Yann Martelin uutuusromaani Beatrice ja Vergilius (suom. Torsti Lehtinen, Minerva 2014) alkaa lupaavasti. Kirjailija-Henry yrittää menestyskirjansa jälkeen saada julkaistua kunnianhimoisen kauno- ja tietokirjayhdistelmän holokaustista. Kustantaja torppaa idean, ja Harry vaimoineen vaihtaa maisemaa ja työtä päätyen Berliiniin. Siellä hän tutustuu vanhaan eläintentäyttäjään, joka kirjoittelee näytelmää aasista ja mölyapinasta, Beatricesta ja Vergiliuksesta.
Onko Harry oikeasti itse Martel? Haukkasiko Martel liian ison palan Piin elämän jälkeen, suunnitteliko hän holokaustikirjaa ja päätyi allegoriaan, jossa yhdistää fiktiota, faktaa, kirjoitusblokkiaan ja tärkeää sanottavaa historiallisista kauhuvaiheista? Saahan tällaisella biografialla leikkiä, kun siihen romaani oikein tyrkyttää aineksia – ilmeisesti siis putoan Mantelin kaivamaan kuoppaan.
Mielikuvituksen tuotteet eivät ehkä ole todellisia, mutta ne ovat tosia. Fiktio ohittaa faktojen voitonseppeleen saavuttaakseen tunteiden ja psykologian totuuden. Myös historian laita on samoin kuin tietokirjallisuuden: se voi olla totta, mutta sen totuus on epäluotettava ja vaikea hyväksyä vailla mitään siihen liitettyä merkitystä. Jos historia ei muutu tarinaksi, se kuolee kaikilta muilta paitsi historioitsijalta. Taide on historian matkalaukku, joka pitää sisällään kaiken olennaisen. Taide on elämän pelastusrengas. Taide on siemen, taide on muisti, taide on rokote.
Kovilla panoksilla pelataan. On filosofiaa, eettistä pohdintaa, kirjallisia viittauksia Dantesta Flaubertiin ja näytelmäkäsikirjoituskatkelmia romaanin osana. Alun ajatukset taiteesta, kirjallisuudesta ja kirjailijan suhteesta lukijoihin ovat kauniita ja ilmavasti esitettyjä, mutta mutta… Minulle tässä kaikessa on liikaa yritystä, ja symbolitaakka käy kovin raskaaksi. Ei juoni eikä sen sisusnäytelmä saaneet minua tempaistua puolelleen. Ei, vaikka kieli ja kerronta ovat ammattilaisen työtä, ja taustalla oleva tapahtumatuska tärkeä: miten mahdollistui yhden kansanosan tehotuhoaminen natsiaikaan, miten siitä voi selvitä, jos selvisi, oli sitten tuhoavien tai tuhottavien joukossa.
Martelin romaanin kunniaksi on sanottava, että siinä todellakin pyritään erilaiseen natsit/juutalaiset-esitystapaan. Ja sekin on todettava, että loppusivujen peli on osoitteleva mutta silti linjakkaan karmiva. Harryn ja eläintentäyttäjän kohtaamisessa on kiinnostavia kohtia, ja preparointi sekä tosi- että symbolimielessä istuu kokonaisuuteen. Jos pitäisi valita, palaisin kuitenkin eläntäyttöasioissa (ja muutenkin vaikka teemat ovat toiset) Henni Kitin Elävän näköiset -romaaniin. Ja lataan lisäksi tämän ulkokirjallisen kannanoton: järkyttävää ja rikollista holokaustia ei pidä ikinä unohtaa eikä väheksyä muttei myöskään hyväksyä nyky-Israelin laitonta siirtokuntatoimintaa ja siviilien pommittamista Gazassa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 