Kevyttä ja vakavaa, poprokkia ja klassista – minulle sopivat sekä-että ja samoin kirjat rokkiosaston Maija Vilkkumaasta ja klassisen musiikin Helena Juntusesta. Kumpikin kirja on syntynyt kimppatyönä, ja kummassakin yhteistyö vaikuttaa saumattomalta, sillä en voi erottaa, mikä on laulajan ja mikä kirjoittajakumppanin kädenjälkeä. Rakenteeltaan ja tyyliltään kirjat eroavat toisistaan.
Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän
Helena Juntusen ja Petri Tammisen kirjan pääotsikko Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023) kuvastaa oopperalaulaja Helena Juntusen kokemusta roolien vaihtelusta ja täyttämisestä elämässä ja näyttämöllä. Komeasti kirja alkaa epäonnistumisen tunteista epäbalanssissa etenevässä produktio-ohjauksessa.
Kirja päästää lukijan kulissien taa. Nyt tuli toi-toi-toivotus tutuksi ja muutakin oopperaelämästä. Parasta on raikas siekailemattomuus, sillä aihevalinnoissa ei kaihdeta laitapuolta, ei myöskään kohottavia kohtia kotoa tai konserttilavoilta. Otsikko lisäksi resonoi siihen, millainen vastaanotto on ollut omaehtoiselle naiselle eri elämänvaiheissa ja toimintaympäristöissä.
Olen jossain esityksessä kuullut Juntusen laulua, jolloin voi kuvitella, että nainen vain avaa suunsa ja helisevä sointi virtaa suusta kuulijan korviin. Sehän on vain totuuden toinen puoli. Tässä laululajien eroista ja laulutekniikasta:
”Iskelmälaulajan ääni on luonnonoikku,
kiinnostava jo itsessään.
Oopperalaulaja rakentaa tekniikalla,
käyttää ontelot ja nippelit ja nappelit
ja imitoi kaikkialta kulttuurihistoriasta,
jotta kokonaisuus toimisi.
Kun laulan kevyttä,
laulan aina lainahöyhenissä.
Lailan, Sarah Vaughanin…
Omaa ääntä minulla ei ole.
En tiedä, miten Helena laulaa.
Olen kyllä kuullut sen joskus,
kahden kesken,
mutta silloin en ole ehtinyt ajatella asiaa.”
Kirjan alaotsikko on Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Osuva tarkennus: kirja koostuu tarinoinnista sen perimmäisin periaattein. Kerronta liukuu hetkestä toiseen arvaamattomasti ja epäkronologisesti, mielleyhtymin, ja sellaisena teksti on siirtynyt kirjaan – rytmikkääksi, tempoltaan vaihtelevaksi, sävyjä skaalaten. Onnistunut ratkaisu on sekin, että kirja on säekirjatyylinen, mikä voimistaa imperssiovaikutelmaa. Kielellisesti varma, silti vaihteleva teksti virkistää lukukokemuksena, mutta se myös ravistelee genreä, sillä rakenne ja muoto rikkovat hienosti oletukset elämäkerrasta.
•
Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Otava 2023, 91 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa
”Olemme Miinan kanssa kirjoittaneet toistemme tekstien päälle, poistaneet, lisänneet, puhuneet ja päätyneet uusiin ratkaisuihin. Prosessi on ollut moneen suuntaan haarova mutta nautinnollinen, ja sen ansiosta kaiken ajatellun, puhutun ja kirjoitetun hetteiköstä on paljastunut kirkas tarina.”
Kirja on siinä mielessä perinteinen, että 50-vuotta juuri täyttäneen tähden elämästä kerrotaan valtaosin aikajärjestyksessä. Se on yllätyksetöntä mutta toimivaa. Vilkkumaa ehdottomasti ansaitsee kirjansa, koska se paljastaa osoittelematta, miten merkityksellinen kotimaisessa musamaailmassa hän on ollut naismuusikoiden esikuvana. On oikeastaan hätkähdyttävää käsittää, että naisten pop-musiikin tekeminen lähtee kutakuinkin vasta 1980-luvulta, ja Vilkkumaa kuuluu pioneereihin.
Kirja kelaa yksityiselämää musiikin teon ohella. Avoin ja rehellinen henki välittyy, samoin se, että tarkka ja terävä katsantokanta on myös itseironinen (aikansa lapselle/nuorelle sopiva). Tyylikkäästi retostelut ja repostelut ohittuvat, myös perheen yksityisyys jää sopivasti suojaan. Erityisesti kiinnitän huomiota laajaan ystävä- ja tuttavapiiriin ja siihen, miten rakastavasti, arvostavasti ja positiivisesti muut mainitaan.
Tuo edellinen ei tarkoita säröttömyyttä. Bändipiireissä on kilpailua, kateutta ja kiistoja; heitot satuttavat ja riidat kalvavat. Lisäksi taiteilijuuteen kuuluu aaltoliike laineen harjalta syvänteiden pohjiin – jossain määrin Vilkkumaankin kirjaan sopisi Juntusen kirjan otsikko liiasta ja liian vähästä.
Viehätykseni Maija Vilkkumaan musiikkiin on vaihdellut, mutta onhan se osa viime vuosikymmenten ääniraitaani. Muistan yhden väsyneen sunnuntai-iltapäivän, kun autoinemme jumitimme Mechelininkadun liikennevaloissa ja kuulin autoradiosta ensimmäisen kerran biisin Teini – jotain kipeän yksityistä, silti jaettavaa. Silmiini pullahtivat odottamattomasti kyyneleet. Vaikutuin – on hän vaikuttaja.
Kirjasta välittyy myös Vilkkumaan monipuolisuus: laulaja, sanoittaja, säveltäjä, soittaja, tuottaja, kaunokirjalija, käsikirjoittajia, esiintyjä, juontaja, yrittäjä… Mitäpä hän vielä saakaan aikaan! Kokonaisuus on sujuvansutjakkaa kerrontaa ja samanmoista lukea.
•
Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa. Gummerus 2023, 432 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
P. S. Äidinmaa ON hieno video.
Venla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
Ilmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit 
Kotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 