En ole erityisen tykästynyt verikekkerityyppisiin jännäreihin. Etenkin silpomiset ja kidutukset tuntuvat turhan kuvottavilta. Mietityttää, miksi ylipäätään lukea dekkarigenreä, kun maailmantila tuottaa turhia kuolemia ja raastavaa murhetta. Dekkarit harvoin pysähtyvät omaisten suruun ja tuskaan, elämän merkitykseen ja syntyihin syviin. Pitää siis pysähtyä miettimään, miksi lajia luen.
Erilaiset kirjat täyttävät lukunälkäisen vatsaa, ruokavalio saa vaihtelua. Ajanviete ja viihtyminen on yksi lukumotiivi. Dekkareiden juonitäkyt virkistävät pintatason ajatusaskartelua: saa osallistua rikosratkaisutyöhön. Usein kuoleman etääntyy selvitysvetoisuuden vuoksi, sillä pääosin keskitytään poliisien ja etsivien työskentelyyn. Silti dekkari parhaimmillaan pysäyttää elämänkysymyksiin, joskin se voi myös toimia kuoleman pelottavaa mysteeriä arkipäiväistämässä. Sitä en halua, että dekkaritehtailu kuolettaa tunteet.
Harvoin vastaan tulee jännäri, jossa on kyse muusta kuin kalmoista, ja harvoin näkökulma on toinen kuin selvitystyön tekijöiden. Poikkeavat vinkkelit yleensä heti kohottavat dekkarin. Hienoimpia ovat henkilövetoiset tarinat, jossa psykologinen ote on pinnalla ja sen alla, juoni luistaa ja kerronta on sujuvaa ja persoonallista. Pääasia on, että saan ajateltavaa ihmisestä mustavalkoisuutta sävykkäämmin.
Kolmattakymmentä jännäriä olen tämän vuoden aikana lukenut, osa luetuista on ilmestynyt jo aiemmin, osa tänä vuonna. Loman loppupuolen kunniaksi kokoan luetuista tämänhetkisen TOP5-listan:
• Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (henkilökuvauksen ja aikatasojen limittämisessä koskettavuutta)
• Håkan Nesser: Yksinäiset (Barbarotti, vaikka hieman vetämättömänä, vie inhimillisten tragedioihin tempaavasti, aikatasoristeily toimii)
• Jari Järvelä: Tyttö ja pommi (henkilöiden kiinnostavuus yhdistyy taitavaan kerrontaan)
• Kati Hiekkapelto: Suojattomat (sarja alkaa syventää vakihenkilöitä ja mamu-teema on monisyinen)
• Jussi Adler-Olsen: Vanki (henkilöhahmoluonti luontuu ja jännitys rakentuu hiipivän hirveästi).
(Ja pakollisena bonuksena Donna Tartt: Tikli – on tämä dekkarikin, mutta myös paljon muuta. Juuri uutisoitiin, että romaanista on jo tekeillä elokuva.)

Satunnainen kuvaotos tämän vuoden aikana luetuista jännäreistä. Listavalikointi on aina vaikeaa, ja eri päivänä eri painotusvalinnoin listassa voisikin olla Lindgrenin Ehtoolehdot, Vera Valaa, Petra Deligato -sarjaa, Gillian Flynnia, Fossumia…
Valitsin nimenomaan viisi kirjaa ihan kuriositeetin eli seuraavassa esittelemäni dekkarin vuoksi. On virkistävää lukea eurooppalainen dekkari , jossa liikutaan (minulle) vieraassa ympäristössä. Itävaltalaista kirjallisuutta en tunne, joten Saltzburgiin sijoittuva trilleri on hauska haukkapala. Vaikkei kaupunki kovin tarkkarajaiseksi piirry, ympäristöstä saa jonkinlaisen kuvan, sillä geokätkeilyn merkeissä etsiskellään johtolankoja ympäri pitäjää. Kätköt ovat vaan tavallista karmeampia Ursula Poznanskin trillerissä Viisi (suom. Anne Mäkelä, Atena 2013).
Viisi on kelpo kirja lajissaan, vaikken sitä TOP5-listaan sijoitakaan. Latelen ensin tavanomaisuudet: naispoliisi kipuilee perheongelmissa, tuntee salaista vetoa työpariin, on ärsyttävän pomon silmätikku, on omapäinen ja kipakka, luonnollisesti pienten erehdysten ja sokeiden pisteiden jälkeen näppärä ratkaisija. Muista kaltaisistaan romaanin eduksi luen hiukan kaukaa haetun mutta lopulta uskottavan perustelun inhoille sarjamurhille, geokätkeilyteeman ja luistavan juonenkuljetuksen. Aimo ajanviete.