Talviaikaan taittuminen ei tuntunut missään, kun säntäilin sunnuntaitungoksessa kirjakansan kanssa. Seuraavassa muutama sunnuntaihetki.
Arkistoista fiktioon
Venla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
– Musta tuntuu, että olen arkistossa epätoivoinen hönkäilijä. En ole tutkija vaan valehtelija eli fiktion kirjoittaja. Kun luin Yön kantaja -romaanin päähenkilön Amandan esikuvahenkilön potilasraportteja, löysin keskellä terveystietoja merkinnän potilaan väittämästä kuumailmapallolennoista. Koin, että potilaaseen suhtauduttiin siten, että hän on sekä hullu että arvoton. Kirjoitusprosessiani tuli tärkeimmäksi se, että Amanda on arvokas. Haaveeni oli, että paperipinoni – romaanini – tekisi arvokkaaksi arkistopapereiden henkilön, johon ei potilastietojen perusteella uskottu millään tavoin. Olen ilahtunut, miten kirjablogit kirjoittavat Amandasta arvokkaana henkilönä.
Mikä sai tutkijan ryhtymään romaanikirjailijaksi? Anna Kortelainen heittäytyi fragmenttien äärelle:
– Ensimmäinen romaanini viipurilaistaustaisesta isoisästä perustui vain pieniin faktakatkelmiin, koska hänestä ei ollut arkistoja, enkä koskaan ole häntä tavannut. Katkokset, jotka puuttuvat, muuttuvat romaaniksi.
Historiasta
En saanut tarpeeksi historian käsittelystä romaaneissa. En myöskään Anneli Kannosta (ks. lukupiiripostaukseni). Anna Kortelainen johdatteli juttelua oivaltavasti Lahtareiden henkilögalleriaan, moniäänisyyteen, kieleen ja koskettavuuteen. Haastattelijan innostus siivitti keskustelua.
Baba Lybeck haastatteli Petri Tammista kirjasta Suomen historia. Suomalaisuus askarrutti.
– Kun Linnan Koskela sanoo, että ollaan kuin ellun kanat, niin ei todellakaan olla, vaan hoidetaan vain niitä asiallisia asioita. Suomalaisuus on joko-tai-kulttuuria, keskustelukulttuurikin heijastaa sitä. Tuntuu siltä, että olisi aika antaa välillä armoa itselle. Rentous ei ole vaarallista.
Tammisen romaanin jopa mielenosoituksellisen arkisesti käsitelty kansakunnan historia perustuu yli 500 haastatteluun.
– Kirjanteon aikana ihmiset muuttuivat minulle tarinoiksi. Minua keskusteluissa kiinnosti, mitä ihmisille jää historian tapahtumista mieleen. Muistumat ovat alkeishiukkasia, hioutuneita muistoja.
Petri Tammisen oma lempitarina Suomen historiassa on Etyk-muisto. Siinä merkittävintä ovat pienet yhteyden hetket. Niin elämässäkin. Lukekaa.
Esikoiskirjakisa
Tänä vuonna on ilmestynyt parisataa esikoista. On siinä sivuja, joista seuloa valioita. Kymmenestä parhausehdokkaasta olen lukenut kolme.
Silja Kejonen: Vihkilumen talo (runoja, postaus tässä)
Ari Räty: Syyskuun viimeinen (jännitysromaani, postaus tässä)
Tuuli Salminen: Surulintu (romaani, postaus tässä)
Muut ehdokkaat ovat:
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novelleja), Heikki Kännö: Mehiläistie (romaani), Ossi Nyman: Röyhkeys (romaani), Maaria Oikarinen: Lucian silmät (romaani), Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (romaani), Annastiina Storm: Me täytytään valosta (romaani) ja Pauli Tapio: Varpuset ja aika (runoja).
Kiinnostavaa on se, että ehdokkaista moni on pienien kustantamoiden kirjailijoita. Ei ole yllätys, että työttömyyskeskustelupankin räjäyttänyt Röyhkeys on mukana. Kirjallisuus ja sen takana oleva todellisuus saavat puhuttaa.
Seurasin osan esikoispalkintotilaisuudesta. Haastattelut eivät oikein nousseet lentoon, joten lähdin kotiin – lukemaan. Siitä kirjamessuissa perimmältään on kysymys: lukuinnon virittämisestä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 