättyviä suhteita, mutta Parkkinen halusi kertoa onnellisista kuusikymppisistä, joilla on hyvä seksielämä.
  • Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus: Alaotsikko on kirjalle tärkeä, sillä tapauskertomuksen keinoin dokumentointi tarjoaa trauman avaamisen. Traumaa kokeneen ajankäsitys ei noudata tavallista ajankäsitystä. Miksi yhteiskunnassa vältellään keskustelua lasten syrjinnästä?
  • Antti Tuomainen, Majavateoria: Synkähkojen rikosromaanien jälkeen komedia kiehtoi kirjailijaa: järkevän päähenkilö kohtaa kaoottisen maailman JA onnellinen loppu.
  • Maria Turtschaninoff, Suomaa (Arvejord): Eri aikojen kuvaamiseen tarvitaan erilaiset tavat kertoa.

•

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, ja olikin ilahduttavaa tavata kirjasomekavereita. Myös muita tuttuja kohtasin, ja Johannan kanssa kävimme sovitusti kaksihenkisen lukupiirimme kirjakeskusteluja. Kirsin Book Clubin Kirsi ikuisti minut Antti Tuomaisen kanssa kohtaamispaikan taustaseinää vasten. Pariselfien otin Riitta Jalosen kanssa tervehdykseksi yhteiselle tutullemme Ritvalle.

Muutamaa kirjaa ja monta kohtaamista rikkaampana palasin messuilta kotiin. Nyt on aikaa ja rauhaa keskittyä taas siihen, mistä kaikessa tungoksessa ja ryntäilyssä oli kyse: kirjojen lukemiseen.

•

Helsingin kirjamessut 27. – 30.10.2022.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Avainsanat:

28 syyskuun, 2022 · 7:27 pm

Älä unohda selkokirjaa -seminaari

Olen syyskuun lopussa julkaissut selkokirjajuttuja, ja samaisen viikon varrella järjestettiin sopivasti 28.9.2022 seminaari nimeltä Älä unohda selkokirjaa. Joten muistutanpa, että sellainen oli.

Selkokeskuksen seminaari järjestettiin Oodissa, ja ohjelma toi esille eri näkökulmia selkokirjallisuuteen. Lähtökohtana oli esimerkiksi se, että selkokirjat on yksi tapa ylläpitää ja edistää lukutaitoa ja kirjojen lukemista. Valitettavasti helpon kielen kirjat usein sysätään syrjään ja unohdetaan, että ne ovat portti lukutaitoon ja kirjakokemuksiin. 

•

Loistava esimerkki selkokirjojen voimaannuttavasta vaikutuksesta oli Momota Hosna Mithin seminaaripuheenvuoro. Hänelle selkokirjat merkitsevät suomen kielen osaamisen vahvistamista ja kulttuurin tutustumista. Lisäksi osallistuminen selkokirjalukupiiriin Pasilan kirjastossa on tarjonnut hänelle keskustelun aiheita ja mielipiteiden vaihtoa. 

Momota edustaa suomi toisena kielenä -oppijoita, mutta seminaarissa ei unohdettu sitä, että selkokirjojen lukijoita on lukemaan tottumattomista tavallisista tallaajista henkilöihin, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Myös suomenruotsalainen selkokirjallisuus muistettiin. Sen kehittämishankkeita esitteli Jolin Slotte. Käynnissä on projekti, jossa 13 suomenruotsalaista kirjailijaa perehtyy selkokielisen kirjallisuuden kirjoittamiseen.

•

Kirjailijat Nora Lehtinen ja Marja-Leena Tiainen keskustelivat Jenni Saarilahden kanssa selkokirjan kirjoittamisesta. Kumpikin kirjailija toi esille sen, että lukijan kirjaelämys on aina kirjoittamisen ytimessä. Vaikka kielen ja kerronnan valinnoissa täytyy ottaa monia rajoittaviakin asioita huomioon, kerronta voi olla silti elävää myös selkokirjoissa.

Elävään kerrontaan kiinnitti huomiota myös Ilo-selkonovellikilpailun raati. Seminaarissa julkistettiin kilpailun voittaja, Kari Tapaninen, jonka novelli kertoo vakavasta aiheesta – pyöräonnettomuus – huolimatta leikkisästi ja varmalla selkokielellä. Olin mukana raadissa valitsemassa voittajaa ja 12 muuta novellia, joista Opike julkaisee novelliantologian. Valinta oli vaikea, sillä 135 kilpailunovellin taso oli kova. Novellit myös osoittivat, että kiinnostus selkokirjoittamiseen on lisääntynyt.

•

Osallistuin seminaarissa keskusteluun, jossa mukana olivat Lukuliikkeen Mari Järvenpää ja Sivupiirin Henriikka Tulivirta. Selkokeskuksen kehittämispäällikkö Henna Kara kyseli meiltä selkokirjojen näkyvyydestä kirjastossa, mediassa ja opetuksessa. Lopputuleman tiivistäisin siten, että soluttautumista ja tietoa tulisi lisätä. 

Kuva: Johanna Kartio

Soluttautuminen tarkoittaa sitä, että selkokirjat olisivat tapahtumissa, näyttelyissä ja median kirjaesittelyissä tasavertaisina muiden rinnalla. Siten mahdolliset ennakkoluulot vähenisivät. Isojen kustantajien kiinnostus kustantaa selkokirjoja viriäisi, jos lukijoiden potentiaali ymmärrettäisiin, ja tätä kaikkea tukisi medianäkyvyys. Kouluissa alkaa jo olla aika tavallista, että selkokirjoja on tarjolla tasavertaisesti muiden rinnalla, mutta medianäkyvyyttä vielä saa odotella. Ehkä Henriikka Tulivirta avaa padot tviiteillään selkokirjoista ja saa muut kirja-aktiivit liikkeelle.

•

Seminaarin loppuhuipennus oli Ari Sainion eläköitymishaastattelu. Sainio on 30 vuotta tehnyt ansiokasta selkotyötä, esimerkiksi kirjoittanut ensimmäiset selkokieliset runokirjat ja ensimmäisen selkodekkarin Kuolema kirkon varjossa. Hän on nähnyt selkokirjallisuuden huiman kehityksen, ja jatkaa sen edistämistä jatkossakin. Elinehto hänen mukaansa on, että selkokirjallisuuden rahallinen tuki säilyy ja kasvaa, sillä ilman Opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksia kustantajille ja apurahoja tekijöille ei selkokirjoja juuri julkaista. Sainio myös toivoi, etteivät selkomukautukset liukuisi liian vaikean kielen puolelle.

Seminaarin puuhanaiset Ella Airaksinen ja Jenni Stolt päättivät seminaarin osuvasti: ilman selkokirjoja moni jäisi ilman kirjakokemuksia, ilman kustantajia ei ilmesty selkokirjoja ja ilman mediaa niistä ei juuri tiedetä. 

Antoisalle seminaarille toivon jatkoa – vaikkapa Ylen tiloissa ja uutisoimana ja päivälehtien juttuaiheena – ja sen seurauksena median selkokirjaesittelyinä ja lukijakokemuksina somessa sekä Ylen tv-kirjallisuusohjelmien (ai minkä?) yhtenä teemana ainakin kerran vuodessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Selkokirja, selkotekijä

6 syyskuun, 2022 · 6:47 am

Kirjailijatapaaminen: Joel Haahtela

Syyskuun alun kirpeänä iltana 5.9.2022 haastattelin Kanneltalon lavalla kirjailija Joel Haahtelaa. Pääasiaksi valikoitui Totuuden kaipuu -trilogia eli Haahtelan kolme viimeisintä pienoisromaania Adélen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yleisöä oli runsaasti, lisäksi haastattelu striimattiin. Tallenne on katsottavissa 19.9. saakka Kannelmäen kirjaston FB:ssa ja kotisivulla. 

Kuva: Arja Korhonen

Olen lukenut trilogian kirjat niiden ilmestymisaikoina ja nyt ennen haastattelua uudelleen peräkkäin. Adelélen kysymys nousi ensi lukemalla lohtukirjojeni kärkikahinoihin, ja kokonaisuutena kirjakolmikko toimii rauhoittajana ja avartajana. Niistä avautuu joka lukemalla uusia puolia, myös itseironiaa ja leikillisyyttä. Siitä pidän, eikä se vie mitään pois siltä, miten syvälle psykologisesti ja muuten henkisesti kirjat vievät. 

Tyyli on Haahtelalle tärkeä. Hän kiteyttää sen Jaakobin portaiden loppusanoissa: ”Yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.”

•

Adélen kysymys kuten muutkin trilogian osat pysäyttävät, vievät etsintään elämän suunnasta ja antavat armoa menetysten hyväksymiseen. Haahtela puhui kirjojensa runollisista yhteyksistä ja mainitsi esimerkkinä tämän romaanin putoamiset. Kirjailija luki romaanin alun, vei meidät lumen ja tähtien valoon, ja vakuutuimme: tarvitsemme kaunista, tyylikästä kielenkäyttöä, joka luo mieleen tiloja.

Aikanaan Hengittämisen taito jäi minulle lukukokemuksena outoon välitilaan, mutta uudelleen luettuna koin sen toisin. Haahtela itse sanoi onnistuneensa kirjan hengellisyydessä, ja samaan lopputulemaan tulin toisella lukemisella. Vaikken ole erityisen uskonnollinen, uskoin kirjan päähenkilön kokemuksen: romaani osoittautui tasapainoiseksi maallisen ja hengellisen komboksi. Ymmärsin päähenkilön isänkaipuun olevan sekä konkreettista että symbolista, ja käsitin myös kokonaisuuteen kuuluvan ihan tavallista ihmiseloa kuolemanpelkoineen ja rakkaussuhteineen kuin myös etsintää elämän suunnasta.

Jaakobin portaiden suhteen illan keskustelu vei identiteetin etsinnän käsittelyyn. Kiinnostavimpana pidin sitä, mitä Joel Haahtela pohti historiasta, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Romaaneissaan hän käsittelee ylisukupolvisia muistoja, mutta nykyisin häntä eritoten kiehtoo ajatus siitä, että muistakin historiaan kirjoittamattomista asioista voi jäädä jälkiä. Esimerkkinä hän pohti lempitaiteilijansa  Rembrandtin teoksia: ehkä niissä näkyy jotain vaikkapa taiteilijan ensi rakkaudesta, josta kukkaan ei tiedä mitään.

•

Tunnin keskustelu vierähti nopeasti. Joel Haahtelan trilogian ajan ja ajattomuuden, hiljentymisen ja ihmeen tunnelma jollain tavalla siirtyi kirjailijan läsnäolosta koko tilanteeseen. Hän avasi ajatteluaan ja oman elämänsä suodattumista teoksiinsa. Keskustelimme myös siitä, miten etenkin hengellisyys kotimaisessa kirjallisuudessa on aika tavatonta, jopa tabun rikkomista. Vaikutuimme varmaankin kaikki Haahtelan vilpittömyydestä välittää mysteeriä ja runollisuutta proosan avulla niin, että lukijalle ei tuputeta vaan annetaan aihetta ajatella, tuntea ja kokea.

Haahtela lähtee tällä viikolla pyhiinvaeltamaan Athos-vuorelle, jossa hän myös viettää merkkipäivää: on kulunut puoli vuosisataa hänen syntymästään. Selviä signaaleja välittyi siitä, että hän yhä haltioituu kaunokirjoittamisesta ja että yhä enemmän häntä kiehtovat taiteilijuuden teemat. Se saattaa tarkoittaa sitä, että voimme odottaa lisää lohtukirjallisuutta.

*

Kanneltalo, Helsingin työväenopisto ja Kannelmäen kirjasto 5.9.2022: Joel Haahtela, haastattelijana Tuija Takala.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat:

4 syyskuun, 2022 · 9:15 am

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-, Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Avainsanat: ,

22 elokuun, 2022 · 5:28 pm

Kirjojen Kannelmäki – kirjarasteja lähiömaastossa

Kannelmäen kirjastossa syttyi alkuvuodesta ajatus sijoittaa alueelle kirjoja, jotka liittyvät tai sopivat Kannelmäkeen. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhosen kanssa pääsimme kirjastolaisten ideointiryhmään, joka suunnitteli 12 kirjarastin kävelyreitin. Jokaisella rastilla on kuva ja sitaatti kirjasta. Kaikki sitaatit eivät suoraan liity Kannelmäkeen, mutta sopivat paikkaan, josta rasti löytyy.  

Kanneltalon 30-vuotisjuhlaviikonloppuna korkkasimme kirjakierroksen. Ilahduimme, että 20.8. ohjatulla kävelyllä oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa. Tunnelma oli leppoisa ja kirjakeskustelu vilkasta. Samalla teimme huomiota kirjojen mahdollisista tapahtumapaikoista. Kierrosta veti elokuun helteessä kirjastonjohtaja Sanna Sivonen.

Kuva 1. Suunnitteluryhmästä osa kävelykierroksen jälkeen: Arja Korhonen, Sanna Sivonen, Tuulikki Kuurne ja minä (kuvasta puuttuvat suunnitteluryhmän Anna Swahn ja Pekka Kankainen). (Alin kuva: Olli Ahti)

Ensimmäisen rastin kirjailija Markus Ahonen tuli mukaan ohjatulle kirjakierrokselle ja luki otteen romaanistaan Anna pahan kiertää (WSOY 2021). Hän kertoi muutakin Isaksson-dekkarisarjan kuudennesta kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi Kannelmäki valikoitui siksi, että kirjailija on itse asunut nuoruudessaan parin pysäkin välin päässä. Kannelmäen kadut ja mäet ovat tuttuja, ja hänestä miljööseen sopi jännäri, jossa laitapuolen kulkijoiden välille syntyy jännite, kun yksi joukosta on livetä kunnolliseksi. Kirja herättää ajatuksia pahan kiertokulkuun vaikuttavista asioista. Myös oma romaanini Sormus (Avain 2022) löytyy yhdeltä rastilta.

Kuva 2: Markus Ahonen ja minä kirjarasteinemme. (Ylin kuva: Olli Ahti)

Ohjattuja kävelykierroksia ei näillä näkymin ole tulossa lisää, mutta ei hätää: kierros on suunniteltu itsenäiseen kulkemiseen. Kannelmäen kirjastosta saa karttoja, johon reitti ja rastit on merkitty. Kartasta löytyvät myös kirjasitaatit 12 kirjasta. Maastossa rasteissa on kirjan kansikuvan lisäksi qr-koodi, jonka avulla aukeaa rastin kirjasitaatti. Innostavan kävelyn jälkeen voi kirjastosta lainata reitin kirjoja: niitä on houkuttelevasti esillä heti kirjaston ovipielessä.

En tässä paljasta sen enempää kierroksen kirjailijoita ja sitaatteja. Lopuksi on kuitenkin lainattava Antti Tuomaisen Jäniskerrointa (Otava 2020), joka pistämättömästi tiivistää Kannelmäen:

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

*

Lisätietoja kirjaston nettisivuilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2022 · 5:40 am

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät & kirjailijatapaaminen

Bloggaajakaverini houkutteli minut kuuntelemaan Nobel-voittaja Abdulrazak Gurnahia Bio Rexiin. Ennen toukokuun lopun tilaisuutta ehdin kuunnella Gurnahin Loppuelämät (Tammi 2022).

Luonnehtisin Loppuelämät-romaania vanhanajan proosaksi. Se on historiallinen romaani, joka paneutuu ihmiskohtaloihin niin, että keskushenkilöiden polut risteilevät. Juoni, tarina ja teemat kietoutuvat keskenään. Oleellista on maailmantapahtumien vaikutus valtaa ja asemaa vailla eläviin yksilöihin.

•

Romaani alkaa 1900-luvun alkupuolelta Saksan hallitsemassa Itä-Afrikassa. Sisarukset Ilyas ja Afiya jäävät orvoiksi, ja nuoruudessa veli katoaa sisareltaan. Afiya kokee kovia esimerkiksi vain sen takia, että hän on tyttö, joka osaa lukea. Toisaalla perheetön nuori mies Hamza joutuu ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisten joukkoihin, ja sodan jälkeen sattumien seurauksena hän tutustuu Afiyaan. Tämän paljastelen: pääpari kokee sen verran kovia, että pelkään rakkaustarinalle traagista loppua, mutta siitä minut säästetään. 

Minua miellyttää henkilökuvaus, koska Gurnah kuvaa niin sanottuja pieniä ihmisiä, tekee heistä päähenkilöitä ja merkityksellisiä. Tavallinen ihminen sinnittelee, on vallassa kuka tahansa. Kolonialismi, sotilashierarkia ja natsismi eivät yllätä kuvauksellaan, mutta joukkoon mahtuu myös muuta, inhimillisen sävykästä. Ja avartavaa, koska harvakseltaan luen afrikkalaisesta historiasta. Ja nyt sorrun siihen, että yleistän – ei siis ole kyse laajan maanosan vaan tansanialaisesta historiasta, joka ei sekään lukuisine heimoineen ole vain yhdenlainen tansanialainen.

Minulle kirja pääsee oikeastaan oikeuksiinsa puolivälissä, jossa arjesta selviytyminen kohoaa kerrontapintaan kaikkine kulttuuritapoineen ja uskomuksineen. Pidän kummallisesti myös lopun kiireestä saada tarina loppuun ja henkilöt jatkamaan elämäänsä 1950-60-luvulle, jolloin tarina loksahtaa nimeensä, Loppuelämät.

•

Tammen tilaisuudessa Bio Rexissä Finlandia-voittaja Jussi Valtonen haastatteli nobelisti Gurnahia, ja kahden kirjailijan kohtaamisessa oli rauhallisen arvostava tunnelma. Gurnah kertoi taustastaan sansibarilaisena maahanmuuttajana Lontoossa ja tavastaan kirjoittaa. Hän sanoi kirjoittaneensa omia tunteitaan mutta fiktioineen ne. Kirjojen ideat ovat itäneet pitkään, ja muistikirjoihin on kertynyt katkelmia, esimerkiksi yhden kirjan lopetus syntyi ensimmäisenä.

Tunnustan, ettei Loppuelämät jättänyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, mutta kirjailijan kuunteleminen toi kirjasta esille puolia, jotka jälkijättöisesti saivat vaikuttumaan. Kirjailija esimerkiksi avasi tapaansa kirjoittaa yksityiskohtia siten, että romaani on yksilöiden intiimi kertomus mutta samalla kuvaa sitä, mitä maassa on tapahtunut. Gurnahin ajatukset poissaolon merkityksestä saivat miettimään romaania uudelta kulmalta.

Tilaisuus alkoi sillä, että äänikirjan lukija Jukka Pitkänen luki katkelman romaanista. Haastattelun aikana kirjailija itse luki pehmeällä äänellään jakson kirjan keskeltä. Kirjailijakohtaaminen päättyi tunnelmallisesti keskusteluun hellyydestä ja vaatimattomuudesta, jotka huokuvat romaanin päähenkilöistä kaikkien vääryyksien, sotaisuuksien ja vähäosaisuuden keskelläkin.

•

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät, suomentanut Einari Aaltonen, Tammi 2022, 11 t 37 minuuttia äänikirjana, lukija Jukka Pitkänen. Kuuntelin BookBeatissa.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2022 · 8:12 am

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

•

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

•

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

•

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

•

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Avainsanat: , ,