Avainsana-arkisto: Terhi Rannela

Vähän aikaa sitten vannoin, että pidän taukoa sotakirjoissa. Kuolema keväällä pisti sen verran rajusti ilmat pihalle toisen maailmansodan saksalaistoiminnasta. Vannomatta paras – ja toisaalta Terhi Rannelan Frau (Karisto 2016) on osuva teos Ralf Rothmanin romaanin rinnalle.

Sota-aikaiset asenteet ja arvot ovat juuri niin kohtuuttomia kuin historiasta tiedämme. Se on Fraun yksi ulottuvuus. Kirjassa on niitä monia, mikä on voitto kaunokirjallisuudelle.

Romaani kerii Lina Heydrichin tarinaa: 1980-luvun alussa frau Lina myöntyy erään Erich Richterin haastatteluun. Syyt haastatteluun selviävät hiljalleen. Ne palautuvat sota-aikaiseen Prahaan, jossa SS-upseeri Reinhard Heydrich murhattiin. Muut romaanin tarinat liittyvät Heydrichin perheen kuolintapauksiin kytkeytyviin kostoihin ja niiden vaikutuksiin viattomiin.

Frau vältää yksioikoistamisen, vaikka kalsea ja muistoja torjuva päähenkilö kylmää. Vanhassa Linassa on oma totuus, jokaisen hellimä sisäinen pakko perustella toimensa parhain päin. Hänestä näkee kasvatuksen ja arvomaailman seuraukset. Lopputulema on: ”Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä.”

Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset.

Lina on ristiriitainen kuin kuka tahansa. Romaanissa on oikealla tavalla aukkoja. Esimerkiksi niin herkullista kuin olisi pöyhiä Linan outoa avioitumista suomalaisen teatterimiehen kanssa, se jätetään vain heitoksi. Tämäntyyppiset ratkaisut ja korostamaton kieli lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Myös rakenteen repaleisuus ajasta ja näkökulmasta toiseen siirtyen lisää minun lukuintoani. Selvittelen omassa rauhassani fiktioon upotettuja salaisuuksia ja irrallisia yhteyksiä.

Rannela on viimeisissä romaaneissa käsitellyt valtapoliittista väkivaltaa. Edellinen romaani Punaisten kyynelten talo on minusta osoitteleva, mikä etäännytti minut, vaikka arvostan kunnianhimoista kamputsealaista aihevalintaa – ja muistuttaminen on tärkeää, jotteivät kaukaisetkaan kauheudet unohdu.

Frau sen sijaan vakuuttaa: siinä käsitellään vallankäyttöä, raakuutta, rakkautta, totuuden etsintää ja ainoan elämän katoavuuden kipua. Historiallisen romaanin tavoin Frau turvaa tositapahtumiin ja autenttisiin paikkoihin sekä sirottelee niille fiktiolle varatun taikapölyn – herättää tilanteet ja tapahtumat eloon. Kerronta välittää sävyjä, tunnelmia ja tunteita siten, ettei niitä nimetä. Lukijana tunnen ne. Se jättää tulkinnanvaraa. Se jää jäytämään. Sellaista on hyvä kirjallisuus.

– – –
Terhi Rannela
Frau
Karisto 2016
romaani
232 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä (enkä saanut kylkiäiskirjaa – olivat loppuneet!)
Fraun ovat lukeneet myös mm. Kirjapolkuni, Leena Lumi, Lumiomena, Mari A. ja Oksan hyllyltä.

Terhi Rannela on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013). Se on saanut alkunsa kirjailijaa järisyttäneestä kokemuksesta kamputsealaisessa teloitusvankilassa ja sen seinällä olleista valokuvista, etenkin naisesta vauva sylissään. Se on saatu myös kirjan kanteen.

Kirjailijan tarkoitus on vilpitön, ja hänen taustatyönsä aiheen suhteen on ollut tarkkaa. Kirjailijan blogi ja Pinterest-profiili vakuuttavat paneutumisesta. Romaanin tekstikin on sujuvaa, ja näkökulmatekniikan keinoin tarjotaan eri kertojien katsantovinkkeleitä. Jollain tapaa kuitenkin kuvattu jää minulle etäiseksi. Kerrottu kamaluus on hirveää, tuntuu hirveältä, ja sitten se hyytyy lukukokemuksessani pintanaarmuksi, vaikka todellisuudessa murskataan bambukepeillä kalloja. Vai etäännytänkö, torjun kerrotut kauheudet?

Tapahtumat jaetaan kolmeen osaan: vuosiin 1978, 2005 ja 2009. Ensimmäisessä osassa puna-aatteen kääntyminen itseään ja kansalaisia vastaan kolutaan luita, ytimiä ja verta myöten yhden perheen kautta. Hirmutyöt ovat totta ja ahdistuttavat: miksi ajasta ja kulttuurista toiseen toistuvasti ihmiset rääkkäävät toisiaan aatteiden ja silkan pahuuden sumentamina? Muissa osissa tarinaa jatketaan yhä saman perheen avulla. Entiset kiduttajat ja kidutuksista selviytyneet elelevät sikin sokin. On aika jatkaa elämistä, vaan aika ei ole parantanut haavoja, on aika hakea oikeutta.

Minulle ei teos täysin avaudu ilmeisesti sen vuoksi, että eri äänin koitetaan kahmaista mahdollisemman paljon kaukaisen kansan lähivuosikymmenten kärsimyksiä. Näkökulmatekniikka sallii ohittaa monet henkilöt nopeasti. Pysähtyminen, pureutuminen saattaa jäädä ainesmäärän jalkoihin.

Arvostan kirjailijan pyrkimystä muistuttaa menneistä ja siten samalla koko ajan käynnissä olevista kansanmurhista sekä aatteiden sokeasta seuraamisesta johtuvista väkivaltaisuuksista. Jokainen voi miettiä, miten voi osaltaan toimia, jotta niitä estetään. Ymmärrän myös, miksi kirjailija päätyy toiveikkuuteen, ainakin yksilötasolla. Kunnia kuolleille, kunnia selviytyneille ja mahdollisuuksille elää eteenpäin. Oikeutta kärsineille, tuomio väkivallasta vastanneille. Ankara puna-aika ei onnistunut Kampotseassa hävittämään kaikkea ihmisyyttä eikä buddhalaista henkisyyttä. Sitäkin Punaisten kyynelten talo välittä:

”Kuolema ei merkitse lopullista katoamista, se merkitsee siirtymistä, olomuodon muutosta, vaelluksen jatkumista. Vaikka emme voi enää nähdä läheisiämme, ovat he edelleen olemassa, rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina.”