Avainsana-arkisto: Annelies Verbeke

Muutaman päivän kevätarkikatkaisu tapahtui tänä vuonna Belgiassa. Vappupäiväaamuna lensin Brysseliin, jossa juhlapäivähulinointi osui hotellin edustalle Stalingrad Avenuelle. Läheisellä aukiolla erilaiset indiebändit testasivat kaiuttimien tehoa, ja monenmoiset solidaariset vaihtoehtokulttuurit kohtasivat. Vanha keskusta oli parin korttelin päässä. Kevättunnelma oli siten kohollaan.

 

Entisaikojen rakennustapa miellyttää aina silmää – kyllä raatihuoneen aukio on komea. Muuten kirjava kaupunkirakentaminen ansaitsee puoltolausunnon siksi, että monet ankeat seinät ovat saaneet sarjakuvamaisen kuvituspinnan.

Brugge

Toisena matkapäivänä kävimme Bruggessa, johon olen hinkunut siitä lähtien, kun muutamia vuosia sitten näin brittijännärin In Bruges. Elokuva rullasi menevästi, mutta etenkin sen talvinen keskiaikakaupunki lumosi ja vaikutti varsinaiselta päähenkilöltä. Brugge on komeasti säilyttänyt keskiaikaisen ilmeensä. Kadut ja talot henkivät aikaansa, ja jokunen kanava lisää pittoreskipisteitä.

Toukokuinen sää läheni leffan kuvaamaa, siten purevasti pohjoistuuli iski. Säätä pakoon pääsi Groeningemuseumiin, joka oli Jan van Eyckin vuoksi valittuna pääkohteena. Kannattaako leffan ja yhden taulun vuoksi käydä Bruggessa? Kannattaa. Paele Madonna -maalaus (Neitsyt ja lapsi kanoni Paelen kanssa, 1434-36) pistää tutkailemaan, miten joku on osannut tavoittaa sellaisen tarkkuuden ja tunnelman. Ei ihme, että taulua tituleerataan mestariteosten mestariteokseksi.

Paikallismakuja

Alkumatkan lukemistonani minulla oli matkarutiinieni tapaan paikallisromaani, jonka valitsemisessa ei ollut valinnanvaraa, sillä belgialaista kirjallisuutta käännetään niukasti. Annelies Verbeken Nuku! (suom. Titia Schuurman, Avain 2006/2011) kertoo kahden unettoman kohtaamisesta ja elämäntilanteesta. Maya on parikymppinen koohottaja, Benoit jo ikämies mutta lapsuustrauman akuutisti vaivaama. Kerronnassa ja kielessä on vetävä tempo, silti tempautumiseni jäi puolitiehen. Tarina ja kohtalot eivät lähteneet kuljettamaan minua ajatusmatkalle, ja kesti myös aikansa ennen kuin tajusin romaanin vuorottelevan näkökulmatekniikan. Tarina voisi tapahtua missä vain, paikallisväriä oli selvästi vain yhdessä sivuhenkilössä, jolla oli vuosikymmeniä ranskiskioski.

Belgialaiset mitä ilmeisemmin herkuttelevat. Etenkin suklaapuodit ja söpösti  pakatut makeistaideteokset viekoittelivat. Ranskalaisia perunoita tuli tietysti naposteltua, sikäläistä perinneruokaa. Simpukoita olisi ollut tarjolla tavalla ja toisella valmistettuna, mutta äyriäisallergikkona jouduin vain ihmettelemään kattilatarjoiluja. Vohveleita myyviä pikkupakuja oli kadunkulmissa, ja niiden makoinen tuoksu levisi houkuttelevana lähiympäristöön.

Taidetapaamiset

Musees royaux des Beaux-Arts tarjoaa mojovan kokooman flaamilaista taidetta. Kiehtovasta 1400-1600 -lukujen taiteesta on oiva otos. Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Jan Memling ovat ajanjakson alkupuolen taitureita (Jan van Eyckin teoksia ei kokoelmassa ollut). Pieter Brughel vanhempi ja nuorempi kuuluvat lempijaksoni loppupuolelle. Kummallakin oli oma kuvausotteensa, vaikka nuorempi myötäili vanhempaa. Isä-Brughel työsti joissain töissään Boschin tapaan absurdeja näkyjä. Kansakuvauksetkin ovat groteskiudessaan katsomaan naulaavan kummallisia ja sellaisina nykykatsojan silmissä eläviä, ilmeikkäitä ja aikaa tallentavia. (Brughel-intoiluni ylsi jopa siihen mittaan, että fiilistelin elämän katoavuutta ja joidenkin entisten eläjien jättämiä jälkiä vanhemman taiturin hautakirkossa.)

 

Samassa museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä. Sattumalta Jan Fabren (s. 1958) veistosteos oli näytillä juuri nyt. Herra on ainoa belgialaisnykytaiteilija, jonka tunnistan, sillä näin Åbo svenska teaterin lavalla 1980-luvulla hänen kokeellisen teatteriryhmänsä esityksen. Se oli vaikuttavan outo. Nyt tuli nähtyä multitaiteilijan teos tuoreimmasta päästä: sarvipäisiä rintakuvia kultaisina ja mustina, mallina taiteilijan oma pärstä.

Toisena vaihtuvana näyttelynä museossa oli Desire-nimeä kantava taulukattaus. Aamulla ennen museoon lähtöä luin digi-HS:ssä julkaistun Pirkko Kotirannan esseistisen jutun (3.5.2014) siitä, miten taidenäyttelyt käyvät uskonnottomien hartaushetkistä ja miten tietoon perustuvista ripustuksista pitäisi siirtyä tunnerekisteriä ruokkiviin näyttelyihin. Desire pyrki juurii siihen: eri tekijöiden eri aikojen töitä tiettyyn logiikkaan istutettuna. Osittain se toimi, osittain ei, sillä moniuloitteisen teeman esittäminen hajanaisin ja vain parinkymmenen teoksen valinnoin ei vastannut vaativaan otsikkoon.

Musees royaux des Beaux-Arts -kokonaisuuden kylkiäisinä on myös Magritte-museo. Siellä on erittäin kattava katsaus taiteilijan tuotantoon. Hänelle ominaiset, toistuvat symbolistisen surreaalit näkymät ovat tunnistettavan omaperäisiä. Näyttely osoitti myös sen, että Magritten tuotannossa on paljon muutakin kuin piippu ja knalli. Etenkin hilpeä 20-luku on omanlaisensa mainosjulisteineen, ja sittemmin sodan ahdistavuudessa symbolit muokkautuvat, linnut kyyhöttivät ja kivettyivät.

Lopuksi hajamietteitä

Brysselissä onnistuin muutamaan otteeseen eksymään. Art Deco -arkkitehdin Hortan kotimuseon etsintä oli päätyä väsähtämiseen, mutta perille päästyä oli vielä siedettävä tunnin jonotus. Huushollin pienet huoneet hämmästyttivät. Belgialainen jugend on siroa ja sievää verrattuna jyhkeään pohjoismaaversioon.

Manneken Pis pukeutui lyhyen matkan aikana useaan vaateparteen – pojulla on valittavana noin 600 asua – ja siskolikka Janneken oli teljetty vanhan keskustan toiselle puolelle kaltereiden taa.

 

 

Toisena matkalukemisenani oli ei-belgialainen teos, ensimmäinen MIKI-kirjani. Virsikirjaa muistuttava hentopaperinen, kämmeneen sopiva painotuote on kätevä kuljettaa matkalla, ja sisältökin matka- ja päiväkirjamaisena kulttuuriseikkailuna sopi tunnelmaan, vaikka Japani olikin teemana. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava/Miki 2013) on helppolukuinen, sitä sopi lukaista paloittain nähtävyyksien lomassa.

Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin, löytyi reissultani, etenkin Brughelit, van Eyck ja Bruggen kanavamaisemat. Ja sitten tapasin lukevan naisen aikojen takaa: Quenten Metsysin maalauksessa pankkiiri laskee rahojaan ja hänen tyyni vaimonsa keskittyy lukemiseen. Näin 1500-luvulla. Minulla ei ole taustatukena pankkiiria mutta paneudun silti jatkossakin lukemiseen, aika ajoin, aikoihin ja ajatuksiin ajautuen.