Sälää myydään kirpputoreilla, elämäkin on yhtä sälää. Sellaista latoo pöydälle Reidar Palmgren Kirpputori-romaanissa (Otava 2016). Ylijäämämarkkinoista saa johdettua vertauskuvia, tällaisia:
Tavaroitten myyjät olivat edessäni paljaana, elämä levällään, kaikkine oikkuineen ja vikoineen, salaisuuksineen ja yksityisasioineen. Pöydät alkoivat näyttää henkilöiltä, ja kaikki se mistä he luopuivat, kertoi siitä mitä heille jäi. Minä pyyhin lattiaa ja tirkistelin myyjien koteihin, joihin he olivat itse avanneet oven.
Kirpputori kuuluu sarjaan ”ihan kiva romaani”. Juoni kulkee joutuisasti ja kieli konstailemattomasti, joskin alkupuolta voisi tiivistää. Lukuisista ”mies kriisissä” -kirjoista se eroaa näkökulman perusteella, sillä nelikymppinen Kimmo selittelee itsepetoselämäänsä parhain päin samalla, kun muut henkilöt ja lukija näkevät karmivan totuuden. Ajautujan elämänasenne kiteytyy täten:
Me otamme mitä saamme, tartumme mihin osumme ja putoamme minne sattuu. Ja jotta elämä ei tuntuisi niin lohduttomalta, uskottelemme että teemme siinä valintoja. Emme me tee. Minä ainakaan en ollut koskaan saanut valita mitään.
Kimmo on todellinen persnarsku, persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka keksii vastuuttomuudelleen ja mokailuilleen syypään johdonmukaisen kierosti muualta kuin peilikuvasta. Palmgren loihtii muita kuppaavan laiskimustyypin perusteellisesti, siitä pisteet: rivien pinta- ja väliluonnehdinnat kertojan ominaislaadusta sujuvat sukkelasti. Lukiessa kokee myötähäpeää ja tympeyttä. Kimmo ei herätä myötätuntoa, ehkä hivenen aivan viime metreillä, kun vilahtaa omatuntokortti, jossa Kimmo näkee liikuttavan teinipoikansa ja vaikutuksensa häneen.
Kimmoon tutustuminen onnistuu näin kirjallisesti etäännytettynä – voi tuota rasittavaa riesayksilöä. Kiinnostus pysyy yllä, sillä haluan seurata loppuun asti, miten herran käy. Muut Kimmon laitamilla vilahtavat henkilöt ovat tavallisia hyviä ihmisiä, jotka koittavat selvitä suhteissaan ja työssään, ottavat huomioon lähimmäiset, Kimmonkin. Romaanin loppunousu, toivonvireen lehahdus seuraa uhkeaa Katariinaa. Hän edustaa romaanin tärkeää aihiota: kyllä selviää, jos menneen kanssa elää selittelemättä eteenpäin, pää pystyssä.
Takakannessa Kirpputoria kuvataan synkänhauskaksi. Ei juuri naurattanut, ei synkistänytkään. Satumainen loppu hieman töksähtää, mutta sopii se tyylilajiin: raskaat asiat asustetaan kevyin kerrontasävyin. Mikä minä olen eväämään mahdollisuuksia kimmoilta, sillä kyllä niitä riittää. Kimmoja ja mahdollisuuksia.
– –
Reidar Palmgren
Kirpputori
Otava 2016
romaani
334 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Blogeissa mm. Lukuneuvoja, jota nauratti helppolukuinen kirja, ja Kirjalliset reimastuivat.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 