Vuoden nuoren taiteilijan Ari Pelkosen näyttely Tampereen taidemuseossa on tyylikäs ja taidokas. Näin maallikkona en erota, mitkä jäljet kankaalla ovat maalausta, mitkä puupiirrosta. Levein vedoin luodut hahmot ovat ilmavia ilman kasvoja ja selviä piirteitä. Yllättävää on, että ohuelle paperille vedostetut siveltimenjälkimäiset pensselinjäljet eleettömyydessään ja isossa koossaan ovat vakuttavia.
Teosesittelyt kertovat siitä, että Pelkonen käsittelee teoksissaan identiteettiä. Tiedä sitten siitä, mutta hahmot ovat etäisiä. Tai minulle ne jäivät etäisiksi, koskettamatta ja tunteettomiksi, ja identiteetin etsintä pinnalliseksi – minuun eivät yltäneet kalanruodot tai ruudukot paidan paikalla viiltäväksi minuuden tavoitteluksia. Hui, kyynistäkö? Ilolla teoksia katselin, mutta mieltä ne eivät jääneet vaivaamaan, eivät hyvässä eivät pahassa. Seinällä yksi Pelkonen olisi kyllä tyylikäs lisä sisustukseen. Olisi, siis. Onkin mahdollista, että ajan kanssa Pelkosen työt aukeaisivat toisin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 