Claes Anderssonia haastattelemassa WSOY:n Anna-Riikka Carlson.
– Jos sanalla ei voi vaikuttaa maailmaan, millä sitten? Kirjallisuus ei nopeasti vaikuta tämänpäivän politiikaan, mutta kirjallisuus vaikuttaa hitaasti ajatteluun.
Näin sanoi Claes Andersson syksyisten kirjamessujen aikaan. Esillä oli kirjailijan monipuolinen tuotanto ja eritoten uusin romaani Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä osa 2 (WSOY 2016.)
Oton tarinan ensimmäistä osaa en ole lukenut. Tämä toinen osa saattaa minut avartavasti vanhenevan miehen mielenmaisemaan, ja lukutilanne sopii omaan hiljaiselovaiheeseen. Pidän kohtaamista Oton kanssa miellyttävänä.
Kerronnassa on mietiskelevää mutkattomuutta. Teksti tuntuu intiimiltä yksinpuhelulta, vaikka se ei ole minäkerrontaa. Näin pääsee tuumailemaan miehen entistä ja tätä hetkeä. Lisäksi lähes joka lukuun yhdistyy runotyyppinen teksti, kirjassa sitä nimitetään näin: (kuva). Freudin peruja, päättelen:
Tätäkö Freud tarkoitti kun esitti, että ihmiskunnan ainoa toivo on sublimoinnin voimassa muuttaa vihamme ja aggressiomme symbolisiksi kuviksi ja toimiksi?
Kirja rakentuu Oton mieleenjuolahduksista. Useasti hän palaa tilannemuistumiin. Vaikkeivät kaikki nimet enää putkahda mieleen, tunteet palautuvat. Vuosien vierinnästä seuloutuu ydinkokemuksia surusta, rakkaudesta ja taide-elämyksistä, joukossa on tuokioita epävarmuudesta ja pettymyksistä.
Ottoa askarruttaa suhteiden katoaminen, ja hän oivaltaa oman passiivisuutensa. Hieman minua jää vaivaamaan se, että nykyinen elämänkumppani mainitaan vain pari kertaa. Teenkö siitä johtopäätökset? Joko suhde on niin tärkeä, ettei sanotuksi saa – tai sitten on syytä vaieta.
Tämän hetken Otto narisee kulturellin mielensäpahoittajan tyylillä yhteiskunnan tilasta, politiikasta ja krempoista. Karu on kuvaus öisestä päivystyspoliklinikasta, todellinen hyvinvointivaltion yöpuolen todistus. Välillä Otto äityy luennoimaan asioista, jotka häntä kiinnostavat; toisaalta hän tosiaan käy luennoimassa, esimerkiksi vanhuksille vanhenemisesta.
”Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”
Kerronnassa sävyt vaihtelevat kiinnostavasti. Otto on viisas, uhmakas, sapekas, lempeä ja armollinen. Kieltämättä Otto on kirjoittajansa oloinen kultivoitunut sivistysherra, joka tarkkasilmäisesti kommentoi itseään osana ulkomaailmaa ja jonka terveydentila sydämestä eturauhaseen valtaa (mielen)tilaa. Kirjamessuhaastattelussa Andersson totesikin:
– Päähenkilön kautta on helppo käsitellä asioita ja kokemuksia. Totuuden vaatimus ei ole tarkka. Se sopii minulle. Henkilö ei ole identtinen kanssani, vaikka kirjoittaakin omista havainnoistaan. Vakka kirjailija kirjoittaisi Star Warsista, jollain tavalla kirjoittaa kuitenkin itsestään.
– Ruumis vanhenee ja reistailee. Mullakin on ollut kaikki mahdolliset sairaudet. Voi tulla, ettei jaksa enää mitään. On levollista ajatella, että silloin voi päästä pois.
”Sillä kuolemahan ei ole mitään, se on täydellinen ja ikuinen poissaolo.”
Kuolemaa ja surua Otto miettii paljon. Hienoimpia jaksoja kirjassa on Oton elämästä irtautumisen kokemus, jossa mielen mahdollisuudet miellyttäviin valintoihin vaikuttavat autuaallisilta. Hyvää on siis tiedossa – uskoo tai ei.
– –
Claes Andersson
Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
suomentanut Liisa Ryömä
WSOY 2016
romaani
223 sivua.
Sain kirjan kustantajatilaisuudessa Helsingin kirjamessuilla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 