Tähtiin kirjoitettu virhe on kaunis nimi romaanille. Siinä asettuvat nätisti rinnakkain romanttisuus ja elämän epäreiluus. John Greenin kirjan suomennos (Helene Bützow, WSOY 2013) saa heti vuoden päästä ilmestymisestään toisen tulemisen uusine kansineen. Syynä on elokuvan ensi-ilta 11.7.
Kaksi syöpäsairasta nuorta tapaa ja rakastuu. Hazel on 16- ja Augustus 17-vuotias, joten heille soisi elämää ja rakkautta moniksi vuosikymmeniksi. Augustus elättelee myös toivetta jättää jälkeensä jotain unohtumatonta. Sen lisäksi, että romaani kertoo nuoresta lemmestä kuoleman varjossa, se kertoo vanhempien rakkaudesta lapseen ja tuskasta vakavasti sairaiden lasten tukijoina.
Romaani lähestyy aihettaan rempseästi: syövän ja kuoleman hokemisella poistetaan vaikeisiin asioihin kytkeytyvää mystiikkaa ja varovaisuutta. Ymmärrän tavoitteen, mutta välillä väsyn näppärään ja pakko-oireisen vitsailuun. Lisäksi tietynlainen puleerattu amerikkalaisuus silottaa toisinaan kiusaannuttavasti rosoisia osuuksia.
Myönnän, ettei aiheen käsittelyssä sentimentaalisuutta voi välttää, ja niinpä lukiessa nenäliinaan tulee niiskutettua muutamaan otteeseen. Myönnän, että leukailu ja siihen kytketyt sairauden tosiasiat ovat linjassa älykkäiden ja ääritilanteessa sinnittelevien teinien muun kuvauksen kanssa. Myönnän vielä, että päähenkilöissä on koskettavuutta, ja senkin tunnustan, että nuortenkirja antaa välineitä käsitellä elämän arvoa ja rajallisuutta.
Kauniit, sanavalmiit ja älykkäät rakastavaiset ovat lukeneet ”Viistoa valoa” -romaanin, jossa on heitä askarruttava, aukinainen loppu. Sen perässä käväistään Amsterdamissa. Vimmainen lempikirjan loppuratkaisun selvittäminen on paljain asia, joka kertoo siitä, miten nuoria henkilöt ovat ja miten ahdistavaa heille on avoin loppu, on sitten kyse fiktiosta tai omasta elämästä. Pari tapaa alkoholisoituneen kirjailija Van Houtenin, jonka omassakin tähtikartassa on ollut käänteentekevä virhe. Kyynistyneen kirjailijan kyyti on kylmää:
”- – Mutta jos suoraan sanon, tuo lapsekas kuvitelma siitä että romaanikirjailijalla on jotakin poikkeuksellista tietoa henkilöistään… se on naurettavaa. Se kirja syntyi raapustuksista paperille. Kirjan henkilöillä ei ole elämää niiden raapustusten ulkopuolella. Mitäkö heille tapahtui? Kaikki lakkasivat olemasta sillä siunatulla hetkellä, kun kirja loppui.”
Jääkö kenestäkään jälkiä, oikeasti eläneistä? Kun kirja loppuu, sadattuhannet ovat sen lukeneet ja fiktiiviset henkilöt jatkavat siten elämäänsä. Lisää elinaikaa Tähtiin kirjoitetun virheen hahmot saavat elokuvaversiossa, jossa on karsittu kirjan pikkurönsyjä mutta edetään muuten romaanin mukaan. Imelyydeltä ei vältytä, mutta päälleliimauksia väistellään, joten koskettavuus säilyy, vaikka loppu venyttyy kuten kirjassakin. Painopiste on nuoressa rakkaudessa syöpää unohtamatta. Elokuvassa on ehkä vielä romaania terävämmin se, että fiktio (kuten Van Houtenin fiktio fiktiossa -romaani) voi antaa elämälle merkityksellisiä kokemuksia, mutta silti fiktio on vain fiktiota, kun taas elämä, keskenkin jäävä, on uskallettava elää kipuineen ja iloineen.
Elokuvaa on jo tituleerattu tämän aja Love Storyksi, ihan syystä, eikä vertausta vähennä se, että Augustuksen roolissa Ansel Elgort on kuin 18-vuotias Ryan O’Neal. Hän ja Hazelia esittävä Shailene Woodley ovat sangen suloisia ja aitoja. Hazelin meikittömien kasvojen ilmeet liikkuvat tunneskaalalla elävästi. Elokuva on varsinainen itkettäjä, mutta niinhän sen pitääkin olla: nuoruus, rakkaus ja kuolema – ei niistä itkemättä selvitä.
– –
Sain kirjan ja elokuvaelämyksen Blogat Teamin kampanjassa SF Film Finlandilta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 